Voi, Maija-Leena, älkää nyt taas aloittako, huokaisi nuori miniä, Emma, puutarhatuolissaan. Mehän sovittiin, että mökillä rentoudutaan. Tämä ei ole mikään pakkotyöpaikka. Mä tulin tänne hengittämään raikasta ilmaa en seisomaan kontallani penkeillä. Katso nyt, kynnet on juuri laitettu, lisäksi niska jumittaa toimistoviikon jäljiltä. En mä tee tietokoneella hommia koko viikkoa, että saisin vain lapioida viikonloppuna.
Emma suoristi leveälieristä olkihattuaan, piiloutui aurinkolasien taakse ja asettui mukavammin keinuun. Yhdessä kädessä kylmä omenamehu, toisessa puhelin. Hän ei osoittanut huomioivansa anoppiaan, joka seisoi keskellä kasvimaata, nojaten kuokkaan ja pyyhki hikikarpaloita otsaltaan.
Maija-Leena huokasi raskaasti. Aurinko porotti, kevät oli yllättävän lämmin, ja maa kaipasi hoitoa. Rikkaruohot kimpoilivat esille niin, että porkkanan ja punajuuren hento taimet tuntuivat tukahduttavan. Viereisellä penkillä työskenteli hänen miehensä, Olavi, ähkien ja oikoen selkäänsä säännöllisin väliajoin. Seitsemääkymmentä lähentelevä mies kyllä tiesi, ettei terveys enää ollut entisellään, mutta hän teki työnsä vähin äänin oma maa ruokkii.
Emma, enhän mä pyydä kyntämään peltoa, Maija-Leena yritti vielä, huokausten lomassa. Voisit edes kitkeä mansikkamaan. Kaksikymmentä minuuttia siinä menee. Katso nyt tuota rikkaruohoa ja Antti kyllä ilahtuu, kun saa syödä puhdasta marjaa.
Jos Anttisi haluaa mansikoita, niin kai hän niitä ostaa kaupasta. Talvella napataan vaikka puolalaisia eikö niitä nykyisin saa ympäri vuoden? Turha rehkiä! Tämä kotikasvatus on ihan vanhanaikaista; Neuvostoliiton peruja. Taloudellista hyötyäkään ei ole. Jos laskee bensan, lannoitteet, lääkkeet ja työn arvon, nämä porkkanat on kalliimpia kuin Stockmannilla.
Tätä keskustelua oli käyty ennenkin. Siitä lähtien kun Maija-Leenan ja Olavin ainokainen poika Antti meni naimisiin Emman kanssa, mökistä oli tullut kahden elämänkatsomuksen taistelutanner. Vanhemmat luottivat sanontaan kesä tekee talven, uskoen oman sadon olevan parempaa ja puhtaampaa. Emma, kaupunkilaistyttö viimeisen päälle, ei ymmärtänyt maan ja auringon työn arvoa: kaupasta sai kaiken helposti, pestynä ja pakattuna.
Antti oli grillikatoksen luona, yrittäen pysyä puolueettomana. Hänestä tuntui pahalta vanhempien puolesta, jotka raskasta työtä paiskivat aamusta iltaan. Mutta hän pelkäsi riitoja myös kotona. Emma sai sellaiset mykkäkoulut, että oli helpompi itse kitkeä, kun kukaan ei nähnyt kunhan vain oli hiljaista. Mutta Emma ei tästäkään ajatuksesta pitänyt: viikonloput piti sentään olla lepoa varten, eikä isovanhempien pelloilla rehkimistä.
Antti, jätä jo kohta syödään, illalla voin auttaa kastelemaan, hän huikkasi grilliltä, kääntäen makkaraa.
Kasteleminen hyvä, mutta ruoho kasvaa koko ajan, Olavi mutisi kuivasti. No niin, Maija, tehdään itse. Eipä tässä apulaisia tarvita.
Maija-Leena nielaisi, mutta ei sanonut mitään. Hän kumartui jälleen penkin puoleen ja repi sitkeästi ohdakkeita. Häntä poltti sydämestä enemmän kuin toukokuun aurinko: kyse ei ollut siitä, että työ olisi raskasta maa oli hänen paikkansa mutta asenne sattui. Koko tämä mökki, piha ja puutarha oli rakennettu yhdessä, lapsille ja lastenlapsille, yhteiseksi keitaaksi. Nyt siitä oli tullut nuorten herrasväen palvelukeskus.
