Missä kuuluu
Vera Salmela ehti riisua takkinsa ja ottaa nuottikansion kassista, kun salin ovelle ilmaantui A4-paperi. Hän luuli ensin, että kyseessä oli paloturvallisuusohje, mutta luki sitten: “1. päivästä alkaen tila suljettu. Remontti. Vuokraa tarkistettu.” Allekirjoitus kiinteistöyhtiöltä ja puhelinnumero.
Sisällä äänet jo humisivat joku teki hengitysharjoitusta, joku etsi silmälaseja, joku vitsaili, että remontoida voisi itse kukin, mutta vitsi jäi ilmaan. Kuoron johtaja, Seppo Koskinen, seisoi pianon luona ja piteli paperia kuin siitä voisi repiä esiin toisen, sopivamman todellisuuden.
Aloitetaan lämmittelemällä, hän sanoi, ja Vera kuuli, miten Seppo varoi murtumasta.
He lämmittelivät aina samalla tavalla, siinä oli turvaa. “Mm-m-m”, “la-la-la”, pehmeitä portaita ylös ja alas. Vera tunsi, miten ääni nousi rinnasta, miten se ei enää ollut vain hänen vaan yhteinen. Eläkkeellejäämisen jälkeen, kun kotona oli tullut liian hiljaista, kuoro piti hänet tässä ei velvollisuutena, vaan paikkana, missä ei katoa.
Lämmittelyn jälkeen Seppo nosti kätensä.
Tilanne on tämä. Meitä… hän vaikeni, korjasi sanavalintaa, meidät asetetaan tosiasian eteen. Sali pannaan remonttiin. Ja vuokra kolminkertaistuu. Se on meille liikaa.
Mitä meille? tokaisi heti Irmeli Karjalainen, joka aina puhui ensimmäisenä. Mehän ollaan työväentalon tiloissa. Ei yksityisiä.
Työväentalo on nyt toisen tahon hallinnassa, Seppo vastasi. Tänään selitettiin. “Tehostamista.” Ja sitten vielä… hän katsoi paperiaan, aivan kuin siinä olisi jotain henkilökohtaista. Sanoivat: “Menneisyyttä. Antakaa nuorille tilaa.”
Vera tunsi rinnassaan nousevan jotakin, joka tarttui kurkkuun. Ei niinkään loukkaantumista kuin kiukkua, kuivaa yskän kaltaista. Hän muisteli, miten he täällä eivät olleet koskaan olleet tiellä huivit selkänojilla, pullat syntymäpäivinä, joulukuussa pieni muovikuusi ikkunalaudalla. Silloin lauloivat niin, että vahtimestari pysähtyi kuuntelemaan ja teeskenteli tarkistavansa patterit.
Häiritäänkö me muita? Vera kysyi, ja yllättyi ettei ääni värissyt.
Häiritään niitä, joiden mielestä me ollaan ylimääräisiä, Seppo sanoi. Mutta ei keskustella tyhjän kanssa, päätetään mitä tehdään.
Päätettiin ensin “käydä vaatimassa oikeutta”. Näin sanottiin, vaikka kukaan ei oikeastaan osannut vaatia. Seuraavana päivänä Vera meni kunnanvirastolle Sepon ja kahden muun kanssa. Mukana oli adressi, osallistujalista, kiitoskirje kaupunginjuhlasta. Vera pukeutui tummansiniseen hameeseen ja valkoiseen paitaan, kuin työhaastatteluun.
Vastaanotossa leijui automaattikahvin ja paperin tuoksu. Sihteeri, nuori nainen täydellisine kynsineen, ei kohottanut katsettaan.
Mikä asia?
Kuoro Katajikko, Seppo sanoi. Meiltä ollaan viemässä salia.
Tehkää sähköinen hakemus, sihteeri vastasi. Tai palvelupisteestä.
Olemme jo tehneet, Irmeli puuttui väliin, ojentaen paperin. Tässä, allekirjoituksella.
Emme ota papereita vastaan, nainen katsoi heitä, ja katse oli enemmän väsynyt kuin vihainen. Kaikki menee järjestelmän kautta.
Mutta järjestelmä Vera kompuroi. Hän maksoi laskut kännykällä, mutta “järjestelmä” kuulosti ovelta, jossa ei ollut kahvaa. Jos haluamme puhua kasvokkain?
Voitte varata ajan, seuraava vapaa kahden viikon päästä.
