Miniäni on keksinyt suuttua minuun asunnosta ja nyt höynäyttää poikani minua vastaan.
Poikani törmäsi aikoinaan naiseen, jolla on lähinnä omat edut mielessä ja peukaloi poikaani aivan miten tykkää. Viime aikoina tämä miniäni on oikein tehnyt kunniatehtäväkseen värvätä poikani äitiään vastaan minua siis. Hänen mukaansa olen itsekäs ja ajattelen vain omia asioitani, en pätkääkään heidän onnea. Perusteet hän löysi siitä, kun en suostunut vaihtamaan asuntoja heidän kanssaan.
Mieheni kuoli muutama vuosi sitten, ja poikamme jäi ainoaksi lapseksi. Kasvatin häntä parhaani mukaan rakkaudella ja huolella kyllä hän lukionsa kävi ja korkeakouluunkin pääsi. Naimisissakin hän tapasi asua vielä meidän kanssamme. Työt aloitti jo opiskeluaikana, ja heti valmistuttuaan löysi hyvän työpaikan. Poikani on oikea ylpeyden aiheeni! Loistotyyppi, jolle työkin on kuin leikkiä. Me emme mieheni kanssa koskaan pystyneet ostamaan asuntolainojen keskellä kahta asuntoa, kun rahaa oli juuri ja juuri omankaan kämpän ostoon nelikymppisenä sitä ennen selvittiin vuokralla. Kyllä poikani voi ihan itse asuntonsa tienata, niin kuin mekin mieheni kanssa aikanaan.
Kun sitten kuulin, että Marko oli tavannut tytön, olin tosi iloinen. Kaikkeni yritin, että meidän väleihin ei mitään moitittavaa tulisi: en koskaan torunut, syytellyt, painostanut. En ollut koskaan miettinyt kuka miniäni tulee olemaan kunhan poikani viihtyy ja on onnellinen. Aluksi tykkäsin Sandrasta hirveästi, hän oli kohtelias ja vaatimaton. Mutta eipä aikaakaan, kun vihille meno oli ohi ja matkalaukut purettu häämatkan jälkeen, niin miniä alkoi näyttää toista puoltaan.
Naimisiin mentyään Marko ja Sandra lähtivät Lappiin häämatkalle. Paluun jälkeen miniä ilmoitti irtisanoutuvansa töistä, kun kuulemma pomo löysi aina jotain napistavaa ja muuallakin on parempaa tarjolla. Siihen se ei jäänyt: Sandra on ollut nyt kaksi vuotta kotona ja näyttää viihtyvän sohvaperunana eikä työtä näy eikä kuulu.
Poika ja miniä asuvat nyt hänen yksiössään jossain Vantaan takamailla. Kun Sandra notkuu kotona, poika ei kykene säästämään uuteen asuntoon, koska palkka valuu miniän kauneushoitoloihin ja mekkoihin Stockmann käy tutuksi, mutta työhaastikset eivät. Siis en minä ymmärrä millä ilveellä voi olla kaksi vuotta työtön! Veikkaanpa, että työhaastattelut on lähinnä tekosyy kyllähän se kelpaa kun voi makoilla kotona toisen kustannuksella.
Kysyimpä suoraan, onko perheestä vieläkään puhetta. Sain vastaukseksi:
“Mitä me nyt lasta tähän koppiin, kun tilaa ei ole edes läppärille!” vastasi Sandra.
“Miten olisi jos säästäisitte vähän ja hankkisitte asuntolainaa varten käsirahaa?” ehdotin.
“Ei mitään säästöön jää, just ja just pärjätään kuukaudesta toiseen”, huokasi Sandra.
Olisinpa halunnut sanoa, että jos joku edes yrittäisi, niin säästöt olisivat jo kasassa työhaastattelujen sijaan Sandra voisi joskus kokeilla työpäivää. Jos he todella yrittäisivät asunnon takia, auttaisin mielelläni, sillä olen kyllä vähän säästänyt omastakin selkänahastani. Nyt en viitsi antaa senttiäkään, kun tiedän että rahat hupenevat aivan mihinkään.
Viime aikoina Sandra on taas puhunut lapsista. Kuulemma nyt pitäisi ruveta suvun jatkamiseen, kun kello käy ja ikä painaa. Mutta missä ihmeen oloissa täällä muka jälkikasvu kasvatettaisiin? Markokin on alkanut olla samaa mieltä.
“Äiti, hei, me ollaan mietitty Sandran kanssa, voitaisiko vaihtaa asuntoja. Ei mitään papereita tarvittaisi, pelkkä vaihto. Ei tarvitsisi murehtia asuntolainoja, ja sun olisi ihan hyvä olla meidän yksiössä”, Marko ehdottaa.
Sanopa muuta kyllä kuulosti omituiselta tarjoukselta. Ei Marko tuollaista keksi, Sandra se sekoittaa pojan päätä. Selitin, että nykyisestä kodista en kyllä lähde, kaikki on jo valmiina ja tutut lenkkipolut vieressä ja että vanha puu siirretään korkeintaan ruumisarkussa.
“Olette töissä enää pari vuotta ja sitten saatte lapsenlapsia”, liverteli Sandra.
En ottanut tarjousta vastaan, ei huvittanut yhtään moinen kotileikki. Marko yritti yhä myöhemmin uudelleen puhua asiasta, mutta joka kerta sanat satuttivat enemmän. Ei minun poikani ennen ole muiden rahoilla elänyt, miksi nyt pitäisi vaimon yllyttämänä alkaa hyötymään äidistään?
“No niin, lähdetään. Sanoinhan sinulle, ettei sun äitiä kiinnosta onko meillä lapsia. Ei se mitään meille tee!” miniäni paasasi, kun viimeksi kävivät.
Sen jälkeen poika ei olekaan pitänyt mitään yhteyttä: ei vastaa, ei soita, ei tekstaa aivan kun olisin väsynyt vanha täti, joka vain häiritsee nuorten elämää. En tajua, miten poikani on aivan muuttunut, ei se ennen ollut näin helposti vietävissä… mutta niin se kai menee, kun vaimo pitää talossa komentoa.