Kesä rullasi eteenpäin. Kesäkuusta tuli kuuma heinäkuu. Joka viikonloppu toistui tuttu kaava: Antti ja Emma saapuivat perjantaina, tuoden mukanaan grillattavaa, limua, välillä kakkua. Emma nukkui pitkään, suunnisti aurinkoon bikinit päällä, levitti viltin (jonka Olavi oli ajanut lyhyeksi ruohonleikkurilla) ja otti aurinkoa. Maija-Leena pyöri kuin orava: kitki, kasteli, suihkutti torjunta-ainetta. Lisäksi keitti kolme ateriaa päivässä kaikille, sillä ulkoilmassa nälkä on valtava.
Keittiössä Emma ei juurikaan auttanut.
Voi Maija-Leena, teidän borssikeiton makuun en pääse, en sitten millään. Te olette kyllä oikea ruoan taikuri! Samoin nuo sipulipiirakat, ihan taivaallisia!
Kehu suli sydämeen uupumus unohtui, ja Maija-Leena palasi taas hellan ääreen kunnes miniä selaa lehteä verannalla.
Eräänä aamuna, kun vadelmat kypsyivät pensaaseen asti, sattui välikohtaus. Oksat painuivat notkolle makeista marjoista, kerättävä olisi äkkiä tai muuten kaikki tippuisi maahan. Mutta Maija-Leena heräsi pahaan päänsärkyyn ja matalaan vereenpaineeseen.
Emma, käytkö hakemassa vadelmia? Ei viitsisi mennä hukkaan. Voisin keittää hilloa, antaa teille talveksi.
Emma nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi piikikkäisiin pensaisiin.
Siellähän on nokkosia, saan jalat piloille. Ja hyttysiä ihan liikaa. Mennään kauppaan, ostan hilloa?
Ei tarvitse kaupan hilloa! Maija-Leena parahti. Siinä on vain sakeutusaineita ja aromia! Täällä on omaa, luonnollista! Eikö viitsisi puolta tuntia uhrata?
Ei viitsisi! Emma tuhahti. En minä ole mikään marjanpoimija. Itse keräätte jos haluatte. Minulle riittää ilman hilloakin pysyy ainakin linjat.
Lopulta Antti keräsi vadelmat, salaa vaimoltaan, kun tämä oli suihkussa. Hän tuli piirroista raavittuna ulos, mutta sanko täynnä marjoja. Maija-Leena tunsi kipeän piston: poika jäi kahden tulen väliin. Hän hillosi vadelmat, vei kellariin rivissä purkkeja. Olkoot siellä; talvi kysyy, mitä kesä teki.
Elokuu toi tullessaan tomaatit. Taimihuone, Maija-Leenan ylpeys, notkui punaisista ja keltaisista hedelmistä: Härän sydän, Vaalean punainen hunaja, Musta prinssi. Jokainen tomaatti pieni taideteos. Sitten gurkut, rapeat ja tuoreet. Paprikatkin pulleina.
Työtä oli kolminkertaisesti. Kasvien hoitamisen lisäksi jälkikäsittely: keittiö muuttui säilyketehtaaksi. Purkkeja steriloitiin, liemi kuohahti, tillin ja mustaherukan ja valkosipulin tuoksu täytti pihan.
Emma käveli ympäri pöytää, kurkisti purkkeihin, hymyili.
Nam! Maustekurkut on parasta. Antti tykkää niiden kanssa perunoista. Teittehän lechoakin? Se oli viime vuonna niin hyvää, meni kerralla purkki.
Tein, vastasi Maija-Leena lyhyesti sulkien toisen kannen. Kädet vapisivat väsymyksestä, jalat puutuneet. Koko päivän oli istunut ainoastaan lounaalla.
Erinomaista! Otetaan sitten useampi purkki. Kaupan kurkuissa on liikaa etikkaa. Teillä on täydellinen resepti.
Maija-Leena ei sanonut mitään. Hän vaihtoi katseen Olavin kanssa, joka lajitteli sipulit kuivumaan. Olavi pudisti päätään. Hänkin ymmärsi, kaiken.
