No niin, nyt täällä sentään hengittää kunnolla aikaisemmin tämä oli kuin hautakammio, ihan totta! kuului keittiöstä kantava, itsevarma ääni, jonka Leena Lahtinen tunnisti vaikka unissaan.
Leena seisoi tuulikaapissa, sylissään raskaat mökkituliaiskassit, eikä saanut niitä laskettua lattialle. Tuoreiden Valkeakuula-omenien ja tillin tuoksu tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen, korvautuen jollain ärsyttävällä, kemiallisella puunausaineen ja vieraiden hajusteiden hajulla. Avaimet olivat kääntyneet lukossa poikkeuksellisen kevyesti joku oli selvästi voidellut ne. Edes lattialautojen tuttu narahdus ovenpielessä ei kuulunut.
Leena astui eteiseen ja kurtisti kulmiaan. Vanhasta pähkinäpuusta käsintehdystä naulakosta jonka Arto, hänen edesmennyt miehensä, oli aikoinaan rakentanut ei ollut jälkeäkään. Tilalla kiilsi joukko kylmiä metallikoukkuja, kuin terveydenhuollon odotushuoneessa. Myös taidokkaasti veistetty kehyksinen peili oli poissa. Sen paikalla keikkui kehystämättömänä simppeli suorakaide.
Leenan sydän löi kipeästi kylkiluihin. Hän käveli olohuoneeseen ja veti syvään henkeä.
Huone ei toki ollut tyhjä, mutta kaikki, mikä siihen oli vuosikymmenten aikana ladottu, kaikki lämpö, kaikki muisto ja sielu, oli poissa. Suuresta tammisesta senkistä, jossa oli vanhaa kirkkaita lasiastioita ja heidän vihkihääastiastonsa, ei ollut jälkeäkään. Leena etsi katseellaan täyteen pakattuja vanhoja kirjahyllyjä ei missään. Ei myöskään hänen rakasta keinutuoliaan ikkunan ääressä.
Tilalla huoneen keskellä kökötti matala, harmaa sohva, lähinnä ison tiiliskiven näköinen. Seinällä valtava musta televisio. Lattialla valkoinen karvamatto, aivan liian pramea tähän tilaan. Seinät olivat maalattu steriilin vaaleanharmaiksi.
Voi Leena! keittiöstä säteili Emma, miniä, lyhyessä kotitakissaan ja vihreä teekuppi kädessään. Oletko jo kotona? Luultiin, että tulet vasta iltajunalla. Selvästi VR oli kerrankin ajoissa!
Ollin, Leenan aikuinen poika, laahusti paikalle tossut laahaten ja katseli syyllistävin silmin lattiaa.
Missä? Leena sai viimein sanotuksi ja huitaisi kädellään epämääräisesti ympäriinsä. Missä on kaikki?
Mikä kaikki? Emma räpytteli räpsyttimiään viattoman oloisena. Ai se vanha kalusto? Me haluttiin ilahduttaa sua ja tehtiin pieni yllätyskorjaus! Sillä aikaa kun istuit mökin marjapensaissa, me täällä pistettiin uutta ilmettä. Eiks oo upeeta? Valoisaa, siistiä, runsaasti ilmaa. Minimalismia, Leena, minimalismia! Nyt koko Suomi sisustaa noin!
Missä mun tavarat on? Leenan jalat alkoivat tutista. Hän etsi hätääntyneenä katseellaan poikaansa. Olli, missä isänsenkki? Entä kaikki kirjat? Omepelikone?
Olli yskäisi nyrkkiinsä, yrittäen näyttää vakuuttavalta.
Äiti, älä nyt hätäänny. Me vietiin ne pois vaan.
Minne? Mökille varastoon? Vintille?
Kaikki vietiin jätepisteelle, Leena, puuttui Emma puheeseen ja hörppi vihreää smoothietaan. Kuule, oikeesti, mille sun vanhat roinat enää kelpas? Senkki repsottikin jo, ja kirjat Kuka kirjaston haluaa pölyttymään? Nykyään kaikki lukee tabletilla. Ja noista saa vaan homealtistuksen!
Leenan silmissä sumeni. Hän tarttui ovenpieleen pysyäkseen pystyssä.
Kaikki… roskiin… hän kuiskasi. Kirjakokoelma? Omepelikone, jolla parsit teidän housut ja verhot kymmeniä kertoja? Kristallit, jotka me otettiin Artolle mukaan, ettei hajoa postissa?
No just, vanha kristalli, sitä eivät kelpuuta enää kirpparillakaan! Emma tuhahti. Nyt pitää olla skandinaavista pelkistystä. Ja sun vanha ompelukone sehän painoi sata kiloa! Kyllä uusi järjestys on parempi. Paljon fiksumman näköinen asunto muutenkin.
