Sattui niin, että sekä minä että mieheni jouduimme jäämään kotiin karanteeniin. Olimme jääneet ilman rahaa. Meidän oli tehtävä jotain nopeasti tilipäivään oli vielä viikko aikaa ja lompakossa pyöri enää muutama euro.
Toki, ei ollut mitään syytä paniikkiin, jääkaapissa lojui vielä hieman ruokaa. Selviämme kyllä. (Vitsailen nyt näin jälkeenpäin, totta kai.)
Silloin mieleemme juolahti yksi velallisistamme. Se summa, jonka hän oli lainannut meiltä, ei ollut suuri, mutta olisi nyt juuri ratkaisevan tärkeä.
Kun keitin teetä, mieheni oli jo löytänyt velallisen numeron ja näppäili sen suutuksissaan kännykkäänsä. Kun hän viimein vastasi, mieheni aloitti heti napakalla, vaativalla äänellä: rahat pitäisi saada nyt heti takaisin. Mutta hetkessä hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pahoittelevaksi, lopulta lohduttavaksi.
Suljettuaan puhelimen mieheni kertoi mitä oli tapahtunut. Velallisemme äiti oli kuulemma kuollut. Tiettyinä ihmisinä ymmärsimme, että maksu saa nyt odottaa.
Viikkojen päästä, kun päätimme tehdä ruokaa yhdessä, kävelimme lähikauppaan ostamaan vihanneksia. Ostosten jälkeen olimme jo poistumassa, mutta kas törmäsimme velallisen “kuolleeseen” äitiin käytävällä. En voinut olla hymyilemättä epäuskoisesti.
En ollut koskaan nähnyt miestani niin vihaisena. Hyppäsimme heti autoon ja ajoimme suoraan “suruun murtuneen” pojan luo. Hän makasi kotonaan, mutta ei suinkaan surun lamauttamana vaan juopuneena, ja kieltäytyi edelleen maksamasta velkaa takaisin.
Mieheni oli jo valmis ottamaan väkivaltaisemmat keinot käyttöön, mutta silloin mies murtui ja tunnusti. Hän oli ensimmäisenä mieleensä tulleena valehdellut äitinsä kuolemasta, ettei tarvitsisi maksaa lainaa takaisin. Nöyrästi hän meni huoneeseensa, palasi, ja toi rahat. Sen jälkeen emme nähneet häntä enää koskaan.
Kertokaa siis miten enää uskoa ihmisiin tällaisen jälkeen?