Syyskuu tuli. Perunannosto kesäkauden raskain työ. Kaivettava, noukittava, kuivattava, lajiteltava. Maija-Leena toivoi, josko nuoret edes nyt auttaisivat. Perunaa oli istutettu kahdelle perheelle.
Mutta perjantai-iltana Antti soitti anteeksipyytelevällä äänellä:
Äiti, tulevana viikonloppuna ei päästä. Emman ystävällä on synttärit, ollaan varattu pöytä ravintolasta. Koittakaa pärjätä. Tai jätetään ensi viikonlopulle?
Ensi viikonloppuna sataa, Maija-Leena huokasi. Perunat mätänee peltoon.
No, palkatkaa joku paikallinen, voin laittaa MobilePaylla rahaa.
Maija-Leena laski puhelimen. Paikallisia ukkoja on turha pyytää heillä on omat pellot, ja muutenkin epäluotettavia. Oli kaivettava kahdestaan Olavin kanssa.
Ne kaksi päivää muistettiin pitkään. Selät eivät suoristuneet. Olavi kaivoi, Maija-Leena noukki. Tauot hörpittiin sydäntippoja, kylmävoiteita selkään ja taas jatkettiin. Sunnuntai-iltaan mennessä perunat oli nostettu, kuivattu ja säkitetty. Kaksikymmentäviisi säkkiä priimaa, kirkasta perunaa. Porkkanat, punajuuret, kesäkurpitsat, kurpitsat samaan malliin. Koko kellari täynnä: hillot, suolakurkut, salaatit, marjahillot katossa saakka rivissä.
Kahden viikon päästä, kun kaikki työt oli tehty ja mökki varusteltu talveen, Antti ja Emma saapuivat taas. He kurvasivat pihaan, nostivat autosta tyhjiä laatikoita ja koreja.
No hei vaan! Emma huudahti iloisesti. Nyt haetaan sato kotiin. Antti, ota korit, mennään kellariin.
Hän marssi keittiöön, avasi jääkaapin, nappasi omenan.
No johan olette saaneet omenatkin makeiksi! Otetaan viisi laatikollista parvekkeelle. Perunaa kolme-neljä säkkiä, että riittää kevääseen. Porkkanaa ja punajuuria myös. Hillopurkit haen itse kurkut, tomaatit, lechoa. Ja sitä vadelmahilloakin.
Maija-Leena seisoi ikkunan ääressä ja katsoi, kun Antti avasi takakonttia. Sisällä sydän puristui kovaksi mytyksi. Hän muisti helteet, hyttyset vadelmapensaassa, kannujen painon, miehensä kivistävän selän, miksi näitä säkkejä pitää raahata? Ja muisti Emman keinuineen, sitruunamehuineen ja taloudellisuuspuheet.
Olavi, tule tänne, hän sanoi.
Olavi astui viereen.
Näetkö mitä nyt tapahtuu?
Näen, Maija.
Ja mitä me nyt tehdään?
Päätä sinä sinun työsi tämä sato on. Sinä olit hellan ääressä, sinä kiersit purkit.
Maija-Leena oikaisi ryhtiään, suoristi huiviaan ja astui portaille. Antti oli menossa varastoon lapiota hakemaan, ehkä vielä jotain kaivamaan, ja Emma jakoi ohjeita portalta.
Antti, pysähdy, Maija-Leena sanoi kovalla ja selkeällä äänellä.
Poika jäi ihmeissään seisomaan. Emma pysähtyi omena kädessä.
Mitä nyt, äiti? Tarvitsetko kellarin avaimet? Tiedän missä ne on.
Ei teidän tarvitse avaimia. Ja voitte nostaa ne laatikot takaisin autoon. Tyhjinä.
Mitä tarkoitatte? Emma tuijotti. Me tultiin hakemaan satoa. Talvi tulee.
Juuri niin. Talvi tulee. Mutta niin kuin satu sanoo: joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Muistatko Hyttysen ja muurahaisen tarinan?
Äiti, nyt höpiset outoja. Perunoita on vaikka kuinka, isä sanoi hyvä sato nyt. Me tarvitaan.
Sato on hyvä, myönsi Maija-Leena. Mutta ei teidän. Tämä on meidän. Me istutimme, kastelimme, kitkimme, myrkytimme ötökät, nostimme, keitin hillot kun jalat eivät kantaneet.