Kun kaksi viikkoa kului, heille kerrottiin, että “asia kuuluu omistajalle”, omistaja on kiinteistöyhtiö ja yhtiöllä on “kaupalliset ehdot”. Seppo pysyi asiallisena, pyysi armonaikaa, edes remontin ajaksi. Vastaus tuli virallisesti, sileillä sanoilla. Vera tiesi, ettei täällä heidän äänensä muodostaneet kuoroa täällä kaikki sointu kaiku katonrajassa yksinäisenä.
He yrittivät vielä koulua, kirjastoa, nuorisotaloa. Koulussa vararehtori sanoi, että tilat olivat “kerhokäytössä”, ja kun Irmeli kysyi millä ryhmillä, rehtori luetteli hätäisesti, kuin puolustuksekseen. Kirjastossa johtaja hymyili, mutta sitten muisti “hiljaisuuden” ja “lukijoiden palautteet”. Nuorisotalolla tarjottiin kellaritilaa, jossa pingispöydät ja kosteaa. Seppo katsoi kattoon.
Siellä ääni karkaa.
Ikävintä ei ollut kieltävät vastaukset, vaan mitä heidän niskaansa liimattiin: “Ikäryhmä”, “ei tarkoituksenmukaista”, “ei formaattiin sopivaa”. Yksi virkailija, katsetta nostamatta, sanoi:
Tehän laulat itsellenne. Sitten laulatkaa kotona.
Vera huomasi kulkevansa kadulla liian nopeasti, kuin pakoon.
Perjantaina he palasivat silti työväentalon oville, vanhasta tottumuksesta. Ovet olivat lukossa, sama paperilappu ikkunassa, mutta siihen oli lisätty: “Sivullisilta pääsy kielletty”. Vera piteli nuottikansiota eikä tiennyt mitä tehdä käsillä. Seppo tuli tummana paikalle ja katsoi heidän pientä ryhmäänsä.
En luovuteta, mennään kirjastoon. Sain tunnin luvan. Lukusalissa, kun siellä on vähän väkeä.
Entä jos meidät poistetaan? kysyi hiljaa Sirpa Mäkelä, joka harvoin kyseenalaisti mitään.
Sitten poistetaan, Seppo sanoi. Koitetaan kuitenkin.
Kirjastolle oli kymmenen minuutin kävely. He kulkivat peräkanaa kuin koululaiset, mutta ilman opettajaa. Vera tunsi, kuinka ihmiset katsoivat heitä pysäkillä ja kadulla: uteliaasti, ärsyyntyneesti, kuin veisivät liikaa tilaa.
Kirjastossa ohut mies villapaidassa vastassa.
Hiljaisesti vain, hän aloitti, mutta punastui heti. Ei siis… mutta laulakaa toki. Tarkoitan vain…
Me osaamme olla varovaisesti, Vera vakuutti.
He asettuivat hyllyjen väliin, kirjat selkäpuolella todistajina. Seppo ei etsinyt pianoa eihän sitä ollut. Hän antoi sävelen hiljaa, melkein kuiskaten. Vera pelkäsi, että ilman soitinta kaikki hajoo mutta kävi päinvastoin: he kuuntelivat toisiaan tarkemmin kuin koskaan. Läheisen hengitys ja keinahtava ääni oli tärkeämpää kuin tavallinen avain.
Ensimmäiset minuutit lukusalissa päät nostettiin, joku kurtisti kulmia. Nainen toppatakissa supisi: “Mikä tämä on?” ja paiskasi kirjansa kiinni. Mutta kun he lauloivat tuttua rallia, jota kaikki osasivat, kirjasto oli yhtäkkiä hiljaisempi kuin ennen heitä. Hiljaisuus ei ollut enää kirjastoista, vaan kuuntelevaa.
Harjoituksen jälkeen kirjastonhoitaja tuli:
Meillä on täällä harvoin näin elävää. Ensi kerralla, voitteko mennä tuohon ikkunan viereen, siitä on vähemmän häiriötä.
Seppo nyökkäsi, kuin olisi tarjottu estradia.
Mutta “seuraavaa kertaa” ei tullut. Kolmannella yrittämällä johtaja kutsui työntekijän paikalle heidän ollessaan siellä:
Meille on soitettu. Ihmiset valittavat. Tämä on kirjasto, ei kerhotalo.
Vera seisoi katsomassa käsiään. Hän olisi halunnut sanoa: “Ei me olla kerho, vaan kuoro”, mutta sanat eivät mahtuneet suuhun. Seppo kiitti, keräsi ryhmänsä ja johdatti heidät ulos.
No niin, Sirpa Mäkelä sanoi. Nolataan tässä.
Se sattui enemmän kuin “menkää kotiin”. Se tuli sisältä.