Visuaalinen häly… Leena toisti hiljaa. Mutta minua ette kysyneet. Tämä on minun koti. Minun ja Olli mutta tavarat täällä ovat mun.
No just, taas tätä. Olisit iloinen! Me käytettiin Emman kanssa koko luottokortti tapetteihin ja kaiken maailman hömpötyksiin, mutta aina vaan valitat. Vanhoilla ihmisillä on joku ihmeellinen kiintymys tavaraan pluskahdin oireet!
Olli vilkaisi viimein äitiinsä.
Äiti, älä nyt ala tästä. Eikös oo mukavaa, kun täällä on uusi sänky ja sohvakin ergonominen?
Leena katsoi poikaansa eikä tämän silmissä ollut häivääkään katumuksesta. Vain halu päästä nopeasti epämiellyttävästä keskustelusta takaisin uudistettuun arkeen. Olli oli aina ollut vietävissä ensin äitinsä, nyt Emman. Mies kuin pehmeää taikinaa.
Milloin te tämän kaiken veitte pois? Leena kysyi kylmän rauhallisesti.
Kolme päivää sitten, kun remppa alkoi, Emma vastasi tuosta vaan. Soitettiin jätelava. Kaikki kannettiin isolla porukalla pihalle ja se kontti haettiin jo. Ei kannata mennä penkomaan, kyllä naapuritkin jo ihmettelis.
Leena meni omaan huoneeseensa tai siis siihen, mitä siitä oli jäljellä. Nyt siinä oli vain pelkistetty sänky ja Ikea-lipasto; kaikki muu oli kadonnut. Vanha napillinen silkkityyny, nuoruudesta asti säästetyt napit ja ompelutarpeet, valokuva-albumit. Pois.
Albumitkin?! hän huusi olohuoneeseen. Kaikki isän kuvat?
Joo, ne pölyset lappuset. Skannataan joskus, jos tarve tulee, paperit kiikutin kierrätykseen muiden kasojen mukana. Ajattelin ekotekoja, Emma kuului keittiöstä.
Leena istahti uudelle vieraalle sohvalla. Tuntui kuin sisältä olisi repäisty pois pala elämää. Kolmekymmentä avioliittovuotta, ilot, kivut, kaikki pikkutavarat kaikki lytätty hälyksi ja kiikutettu kaatopaikalle.
Itku ei tullut. Kyyneliä ei enää ollut sisimpään jäi vain polttava, pistelijä möykky. Leena istui tuijottamassa syvää, harmaata seinää, samalla kun Emma keittiössä äänekkäästi moitti Ollia väärin ostetusta maidosta ja selosti, kuinka nyt asuntoon tuli oikea energiavirtaus.
Sinä iltana Leena ei tullut iltapalalle. Hän maata hiljaa sängyllään ja mietti. Koko asunto oli hänen nimissään; Ollilla vain haltijamerkintä. Hän oli antanut nuoret tilapäisesti asumaan, jotta he ehtisivät säästää asuntolainaa varten. Kolme vuotta siinä vierähti. Säästöissä ei edistystä aina piti ostaa viimeisin puhelin, lähteä matkalle, nyt muka rempata uuden muodin mukaan. Jopa sähkölaskut ja yhtiövastikkeet Leena maksoi eläkkeestään.
Aamulla Leena tuli keittiöön tyynenä kuin patsas. Emma paistoi rahkalettuja hyräillen.
Huomenta! Emma hihkaisi kuin eilisiltaa ei olisi koskaan ollut. Teen tässä breakfastia! Maistuisiko? Ei sokeria, steviaa, riisijauhoa. Hyvinvointia, ymmärrät varmaan.
Kiitos, otan vain teetä, Leena vastasi. Olli jo töissä?
Juu, kiireellä lähti. Sanoi, että raportti pitää saada valmiiksi. Mullakin on tänään ihan kehityspäivä katson nettikurssin kodin järjestämisestä.
Hyvä juttu, Emma. Järjestely on tärkeää, Leena nyökkäsi. Lähden minun siskon luokse Tuusulaan pariksi päivää, hermot pitää saada rauhoittumaan.
Voi hyvä juttu, oikein vaihtelua sulle! Älä stressaa täällä, minä katson kyllä kaiken perään, Emma iloitsi, selvästi innoissaan jäädessään valtakuntaansa yksin.
Leena pakkasi pienen laukun ja jäi hetkeksi tuijottamaan eteisen muutoksia.
Avaimet sulla on? hän varmisti.