Me ollaan kuitenkin samaa perhettä! Emma nousi portaalta, suupielet punaisena. Ai aiotte kieltää omalta pojalta perunat? Tuo on jo noloa! Meidän kahden voimat ei kaikkea syö osa mätänee sinne.
Sitten mätänee. Mieluummin mätänee tänne, kuin että annetaan ilmaiseksi. Tai ehkä myymme, tai annamme naapureille, jotka joutuivat kantamaan kun te vietitte viikonloput ravintoloissa. Mutta te ette saa purkin purkkia, ette perunaan ette porkkanaan.
Eli opetus? Emman ääni nousi. Rangaistus? Kuvittelette opettavanne meitä?
Ei tämä ole rangaistus, Emma. Tämä on oikeudenmukaisuutta. Sinä toit koko kesän vain sitä, että kaikki kaupasta on parempaa ja halvempaa. No, siitä vaan! Menkää Prismaan. Ostakaa perunat, porkkanat, kurkut. Kaikki ne pestyt, muoviin käärittynä. Ei tarvitse laittaa käsiään multaan eikä kantaa mitään.
Mutta kaupasta saa vain kemikaaleja! Emma puraisi. Teillä on kotitekoista!
Ja kotitekoisella on hintansa, Olavi lisäsi, nyt vierellä. Ja se hinta on työ. Hiki. Polvet ruhjeilla. Sinä et, tyttöseni, sormeakaan liikuttanut. Et pyytänyt edes poimimaan marjoja. Ja nyt haluaisit ilmaiseksi kaiken kuin marketin hyllystä? Ei käy. Se kauppa on kiinni.
Antin poskiin nousi punaa. Häntä hävetti. Hän ymmärsi, että vanhemmat olivat oikeassa. Hän muisti laiskotelleensa, valehdelleensa kiireestä, antaneensa Emman määräillä.
Anteeksi, hän sanoi hiljaa maahan katsoen. Olen pahoillani. Ei olla ansaittu mitään. Emma, mennään takaisin autoon.
Minä en lähde! Tämä on pilkantekoa! Antti, oletko mies ollenkaan? Äitisi on tullut ihan höperöksi vanhuudessa! Ei ruokaa omille lapsille? Kerron kaikille kuinka ilkeä äiti sulla on!
Nyt riittää! Antti jyrähti, niin että rastaat lehahtivat pihlajasta Nyt auto käyntiin!
Emma hämmästyi. Hän ei ollut ennen nähnyt miestään tuollaisena. Hän paiskasi omenan kukkapenkkiin (Maija-Leena kurtisti kulmiaan, mutta vaikeni) ja marssi autolle. Ovi rämähti.
Antti tuli vanhempien luo.
Anteeksi, hän toisti, pää kumarassa. En pystynyt puhumaan vaimon ympäri, laiskistuin itsekin. Olitte oikeassa. Ei ansaita tätä.
Mene nyt, poika, Maija-Leena sanoi lempeästi, ääni väristen. Älä kanna vihaa. Ymmärrä vain: ei ole oikein pelkästään ottaa, koskaan antamatta mitään takaisin. Rakkaus on tekoja, ei sanoja. Kunnioita toisen työtä siitä kaikki alkaa.
Antti nyökkäsi, halasi äitiään, puristi isän kättä miehekkäästi ja lähti.
Heidät valtasi hiljaisuus. Syystuuli pyöritti keltaiset lehdet polulle.
No, Maija, Olavi huokasi, käsi vaimon olalla. Ehkä olimme kovia, mutta toisin ei näköjään olisi käynyt.
Ei olisi, Kalle. Muuten he eivät oppisi, että pullat ei kasva koivussa.
Kului kuukausi. Sitten toinen. Yhteydenpito oli hiljaista. Antti soitti pari kertaa, kysyi vointia, keskustelu oli varovaista. Emma ei soittanut ollenkaan.
Talvi tuli oikea, luminen, pakkasilla. Maija-Leena ja Olavi asuivat kaupungissa vanhassa kerrostalossa. Parvekkeen ja autotallin varasto täynnä: jauhoisia perunoita, rouskuvia kurkkuja, lechoa.