Ei me nolaannuta, Irmeli tokaisi. Me lauletaan.
Lauletaan vaan ja ihmiset valittaa. Kai me sitten häiritään, Sirpa myönsi.
Vera kulki rinnalla, ja tunsi, miten jokin hauras aallokkoili sisällä. Hän ymmärsi Sirpaa. Hänkin olisi halunnut takaisin saliin, jossa asiat olivat paikoillaan, eikä kukaan sanonut, että on ylimääräinen. Mutta salia ei enää ollut se oli kuin menetetty huone omasta elämästä.
Seppo pysähtyi alikulkutunnelin suulle.
Otetaanpa kokeeksi tässä.
Tässäkö? Irmeli katseli ympärilleen. Ihmiset kulki portaita alas ja ylös, toiset kiirehtien, toiset kantamuksia kantaen. Nurkassa poika soitti kitaraa ja lauloi omiaan kaiuttimen kanssa.
Akustiikka on täällä hyvä, Seppo sanoi. Ja täällä emme ole kenellekään tilivelvollisia.
Vera tunsi, että kädet kylmenivät. Häntä nolotti, kuin koulun kevätjuhlassa, josta oli unohtanut sanat. Mutta Seppo meni jo seinän viereen, kohotti kätensä.
Yksi laulua vain. Katsotaan.
Aloitettiin varovaisesti, ikään kuin tunnustellen vettä. Tunneli kantoi ääntä pehmeästi, äänet liittyivät yhdeksi. Ohikulkijat ensin vain menivät ohi, joku hymyili, joku oli kuin ei huomaisi. Yksi tyttö pysähtyi ja nykäisi äitiä hihasta.
Äiti, katso, mummot laulavat.
Äiti oli aikeissa viedä pois, mutta jäi itsekin kuuntelemaan. Vera näki, miten johonkin kasvoilla heltyi.
Kaikki eivät katsoneet hyvällä. Mies markettikassi kädessä pysähtyi:
Mitäs te täällä pidätte? Tämä on kulkureitti.
Ei me estä reittiä, Seppo sanoi tyynesti.
Ihan sama. Kotiin laulamaan, mies ärähti.
Vera huomasi leuan alkavan vapista. Hän lauloi silti, ääni ohentui, katse harhaili laattoihin “jos pysähdyn nyt, en enää jatka.” Hän piti kiinni yhteisestä äänestä, kuin kaiteesta.
Laulun jälkeen joku taputti ensin yksi, sitten toinen. Se ei ollut konserttiaplodit, vaan kiitos siitä, että tunnelissa kerrankin oli muutakin kuin kiirettä.
Kuulitteko, Irmeli sanoi, ja äänessä riemua.
Kuultiin, Sirpa vastasi, mutta ei hymyillyt.
Viikon päästä he jo tiesivät missä pitää seistä, ettei tukkinut kulkua, ja milloin väkeä oli vähiten. He kokeilivat puistoa, jossa aamuisin lenkkeili äitejä ja sauvakävelijöitä. Kokeilivat terveyskeskuksen käytävää odottaessaan vuoronumeroa siellä oli vaikeinta: ihmisiä hermostutti, joku yski, joku kiroili jonoon. Mutta kerran, kun he lauloivat hiljaa, eräs nainen kipsi kädessään sanoi:
Kiitos. Unohdin edes hetkeksi tutkimustuloksen huolen.
Vera otti sen pienenä voittona.
Seppo kutsui toimintaa nimellä “laula siihen missä seisot”. Hän ei vannonut, sanoi vain, että siksi kokoonnutaan taas pysäkillä tai puiston penkillä.
Eihän tämä ole vain itseämme varten, hän sanoi kerran harjoituksen jälkeen. He istuivat puiston penkillä, Vera piteli vesipulloa, korkki tiukasti kiinni. Seppo avasi sen. Siinä eleessä oli jotain sellaista, että Vera olisi voinut alkaa itkeä.
Ketä varten sitten? Sirpa kysyi.
Että kaupunki muistaisi, että silläkin on ääni. Ja me myös, Seppo vastasi.
Sanat olivat yksinkertaiset, mutta Vera tunsi ne kohdallaan. Hän muisti, miten miehen kuoltua ei uskaltanut soittaa kenellekään tuntui ettei äänellä ollut käyttöä. Nyt oli, eikä vain hänelle.
Yllättävä konflikti tuli paikasta, jota ei osattu odottaa. Ostoskeskuksen pienestä kahvilasta, johon Seppo oli saanut “tunnin” arki-iltapäiväksi luvan. Omistaja, keski-ikäinen mies, sanoi puhelimessa: “Laulakaa vaan, ihmiset tykkää.” He tulivat, siirsivät pöytiä, järjestivät tuolit puoliympyrään. Vera asetti takin tuolin selkänojalle, nuotit sylille.
