Minulla on viisivuotias tytär, ja kuten kaikilla lapsilla, hänellekin kertyy nopeasti vaatteita, jotka jäävät pieniksi. Kaapissa oli melkein uusia mekkoja, takkeja, kenkiä vaatteita, joita oli pidetty vain pari kertaa, koska lapset kasvavat salaman nopeasti. En itse kuulu niihin, jotka säästävät vaatteita “muistoiksi”. Siksi otin yhtenä viikonloppuna rauhassa asiakseni käydä kaikki tyttäreni vaatteet läpi, otin kaapista kaiken, tarkistin vaatteen kerrallaan ja valitsin pois kaikki, jotka olivat vielä upeassa kunnossa. Monen jutun heitin pois tahrat, repeämät, tai muuten niin kuluneet, ettei niitä voisi antaa kenellekään. En anna kenellekään mitään roskaa, se on periaatteeni.
Tuli mieleen siskoni tytär veljeni vaimon lapsi. Hän on melkein neljävuotias ja pukeutuu aika vaatimattomasti, joskus aina niihin samoihin vaatteisiin. Ei siksi, että raha olisi tiukassa, mutta uskoakseni veljeni vaimo ei vain stressaa vaatteista. En sanonut mitään aiheesta kenellekään. Laitoin vain kasaan ison pussin hienoja, hyväkuntoisia “melkein uusia” vaatteita mekkoja, lähes käyttämättömiä asukokonaisuuksia, takki, jota oma tyttöni piti vain pari kertaa, ja muutamat kengät jotka jäivät melkein uusiin. Ei mitään vanhaa, nuhjuista. Pesin ja silitin kaiken ja vein pussin siskolleni hyvissä mielin. Sanoin vain:
“Tässä olisi meidän tytön pieneksi jääneitä, ne voisivat olla juuri sopivia teidän tytölle.”
Hän hymyili ja kiitti, ja ajattelin että se oli siinä, kaikki hyvin. Mutta pari päivää myöhemmin aloin huomata kummallista ilmapiiriä. Anoppini lähetti viestin ja kysyi miksi “esittelen vaatteita” ja panen muut tuntemaan olonsa kiusalliseksi. Mieheni serkkukin vilkaisi minua oudosti eräissä sukujuhlissa eikä tervehtinyt samalla tavalla kuin ennen. En ymmärtänyt mitään.
Ajan kanssa toinen käly kertoi, että tämä vaatteita saanut äiti oli puhunut muille, että olin nolannut häntä, tuonut “jämät”, halunnut näyttää kaikki muka köyhemmiksi, ja olevani olevinaan parempi kuin hän. Hän oli jopa sanonut, että tulin ison pussin kanssa että kaikki näkisivät, mitä kaikkea meillä muka on. Kuullessani tämän olin yhtä aikaa surullinen ja vihainen, koska asiat eivät olleet yhtään niin.
Tilanne kärjistyi eräällä perheillallisella, kun kälyni totesi koko pöydän kuullen:
“On ihmisiä, jotka kuvittelevat auttavansa antamalla käytettyjä vaatteita, mutta oikeasti vain nöyryyttävät.”
Jähmetyin. Mieheni katsoi minua, anoppi oli hiljaa eikä kukaan sanonut sanaakaan. Silloin ymmärsin, että koko puhe oli tullut häneltä itseltään.
Sanoin hänelle suoraan mutta rauhallisesti, että en ollut antanut mitään huonoja vaatteita, valitsin vain ne parhaat ja heitin pois kaiken huonokuntoisen, ja että jos hänen mielestään kunnolliset vaatteet ovat nöyryyttäviä, niin ensi kerralla en tuo mitään. Lisäksi sanoin, etten aio hyväksyä sitä, että hän tekee minusta pahan ihmisen, kun minulla oli vain hyvä tarkoitus hänen lastaan kohtaan.
Sen illan jälkeen ilmapiiri kotona ja suvussa muuttui. Kälyni välttelee minua ja tervehtii enää pakon edestä. Anoppi yrittää olla puolueeton, mutta näen ettei hänelläkään ole helppoa. Itse jäin tosi epämukavaan oloon; miten pienellä teolla ja hyvällä tarkoituksella voi ajautua sellaiseen ristiriitaan, jota ei ole etsinyt.
Mitä sinä ajattelet tällaisesta tilanteesta?
