Aada, odota vähän. Tyttö pysähtyi ja kääntyi äänen suuntaan. Hän tiesi, että Ville odotti taas häntä talon edessä. Sinä taas, eikö tämä jo riitä? Tuntuu, että olet ollut siinä ikuisuuden! Aada sanoi hieman ärtyneenä. Ville ojensi ujosti kimpun kukkia. Halusin vain nähdä sinut.
Aada otti kukat vastaan epäillen ja huokaisi syvään. Mitä mä oikein teen sun kanssasi? Eikö sulla mee perille, ettei meidän välillä voi olla mitään? Sanoit tämän eilenkin. Olet kuin pikkupoika, Ville. En voi itselleni mitään ehkä joskus pääsen yli tästä. Ei se mene ohi, jos jatkat juoksemista mun perässä. Olen sanonut sata kertaa! Et merkitse mulle mitään! Älä nyt hermostu, ei se sovi sulle. Kauniita unia, Ville hymähti. Ja et todellakaan ole minun poikaystäväni! Aada huudahti perään.
Ville oli ihastunut Aadaan heti ensisilmäyksellä, kun tyttö tuli heidän kouluunsa seiskaluokalla. Siitä asti he istuivat vierekkäin ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Molemmat tykkäsivät toisistaan, olivat aina tietyllä tavalla läheiset. Mutta nyt, kun koulu oli käyty, Aada oli muuttunut tosi paljon. Hän ei enää nähnyt Villeä rinnallaan. Miten tämä voi olla mahdollista?, Ville mietti. Hän katseli, kun toiset pojat saattoivat Aadaa kotiin. Se sattui. Ville vannoi aina, ettei enää koskaan olisi tyhmänä hänen ovellaan. Mutta seuraavana päivänä jalat veivät taas Aadan rapulle kuin vahingossa.
Aadakin tajusi jo ennakkoon, että Ville istuisi penkillä portaikon vieressä. Hän toivoi, että Ville näkisi hänet jonkun muun pojan kanssa ja lopettaisi vihdoin perässähiihtämisen. Miksi istut tässä joka ilta? Odotatko jotakuta? Ville nosti päänsä ja näki edessään tytön. Hän huomasi heti kirkkaanpunaiset hiukset ja pisamat, jotka koristivat tämän poskia. Kun tyttö hymyili, hän näytti suloiselta. Hänen vierellään juoksi koira yhtä punainen kuin emäntänsä. Ville ajatteli, että tyttö oli aika rohkea. Hän hymyili takaisin ja tokaisi:
Odottelen onnea. Mutta eihän se näytä tulevan Ehkä katselet väärään suuntaan Ehkä sun pitäis kävellä ja etsiä sitä? Me, minä ja mun koira Rollo, lenkkeillään näillä kulmilla aina. Lähdetkö mukaan? Kokeillaan onneamme kolmestaan. Ville vilkaisi Aadan ikkunaa, nousi päättäväisesti ja sanoi: No, mäkin tulen mukaan. Aada oli yllättynyt, kun Villeä ei enää löytynytkään siltä tutulta penkiltä. Hän hidasti askeleitaan mutta siinä ei ollut ketään. Aada meni penkin luokse, joka oli yleensä Villen paikka.
Ihan tyhjä, hän mietti. Sitten hän kuuli koiran haukahduksen. Hän näki kauempana kaksi hahmoa Ville ja joku toinen tyttö. Aadan rinnassa hulmahti mustasukkaisuus, kun hän tajusi, ettei Ville ollutkaan enää odottamassa häntä. Tytön sisällä tuntui kummallinen tyhjyys, sillä juuri tuo vieras vei Villen pois hänen luotaanHetken Aada epäröi, astellen kohti puiston kevyesti rahisevaa hiekkaa. Hän katsoi Villen nauravan uuden tytön jutuille se nauru oli aitoa, vapaata.
Aada puristi kädessään haperoitunutta villikukkakimppua. Hän ymmärsi nyt, ettei se kukkakimppu ollutkaan vain hellyyttä vaan myös irti päästämistä. Jotakin kellahti hänen sisällään: outoa, mutta silti helpottavaa. Hän kääntyi pois, antoi penkin jäädä taakseen.
Samalla hetkellä Ville heitti päätään taaksepäin nauraessaan uuden ystävän kanssa, ja huomasi Aadan loittonevan. Hän katsoi hetken peräänsä, hymyili surumielisesti, mutta jatkoi matkaa punapään rinnalla koira heilutti häntäänsä, arki jatkui.
Aada hengitti syvään ja antoi itselleen luvan jatkaa eteenpäin. Kesäillan valo muutti sävynsä pehmeäksi vaaleansiniseksi, ja jossain päin puistoa joku lauloi hiljaa. Penkki Villen odotuksesta oli tyhjä mutta niin oli Aadan sydän uuden mahdollisuuden edessä. Jokainen askel tuntui vapaudelta. Pian hän huomasi hymyilevänsä, eikä tiennyt edes miksi ehkä siksi, että tänä iltana kukaan ei odottanut, ja se tuntuikin hyvältä.
Sillä joskus onni löytyy juuri silloin, kun uskaltaa päästää irti siitä, mistä luuli kiinni pitävänsä.