Joulukuun puolivälissä, juuri ennen joulua, ovikello soi. Maija-Leena kurkisti ovisilmästä Antti. Yksin.
Hän avasi oven. Poika seisoi kukkapuskan ja ison kassin kanssa.
Moi äiti. Saanko tulla?
Tule toki. Isä, Antti tuli!
Keittiössä juotiin teetä juuri sillä vadelmahilloilla. Antti näytti laihtuneelta, kasvot vakavoituneet.
Miten Emma? Maija-Leena kysyi varoen.
Ihan hyvin. Töissä. Oli tosi vihainen pitkään. Mutta… Antti empi ostitte kerran kaupasta perunaa. Pussi. Keitettiin, ihan saippualta maistui. Toisena päivänä meni pilalle. Otettiin peltilaatikollinen suolakurkkuja, kolme kymppiä purkki pelkkää etikkaa, ei syöty. Heitettiin pois.
Maija-Leena vain kaatoi lisää teetä.
Sanoin Emmalle: “Näetkö tämä on se sun ‘rentoutumisen’ hinta. Jos hyvää haluaa, siitä pitää tehdä töitä.” Riideltiin. Mutta hän jäi miettimään. Ja eilen sanoi: “Oltiinkohan me sittenkin väärässä? On vähän noloa vanhemmat uurasti, me vain valmiin päälle…”
Antti veti esiin kirjekuoren.
Äiti, isä. Tässä on rahaa. Laskettiin, mitä torituotteet maksavat. Perunat, säilykkeet. Otattehan vastaan tämä on kuin “korvaus siitä, ettei autettu. Haluamme ostaa teiltä osa sadosta. Reilusti.
Olavi oli nyrpeänä, aikoi vastata, ettei pojilta oteta maksuja, mutta Maija-Leena painoi käden hänen kyynärpäällensä.
Hyvä on, Antti, hän sanoi vakavana. Otamme mielellämme. Mutta tämä ei ole ruoan hinta vaan sijoitus ensi kesään. Meidän täytyy kunnostaa kasvihuone, ostaa siemeniä ja lannoitteita. Tämä on teidän panoksenne.
Hän nousi, käveli kaapille, otti esiin strategisen varaston repun hyville asiakkaille.
Tule isä. Pakataan Antille tuliaisia.
He keräsivät täyden laukun: purkki rapeita kurkkuja, tomaatteja omassa liemessään, Emman suosikkilechoa, sienipurkki, säkillinen perunaa ja porkkanoita.
Kiitos, Antti sanoi kiitollisena katsellen vanhempiaan. Ja… me ollaan Emman kanssa puhuttu: ensi keväänä, vappuna, tullaan mukaan. Ei aurinkoa ottamaan. Minä laitan kasvihuoneen kuntoon, polykarbonaatti on jo katsottuna. Emma suunnitteli, että ottaa yrttipenkit ja kukat hoidettavakseen. Sanoi, että kynnet pysyy kunnossa käsineissäkin.
Sepä hyvä, Olavi hymyili. Työtä riittää kaikille. Ja työn jälkeen makkarakin maistuu, ja löyly!
Antti lähti kaupungille, ja Maija-Leena jäi pitkäksi aikaa katsomaan ikkunasta talvista pihapiiriä. Hän tunsi helpotuksen. Läksy oli opittu karulla tavalla ehkä, mutta pakko oli. Ja nyt hän tiesi, että seuraavana kesänä mökillä taas olisi perhe ihan oikeasti, yhdessä. Sellainen, jossa jokainen tekee, jokainen arvostaa toisen työtä. Ja peruna maistuisi entistä paremmalle, kun se olisi nostettu suurin yhteisin ponnistuksin.
Joulupöydässä nuorilla oli vanhempien kurkkupurkkeja. Emma, nostaessaan sieniä lautaselleen, ei sanonut enää mitään kohteliaisuuksia, vaan mietti ääneen:
Antti, ensi keväänä kasvatetaan enemmän kesäkurpitsaa. Löysin reseptin, sanovat että kotitekoinen on parhainta. Teen itse.
Ja se oli se paras lahja, josta poika kertoi äidilleen myöhemmin.
Kunpa tällaiset tarinat muistuttaisivat siitä, että vain se maistuu parhaalta, minkä eteen on nähty vaivaa yhdessä.
