Se, mitä lääkärit eivät voineet määrätä: Vanhan medaljongin voima
Joskus lääketiede joutuu nostamaan kätensä ilmaan. Kun mittarit näyttävät yhä heikompia arvoja ja laitteet piippaavat vaisusti tehohoidon hämärässä, ainoa mikä jäljelle jää, on usko mahdottomaan.
Tämä on tarina kahdeksanvuotiaasta Oskariasta ja hänen sisarestaan Ainasta, jonka tähden koko sairaalan henkilökunta pidätti hengitystään.
**Kohtaus 1: Viimeinen toivo**
Huoneessa leijui käsidesin kirpeä tuoksu ja hiljainen toivottomuus. Oskari seisoi Ainan vuoteen vierellä. Tyttö oli ollut tajuttomana jo viikon. Oskari näytti pieneltä valtavien monitorien ja putkien keskellä, mutta hänen silmissään paloi sisu, jota aikuisilta puuttui. Hänen nyrkkinsä ympärille oli puristunut jotain pientä ja ruostunutta.
**Kohtaus 2: Paluu metsästä**
Oskari kumartui siskonsa kasvojen tasolle ja kuiskasi:
*Aina, kävin taas metsässä. Löysin sen. Nyt voit herätä.*
Varovasti hän avasi Ainan kylmän, velttoina lepäävät sormet ja sujautti kämmenelle vanhan, patinoituneen medaljongin.
**Kohtaus 3: Mahdoton löytö**
Isä, joka seisoi ovensuussa, tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. Hän astui lähemmäs ja nähdessään medaljongin tyttärensä kädessä, hän henkäisi:
*Oskari Ei voi olla totta Se katosi vuosia sitten.*
Se oli heidän edesmenneen äitinsä medaljonki, joka oli jäänyt kadoksiin samana päivänä kun äiti nukkui pois. Perhe oli aikoinaan etsinyt sitä koko metsän pohjan, mutta tuloksetta. Kuinka kahdeksanvuotias Oskari nyt onnistui löytämään sen?
**Kohtaus 4: Herääminen**
Juuri silloin huoneen hiljaisuuden rikkoi terävä ääni. Sydänmonitorin viiva alkoi piirtää kiihtyvää tahtia. Piip! Piip! Piip! Ainan käsi, joka oli äsken eloton, puristui tiukasti medaljongin ympärille. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja harmaan sumun sijaan niissä leimusi kirkas, syvä katse, suoraan veljeensä.
Oskari perääntyi hämmästyksestä vetäen terävästi henkeä.
Tarina päättyy
Aina raotti huuliaan, ja vaikka ääni oli tuskin kuultava, sanat saivat isän lysähtämään polvilleen.
*Hän sanoi, että tulet hakemaan sen, Oskari,* tyttö kuiskasi. *Äiti sanoi, että medaljonki on avain. Näin hänet hän odotti, että löydät sen.*
Samaan aikaan lääkärit syöksyivät huoneeseen hälytyksen vuoksi ja pysähtyivät ovella. Lääketieteellisesti puhutaan spontaanista koomasta toipumisesta, odottamattomasta aivotoiminnan vilkastumisesta. Mutta Oskari tiesi totuuden.
Metsään hautautunut medaljonki oli kantanut enemmän kuin vain muistoja mukanaan. Se toi lämpöä sinne, missä oli pitkään ollut kylmä. Sinä iltana sairauskertomukseen kirjattiin sana ihme. Mutta Oskarille se oli vain lupaus, jonka hän oli viimein lunastanut.
*Uskotko sinä, että esineet voivat yhä kantaa yhteyden niihin, joita ei enää ole täällä? Kerro kommenteissa.* Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus, aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Sitten Aina käänsi hitaasti katseensa isäänsä ja hymyili hennosti. Isän poskia pitkin valuivat helpotuksen ja kaipauksen kyyneleetei vain sairaudesta, vaan kaikesta siitä, minkä oli luullut kadottaneensa.
Oskari tarttui siskonsa käteen. Medaljonki heidän välissään tuntui sykkivän hiljaista voimaa. Oveen kerääntyneet hoitajat ja lääkärit eivät uskaltaneet rikkoa hetkeä; he seisoivat vaiti, kasvot kirkastuneina.
Samalla, jossain näkymättömässä, lämmin tuulenvire tuntui kulkevan huoneen läpi. Oskari olisi voinut vannoa, että tunsi äidin tutun jasmiinintuoksun. Ehkä se oli vain mielikuvitusta, mutta ehkä siinä hetkessä aika ja paikka taipuivat, eikä suru tuntunut enää niin raskaalta kantaa.
Myöhemmin illalla isä nosti medaljongin valoa vasten. Sen sisäkannessa oli naarmuuntunut, mutta selvä kirjain: Y, kuten yhteys.
Aina, nyt jo unessa mutta hymy huulillaan, kuiskasi jotakin sanoista ymmärrettävää vain Oskarille: *Kiitos, että et unohtanut.*
Sinä yönä Oskari tiesi, ettei ihme ollutkaan niinkään kysymys toivoon uskomisestavaan uskollisuudesta rakkaudelle, joka jatkui aina, vaikka kaikki muu olisi jo pimeässä.
Ja juuri siinä, sydämen syvässä huminassa ja medaljongin läikehtivässä valossa, perhe oli jälleen hetkeksi koossa, eikä pelko enää mahtanut heille mitään.
