Vuosia sitten muutimme uuteen naapurustoon. Sitä ennen poikani kävi koulua vanhassa korttelissa, ja kulkeminen alkoi olla niin hankalaa, että päätimme etsiä lähemmän koulun.
Löysimme sopivan koulun reilun kilometrin päästä kodistamme. Koska työskentelin etänä, pystyin hakemaan poikani koulusta ja viemään hänet aamuisin autolla perille. Uusi koulu oli hyvin nykyaikainen, siellä tapahtui alati jotakin osallistavaa ja opettajat olivat mukavia tutustuin heihin vanhempainilloissa. Erityisen paljon pidin opettaja Katriasta, joka opetti ruotsia ja oli myös poikani luokanohjaaja.
Sattumalta hän asui aivan naapurissa. Sen jälkeen, kun poikani vaihtoi koulua, tapasimme joskus puistossa, torilla tai lähikaupassa. Eräänä aamuna Katri käveli suoraan minua kohti, kun olin lähdössä kotoa. Oli aamu, tiesin hänen olevan menossa kouluun. En voinut vastustaa tilannetta pyysin hänet kyytiin.
Katri, hyppää vain mukaan Aleksi on jo lähdössä ja mennään kaikki yhdessä kouluun.
Katri suostui ja se kävi minulle hyvin. Kävimme koululla, hän kiitti kyydistä ja jatkoi päivän askareisiin. Aleksi oli hieman nolona siitä, että opettajalle annettiin kyyti. Onko muka huono asia tuntea opettajia?
Tällaisia sattumuksia osui kohdalle useampaan otteeseen, jätin Katrin kyydissä koululle. Vasta myöhemmin huomasin, että tässä alkoi olla outo toistuva kaava.
Muistaakseni vielä kaksikolme kertaa vein hänet sattumalta. Huhtikuun alussa sain viestin puhelimeeni.
Hyvää huomenta! Oletko menossa tänään kouluun?
Viestin oli lähettänyt opettaja. Vastasin myöntävästi. Vilkaisin ulos hän seisoi jo autoni vieressä. Poikani ei osannut odottaa tätä käännettä. Rehellisesti sanottuna, olin itsekkin hieman vaivautunut. Lähdimme kohti parkkipaikkaa.
Olen niin kiitollinen, että voin tulla kyydillä! Minulla on tänään mukana kolme pakettia vihkoja ne ovat todella painavia ja hankalia kantaa.
En voinut kieltäytyä. Samalla ymmärsin, ettei tätä voinut jatkaa loputtomiin. Oli tehtävä jokin ratkaisu. Opettaja tuntui ottavan asiasta liiankin rennosti. Päätin tarttua tilaisuuteen ja ehdotin:
Katri, mitä jos huomenna nähdään samaan aikaan eikä odotella toisiamme erikseen, vaan kyydin saat aina mukaan?
Toivoin, että hän kohteliaasti kieltäytyisi.
Oi, loistavaa! Voinkin nukkua joka aamu kaksikymmentä minuuttia pidempään! Olen teillä kahdeksalta joka päivä!
No sepä sattui Poikani katsoi minua harmistuneena tiesin, ettei hän pitänyt tilanteesta. Nyt mietin, miten ratkaista asia. Ehkä palaan konttorille töihin paperitarvikeliikkeeseen. Ellei minulla ole muuta hyvää syytä kieltäytyä opettajan pyynnöstäSeuraavana aamuna, kun Katri astui auton ovesta sisään, tunnelma oli yllättäen kevyt ja naurun täyteinen. Aleksi huomasi, että Katri kertoi hauskan tarinan lapsuudestaan ja poikani hymyili varovaisesti. Tajusin, että kaikki eivät ehkä halua arjen rutiinin muuttuvan, mutta elämä harvoin järjestyy pelkästään oman toiveen mukaan.
Niinpä päätin puhua suoraan: Aleksi, ymmärrän, että tämä on sinulle outoa. Sanotaan vaikka, että kyydin tarjoaa meidän perhe, eikä vain minä. Lapseni nyökkäsi ja Katri virnisti ymmärtävästi.
Viikkojen mittaan uusi tapa juurtui, ja ajomatkoista tuli yhteinen hetki joskus keskusteltiin koulusta, joskus ihan vain säästä. Yllättäen elämä naapurustossa tuntui vähemmän yksinäiseltä. Aleksi kysyi kerran, voisiko hän viedä Katrille vaivihkaa syntymäpäiväkortin.
Katrin kanssa ystävyys syveni; kahvitunnit syntyivät puistossa ja naurettiin arjen kommelluksille. Vaikka aikataulut muuttuvat ja joskus palasin konttorille, jäi aamun yhteinen matka muistoihin. Kiitollisuus kyydeistä vaihtui välillä kiitoksiin elämästä siitä, että utelias ehdotus voi avata oven uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.
Huomasin, ettei kaikista arjen sattumuksista tarvitse päästä eroon joskus niistä tulee parhaita tarinoita, joita jälkikäteen muistelee hymyillen.