Kaksi ensimmäistä laulua meni hyvin. Joku kuvasi kännykällä, joku hymyili. Vera huomasi olevansa taas lähellä salin tunnelmaa. Mutta silloin vartija ilmestyi.
Kuka antoi luvan? hän kysyi. Ääni ei ollut vihainen, vain muodollinen.
Omistaja, Seppo vastasi. Sovittiin.
Meillä on säännöt, vartija katsoi ympärilleen, haki tukea. Ei saa järjestää esityksiä ilman lupaa. Valitus tehty. Melua on.
Laulamme hiljaa, Irmeli yritti.
Olkoonkin. Minua ei kiinnosta. Käskettiin lopettaa.
Vera huomasi Sirpan olevan kalpea. Tämä alkoi kerätä nuotteja.
Sanoinhan Sirpa aloitti, katsomatta kehenkään. Noloa.
Älä nyt, Vera sanoi hiljaa, ihmetellen itsekin puhuvansa juuri Sirpalle. Eihän me tehty mitään pahaa.
Me vain häiritään. Joka paikassa näyttää, ettei tajua paikkaansa, Sirpa sanoi.
Seppo jäi vartijan ja kuoron väliin.
Sovitaan näin: lauletaan vielä yksi ja sitten lähdetään.
Heti pois, vartija pudisti päätään.
Kahvilan omistaja ilmestyi tiskiin.
Kuulkaa, anteeksi hän aloitti.
Sakko tulee, vartija keskeytti. Parempi kun lopetatte heti.
Vera tunsi tutun kuivan kiukun, mutta nyt siihen sekoittui väsymys. Väsymys todistella, että on oikeus kuulua ja laulaa.
Kaikki keräsivät tavaransa hiljaa. Nuotit rapisi, tuolit narisivat. Vera veti päällystakin ylleen, napitti napit jotta käsillä olisi tekemistä. Kadulla joku asiakkaista sanoi: “Harmillista, oli mukavaa.” Se “harmillista” lämmitti enemmän kuin mikään lupa.
Ulkona Sirpa sanoi:
Minä en tule enää. Anteeksi.
Irmeli leimahti:
Totta kai, heti kun vaikeaa, niin heti jättää.
Irmeli, Seppo sanoi rauhallisesti. Ei nyt.
Vera katsoi, kun Sirpa käveli pysäkille, pienempänä ja kumarampana kuin ennen. Hän olisi halunnut juosta perään, mutta jalat eivät lähteneet. Jokaisella on rajansa.
Illalla Vera istui keittiössä pitkään. Tee jäähtyi kuppiin. Mielessä soiva päällimmäinen: “missä paikka on”. Hän tajusi, ettei he olleet kaivanneet paikkaa vaan vanhaa turvaa. Ehkä tärkeämpää olisi jokin muu: tapa olla yhdessä, vaikka ympärillä joku ei siitä pitäisi.
Seuraavana päivänä Seppo soitti.
Vera, pääsisitkö käymään kirjastossa? Ei siinä missä meidät häädettiin vaan lastenkirjastossa kadun toisella puolen. Uusi johtaja. Olen puhunut, mutta joku teistä saisi selittää rauhallisesti, ettei meistä ole harmia.
Vera meni. Lastenkirjasto oli valoisa; seinillä piirroksia, nurkassa vanha mutta kunnossa oleva piano. Johtaja, lyhyttukkainen nainen, kuunteli tarkasti.
Meillä on iltaisin tyhjää. Lapset lähtevät, kerhoja ei ole. Ehto on: laulatte hillitysti, kerran kuussa avointa tuntia. Ei esiintymistä, vaan että ihmiset voivat tulla kuuntelemaan.
Sopii hienosti, Vera sanoi ja tunsi sisällään avaruuden tekeentyvän.
Ja vielä, johtaja lisäsi. Äidilläni, hän on teidän ikäisenne, ei ole paikkaa minne mennä. Saako hänkin tulla?
Ulos astuessa Vera huomasi kävelevänsä tavallista rauhallisemmin ei siksi että väsytti, vaan siksi että ei tarvinnut paeta.
Seppo kokosi kuoron puistoon uutista varten. Suurin osa oli paikalla, Sirpaa lukuun ottamatta. Irmeli puristi huuliaan ei uskaltanut iloita vielä.