Totta kai on, sekä mulla että Ollilla. Ei mitään lukkoja vaihdettu, vain vähän öljyttiin.
Hyvä. No, pysykääpä terveinä.
Leena matkusti siskonsa luo… TAI NO, niin hän antoi ymmärtää. Oikeasti hän palasi jo illaksi, tiedossa oli, että Emma vietti torstaisin iltapäivään asti aikaa jossain manikyyrin ja ryhmäliikunnan välillä.
Neljäksi kotona: asunto hiljainen. Emma poissa. Leena vaihtoi päälleen työessun, sitoi päähänsä huivin ja kantoi varastosta, joka oli ihmeen kaupalla säilynyt, remontista jääneet isot jätesäkit.
Nuorten makuuhuoneeseen ei ollut aiemmin ollut asiaa Leena oli kunnioittanut omaa rauhaa. Mutta Emma oli poistanut rajat heittämällä hänen elämänsä pois nyt Leenakin astui samaan suuntaan.
Emma oli todellinen ostos- ja kosmetiikkafriikki. Pöydillä ja hyllyillä kremppat hehkuivat: purkkeja, pulloja, seerumeja, brändejä Chanelista Lumeneen. Ylimitoitettu selfie-rengas vei puolihuonetta.
Leena nosti ensimmäisen jätesäkin.
Visuaalista hälyä liikaa, hän lausui makustellen sanaa. Nyt siivotaan.
Kaikki purkit, täytetyt tai tyhjät, lähtivät. Mekot, neuleet, kymmenet farkut, laukkuvalikoima: kaikki säkkeihin. Kenkiä, lenkkareita, saappaita sama kohtalo.
Leena ei ollut vihainen. Hän pakkasi pikemminkin kylmästi, kirurgin tarkkuudella. Olli sai pitää oman rivinsä kaapissa; Emman maailmasta jäi jäljelle sänky ja tyhjä kaappi.
Sitten sisustustilpehöörit: Buddhanpäitä, kynttilöitä, englanninkielisiä kannustusjulisteita, unisieppareita.
Turhaa krääsää, Leena totesi. Patologinen tavaramaailma, pitää tästä päästä.
Kahdessa tunnissa huone soi tyhjyyttä. Viisitoista täyttä jätesäkkiä käytävässä. Roskiin niitä ei viskattu; Leena soitti Reissulokille pakun ja pyysi kuskaamaan kamat veljensä autotalliin toiselle puolelle Helsinkiä. Antaa hautua siellä.
Kun urakka oli valmis, hän pesi lattiat. Huoneessa leijui vieläkin Emman hajuvettä. Leena keitti teetä, avasi kirjastaan ostetun pokkarin tuoreen, painomusteelta tuoksuvan! ja jäi odottamaan.
Emma saapui ensimmäisenä, kauppakassit käsivarsilla ja höpöttäen. Ai Leena, sä jo tulit etuajassa? Kaikki hyvin?
Kaikki mainiosti, Emma. Päätin kuunnella sinun neuvoasi ja järjestää tilaa kodistani.
Emma katsahti kummastuneena, naurahti ja meni vaihtamaan vaatteita.
Hetken päästä repesi kiljaisu, joka tuntui väräyttävän uudenkarheat ikkunat.
Mitä hitsiä?! Emma loikkasi eteiseen järkyttyneenä. Missä mun kaikki tavarat?! Missä kosmetiikka? Karvalakki?
Leena hörppäsi rauhallisesti teetään.
Emma, älä huuda. Mä järjestin tilaa, ihan niin kuin säkin suosittelit. Ylimääräinen visuaalinen häly pois nyt täällä hengittää. Tarvitsetko oikeasti kahdenkymmenen laukun valikoimaa? Ajattelin auttaa, päästä energia liikkumaan.
Heititkö mun jutut menemään?! Emman ääni käheni. Yks serumipullo on sun koko eläke! Ootko sekaisin? Tämähän on laitonta! Mä soitan poliisille!
Soita vain, Leena nyökkäsi rauhallisesti. Voivat samalla kertoa, miksi teidän oli oikein hävittää minun tavaroita. Kirjoja, kenelle arvokkaita muistoja. Sinä sanoit, roinaa. No minä katsoin sinun purkit ja kengät ja löysin niistä samaa: tarpeetonta, jopa terveydelle haitallista.
Oven avasi Olli, jonka kasvoilla nuolivat ahdistus ja pelko.
Äiti… säkö oot tehnyt tän oikeasti…?
Oikeasti, Olli. Nyt se huone tuulettuu, tilaa vaikka joogata.
Sä et saa! Emma karjui. Ne ovat minun!
