Tiedätkö, mun poika ei ole eronnut, asuu yhessä tyttöystävänsä kanssa, muttei sillä oo sanaakaan sanottavana koko suhteessa. Joka kerta kun menen heidän kotiinsa, miniäni määrää etukäteen, kuinka paljon rahaa mun pitää tuoda, muuten en saa edes nähdä lapsenlasta.
Ne meni naimisiin pari vuotta sitten. En oikein lämmennyt tälle naisihmiselle alusta lähtienkään. Silmissä oli semmoinen kateuden katse ja kädet valmiina täräyttämään kaikki mahdollinen näppeihinsä. Just kun sai avioliiton viralliseksi, niin rupesi vänkäämään, että mun kolmio pitäisi pistää vaihtoon, puolet siitä niille, että ovat asunnottomia raukkoja.
Ollaan väännetty tästä asiasta paljon. Ensinnäkin, mulla on myös tytär. Toiseks, miksi ihmeessä mun pitäisi luopua kämpästä jonkun miniän päähänpistojen takia? Kyllä lasten kuuluu itsekin tehdä jotain elämänsä eteen. Ovat saaneet kasvatuksen, koulutuksen ja hyvät eväät, siitä eteenpäin se on sitten heidän harteillaan. Ei meillekään miehen kanssa tippunut kaikki hopealautaselta silloin aikanaan.
Tyttäreni on vielä naimaton, käy töissä ja otti asuntolainan. Asui hetken mun luona ja vuokrasi oman yksiönsä eteenpäin, että saisi lainan maksettua. Nyt asuu kuitenkin jo omillaan. Poika taas on ollut ihan tossun alla ei sillä oo mitään omaa tahtoa. Katsoo vaan vierestä, kun vaimo määrää. Ei halua asua mun kanssa, eikä se miniäkään tietty. Eihän tässä nyt mitään kuninkaita olla, että olisi oikeus vaatia muiden asuntoja.
Eipä mua houkuttanut ajatus asua heidän kanssaan samassa kodissa, mutta olisin voinut joustaa että saisivat säästettyä pesämunaa. Myydä tai antaa en kuitenkaan aio mitään. Kun lähden täältä, lapset perivät puolet kumpikin ja hoitakoot asiansa sen jälkeen.
Kerroin suoraan tämän miniällekin, enkä kaunistellut ilmaisujani. Mitäpä se siitä vetäisi nenään ja kysyi, että eikö oo vähän liikaa, kun mummo yksin pitää kokonaista kolmiota? Onko tuo muka sopivaa? Pyysin poikaani vähän puhumaan vaimolleen järkeä, mutta poika mutisi vaan jotain epämääräistä.
En tiedä keneltä poika nämä piirteet on perinyt mun suku on vanhan liiton jörriköitä, sisko on jämäkkä ja mieskin oli aikoinaan tiukka, mutta poika on ihan semmoinen pehmo. Mietin vain, miten ihmeessä se päätyi naimisiin ollenkaan ehkä miniä oli vaan päättänyt että nyt naimisiin, piste.
Sen jälkeen, kun tämä asuntokeskustelu käytiin, ei miniän kanssa oltukaan enää missään tekemisissä. Poika välillä soitti, muttei koskaan tullut käymään. Ilmeisesti vaimo ei antanut lupaa. Sitten yhtenä päivänä sain puhelun, että musta tulee mummo. Siinä meinasi itkukin päästä, kun oli eka lapsenlapsi kyseessä. Ajattelin, että nyt voisi olla tilaisuus sovintoon ostin lahjan ja kakun, kävin kylässä. Mutta miniä heti väärällä jalalla: sanoi, että lapsenlapsi sitten syntyy toisen ihmisen asunnossa, täällä asutaan vieraiden nurkissa kuin kulkurit. Ja taas alkoi vääntö asunnosta.
Eipä siitä sovinnosta mitään tullut. En viitsinyt alkaa riitelemään raskaana olevan kanssa, lähdin vaan lompsis kotiin. Mietin, että jos joku on hölmö, niin se on sitten sitä ihan loppuun asti. Ja jätin koko asian siihen. En nähnyt heitä koko raskausaikana. Olin itsekin huonossa kunnossa, lääkäreissä piti rampata ja terveys reistailla. Eipä sieltä soitettu edes, kun lapsi syntyi viikko syntymän jälkeen poika vaivautui ilmoittamaan.
Kutsuivat minut katsomaan lasta, ja heti alkuun miniä tokaisi, ettei tarvitse tuoda mitään lahjoja, vaan käteistä sit vaan. No, ostin silti pienen jotakin ja laitoin kymppitonnin kirjekuoreen. Eipä kuitenkaan ollut hyvä miniän naamasta näki, että rahakaan ei kelvannut. Lapsenlapsi oli tosi suloinen, ihan isänsä nenä. En jäänyt pitkäksi aikaa. Tuon jälkeen ei pyydetty enää uudestaan kylään. En toisaalta itsekään tyrkyttänyt, kyllä pieni lapsi vaatii aikaa totutteluun.
Kolme kuukautta meni, eikä mitään kuulunut. Lopulta soitin pojalle ja pyysin kylään, kun halusin nähdä lapsenlapsen. Vein pientä lahjaa ja kakkua. Miniä avasi oven, otti lahjat ja tuhahti:
Toivoin viime kerralla, että onko tämä nyt selvä. Me ei kaivata teidän tuomisia, vaan rahaa pitää antaa, että voidaan huolehtia lapsesta.
Eli joka kerta kun tulen käymään, on oltava kirjekuori mukana vai?
No tietenkin! Teidän takia asutaan vuokralla, mies yksin töissä, ettekä ole tehneet mitään lapsen hyväksi. Sen kun maksat nyt edes siitä, että pääset lapsen luo.
Mulla kiehahti veret päästä. Poika kuuli tämän kaiken eikä sanonut sanaakaan, seiso siellä vaan lapsi sylissä.
Lähdin samantien kotiin. En alennu tällaiseen kynnysmaksuun omalle lapsenlapselleni. En aio ostaa oikeutta tavata omaa sukulaistani.
Nyt ei olla puhuttu vuoteen. Ei ne soita, enkä minäkään. Sitten viikko sitten poika soitti ja kertoi lapsenlapsen syntymäpäivästä tietenkin piti muistaa lahja. Miniä kaappasi puhelimen ja ilmoitti suoraan, paljonko pitää tuoda rahaa suunnilleen mun koko kuukausipalkka.
En mennyt. En vaan pystynyt, koska ei mulla ollut sellaista summaa kasassa. Pitää vaan hyväksyä, ettei mulla ole sitä lapsenlasta eikä oikeastaan poikaakaan. Jos olisi oikea poika, niin ei se antaisi kenenkään kiristää mummoa lapsenlapsella. Saavat pyöriä siellä omissa vesissään, mutta minä en aio maksaa enää penniäkään siitä, että saan nähdä oman perheeni.
Täytyy vähän alkaa pohtia, miten järjestää sekin asuntoasia niin, ettei tuo tossun alla oleva poika tai hänen ahne vaimonsa saa siitä muraustakaan, edes mun kuoltua.