Ei tämä työväentalon sali ole, Seppo sanoi. Mutta tämä on paikka. Ja meillä on nyt rytmi: kerran kuussa avoin tunti. Muutoin tavallisia harjoituksia.
Entä jos taas ajetaan pois? joku kysyi.
Etsitään taas uusi paikka. Mutta nyt tiedetään, että voidaan, Seppo vastasi.
Vera nosti kätensä.
Entä Sirpa? hän kysyi.
Seppo huokaisi.
Soitan hänelle. Mutta olisi hyvä, jos tekin.
Vera soitti illalla. Sirpa oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten:
Minä en haluaisi, että minua katsotaan niin kuin
Niin kuin elävänä? Vera kuiskasi. Antaa katsoa. Ei me anota armoa. Me lauletaan.
Luuriin jäi hengitys.
Mietin vielä, Sirpa vastasi.
Ensimmäisellä harjoituskerralla lastenkirjastossa oltiin varovaisia. Piano oli vähän vireestä pois, Seppo naurahti sen auttavan kuuntelussa. Vera istui ikkunan viereen, kansio sylissä. Hän huomasi, miten joku kurkki eteisessä, lapset vetivät vanhemmat hihasta, ikäihminen huivissaan seisoi ovella.
Tulkaa vaan, Vera katseellaan kutsui, ja nainen uskaltautui istumaan.
Avoin tunti pidettiin lauantaina. Ei laajaa ilmoitusta vain lappu ovessa ja viesti kaupunginosan ryhmään: “55+ kuoro laulaa kirjastossa. Saa tulla kuuntelemaan.” Vera pelkäsi, ettei ketään tulisi ja se olisi nöyryyttävää. Mutta lauantaina eteinen täyttyi. Tuli tuttuja, lapsiperheitä, se toinen kirjastonhoitaja, joka ennen pyysi “hiljaa”, ja jopa se poika tunnelista kitaran kanssa, joka hymyili ovelta.
He eivät esittäneet konserttia. Seppo sanoi:
Lauletaan mitä nyt kannattelee. Jos joku haluaa laulaa mukana, laulakaa.
Vera näki Sirpan takin päällä seinän vieressä, valmiina lähtemään. Vera käveli luo, tarttui hihasta.
Ota takki pois, täällä on lämmin.
Kuuntelen, Sirpa sanoi.
Kuuntele täältä sisältä, Vera ojensi nuottikansiota. Tässä ovat sinun stemmat.
Sirpa katsoi kansiota kuin pelottavaa siltaa. Sitten hitaasti riisui takin ja istuutui viereen.
Aloittaessa Vera tunsi miten sali, pieni sekin, muuttui heidän omakseen ei siksi että lupa myönnettiin, vaan koska he toivat hengityksen yhteyden mukanaan. Kuuntelijoilla ei ollut konserttietäisyyttä. Joku kuiskasi sanoja mukana, joku vain istui silmät kiinni. Kerran kappale horjahti, piano ei pysynyt sävellajissa, Seppo virnisti keskeyttämättä. Vera ymmärsi, ettei täydellinen sointi ollutkaan olennaista ollakseen paikallaan.
Lopuksi ei huudettu bravoa. Vain pari ihmistä tuli kiittämään. Kymmenvuotias poika kysyi:
Voinko tulla mukaan?
Irmeli nauroi:
Vielä olet liian nuori. Mutta tule kuuntelemaan.
Kirjastonjohtaja sanoi Seppolle:
(Sovitaan niin, että keskiviikkoisin ja perjantaisin kuuden jälkeen sali on teidän. Lisäksi toukokuussa on pihajuhla, voitte tulla laulamaan ulos. Ilman estradia, ihan vain ulko-ovelle.)
Seppo nyökkäsi, ja Vera näki, miten hän peitti liikutuksensa nuottipinoon.
Kun muut lähtivät, he keräsivät tuolit. Vera tarkisti nuotit, sulki laukkunsa. Sirpa tuli viereen.
Minä aloitti mutta vaikeni.
Sinä tulit, Vera sanoi.
Tulinkin, Sirpa sanoi ja hymyili varovasti, kuin kokeillen uutta ilmettä. Ja tiedätkö, en enää häpeä.
Vera nyökkäsi. Ulkona kaupunki oli ennallaan: autot, ihmiset, kyltit, kiire. Mutta hänellä sisällä kaikui jotakin muuta. Ei kovaa, ei kaikille vaan varmuus, että kun on ääni ja vieressä joku hengittää samaa tahtia, paikka löytyy. Vaikka se joutuisi joka kerta rakentamaan tyhjästä uudelleen.