Ja kirjat olivat minun. Senkki oli minun. Omepelikone oli minun. Kysyitkö? Et. Päätit mitä minun kodissa saa olla. Nyt ollaan tasoissa.
Missä mun tavarat on? Jos veit ne roskikseen, haastan sut oikeuteen!
Roskikseen en vienyt, Leena hymähti. Ne ovat turvassa. En vain vielä kerro missä.
Mitä ihmettä sä tarkotat? Olli ihmetteli.
Sitä, että nyt pakkaatte pankkitunnukset, hammasharjat ja muut tärkeät ja lähdette. Mihin hyvänsä. Hotelliin, mammalle, vuokralle mulle ihan sama.
Meidätkö sä häädät?
Mun kodistani, kyllä. Te olette täällä vieraina. Teistä tuli jo rasite, jotka kuvittelee emännän olevan liian vanha omasta elämästä päättämään. Teillä on tunti aikaa. Sen jälkeen vaihdan lukot. Lukkoseppä odottaa jo.
Äiti, älä nyt… Meillä oli asuntoaikeita…
Hyvä. Sittenpähän säästätte. Ja Emman jutut saat takaisin vasta, kun tuotat minun omaisuuteni takaisin.
Mutta me vietiin ne jo, Emma kirkaisi. Kaikki meni jätelavalle!
Sama käy sullekin. Tai etsi. Kaivele kaatopaikka, osta uudet. Kun saat mun tavarat takaisin, saat sinun.
Täyttä bluffia, tietenkin. Emman tavarat makasivat kuivassa autotallissa. Leena näki, miten raha ja pelko taistelivat miniän silmissä.
Olet hirviö! Emma parahti. Olli, lähdetään! Mennään omaan asuntoon! Sinä, vanha syöpäläinen, jää tänne yksin!
He lähtivät neljäkymmentä minuuttia myöhemmin. Kasseja kolisi ovella, Emma sadatteli koko maailmaa, Olli ei uskaltanut katsoa äitiinsä.
Kun ovi sulkeutui, Leena meni ikkunaan. Lukkoseppä Miska tuli pian paikalle ja vaihtoi lukon.
Yhtäkkiä Leena ei enää tuntenut yksinäisyyttä. Rinta tuntui kevyeltä kuin olisi kantanut kivireen pois.
Seuraavana päivänä Leena laittoi heti paikalliselle sivustolle ilmoituksen: “Ostetaan tai otetaan vastaan vanhoja suomalaisia huonekaluja, kirjoja ja ompelukone.” Pian paljastui, että kaikkea tuollaista porukka lahjoitti pilvin pimein kunhan joku haki pois.
Kuukausi kului, ja koti alkoi palata omaksi. Ei tietenkään ne samat tavarat, mutta toinen samanlainen senkki, kirjat vuosikymmeniltä, uusi “vanha” Podolskin ompelukone, joka hyrräsi yhtä varmasti kuin sydän. Leena tapetoi seinät lämpimän beigen kukkivaksi, osti aitoon villamattoon. Kodista tuli omannäköinen.
Emman kamat hän palautti kahden viikon päästä. Soitti Ollille, antoi osoitteen.
Käy hakemassa, en tarvitse mitään toisten omaa.
Olli ilmestyi hakemaan tavarat yksin, kalpeana ja nuutuneena.
Anteeksi, äiti, hän kuiskasi. Me vuokrattiin asunto, kallista on. Emma on raivona eikä rahat riitä mihinkään.
Ei se mitään, Olli. Aikuisten elämä onkin usein kallista.
Saataisko tulla takaisin? Emma lupasi olla häiritsemättä…
Ei voi. Rakastan sua, mutta haluan asua omassa kodissani, omien rakkaiden tavaroiden keskellä ja kuolla niiden luo, kun aika koittaa. Rakentakaa te oma koti, omine minimalistisine tyyleineen.
Olli haki tavarat ja lähti.
Leena jäi asuntoonsa. Hän istui uuden vanhan ompelukoneen päälle, pujotti langan ja painoi poljinta. Rauhoittava surina täytti huoneen. Hän ompeli uudet verhot kukalliset, iloiset. Ettei enää mitään visuaalista hälyä vain onnea.
Joskus täytyy menettää kaikki, jotta huomaa mitä on. Joskus taas pitää vain päästää irti niistä, jotka eivät osaa arvostaa sinua. Silloin kotiin palaa aito hyvä feng shui.
Sellaista tällä kertaa, kuule. Toivottavasti jäi vähän mielen päälle ja jos tykkäsit, kerro kaverille. Elämä kertoo kyllä lisää tällaisia tarinoita vielä!
