MINUN MINIÄNI
Kirjoitan tätä, kun saan juuri aseteltua uunissa kypsyneen kokonaisen ankan juhlapöydälle niin kuin lapseni ovat tottuneet. Kohta ovikello soi, pojat tulevat vaimoineen.
Nuorempi pojista meni naimisiin vähän aikaa sitten, hyvin pienimuotoisesti. Nykyään kai niin kuuluu olla. Olisin itse mieluummin järjestänyt kunnon juhlat. Me Heikin kanssa mentiin vain maistraatissa naimisiin; sormuksetkin ostettiin vasta vuoden päästä, kaksi ohutta kultarengasta. Halusin pojille isomman juhlan, mutta eihän siinä auttanut, kun he toisin päättivät.
Yksi asia nuoremmassa miniässäni harmittaa, vaikka muuten Helinä on hyvä ihminen oikein miellyttävä ja ystävällinen. On vaikuttanutkin Göstaan myönteisesti: auttoi häntä löytämään hyvän työpaikan ja kannustaa muutenkin miestäni yrittämään enemmän. Gösta asui kolmekymppiseksi kotona, ilman sen kummempia tavoitteita. Aloin jo olla huolissani, mutta nyt kaikki on mennyt parhain päin.
Helinässä minua vaivaa vain se, että hän pitää itsestään niin paljon huolta. Käy parturissa, kampaamoissa, kynsihuollossa, hieronnassa minusta tuntuu, että suuri osa perheen rahoista katoaa kosmetologille ja manikyyriin. En oikein ymmärrä sellaista, että nainen, jolla on perhe, panostaa itseensä näin paljon.
Kun lapsia tulee, mennäänkö mieluummin jalkahoitoon kuin ostetaan pojalle uudet kengät? En itse koskaan osannut etusijalle laittaa omia tarpeitani erityisesti miehen kuoltua kokosin kaiken mahdollisen pojille, vaikka he olivat silloin jo aikuisia.
Ajatukseni katkeavat, kun ovikello soi ja nuoret astuvat olohuoneeseen. Helinä no, aivan kuin suoraan aikakauslehden kannesta hiukset tuoreessa laitoksessa, kynnet huolitellut, vähän meikkiä, mutta tietysti tavattoman luonnollisella tavalla.
Helinä, kylläpä sinä olet kaunis! sanon rehellisesti, mutta en osaa täysin peittää pientä ärsytystä. Onko tuo puku uusi?
Ostin sen eilen, kun sain töistä hyvän bonuksen, Helinä vastaa iloisesti.
Tiedätkö, olisi viisaampaa säästää ylimääräiset. Kaikki bonukset ja lisät olisi hyvä siirtää syrjään pahan päivän varalle. Se kannattaa oikeasti! huomautan kuten vanhemman ihmisen kuuluu.
Helinä ei sano mitään vastaan. Olen huomannut, että hän pitää minusta, vaikka tietää minun olevan eri koulukuntaa. Hänen mielestään pahoja päiviä varten liikaa säästäminen vetää niitä vain puoleensa.
Ilta sujuu mukavasti. Silti vielä pari kertaa yritän nostaa esiin säästämistä erityisesti kosmeettisiin juttuihin kuluvista rahoista. Helinä kyllä ymmärsi, että viittaan juuri häneen.
Koskahan sinä olet viimeksi käynyt manikyyrissä, Arja? hän kysyy matalalla äänellä kahvin jälkeen.
Minä? En koskaan. Kotona vähän viilaan, että kädet pysyy siisteinä, mutta en tunne siihen sen suurempaa tarvetta.
Muuta ei keskustelussa mainita, mutta itselleni jäi kummallinen olo. Helinää tuntui silti harmittavan, ettei kukaan ole pitänyt minusta huolta niin kuin hänellä kotonaan tehtiin. Hänen äitinsä on aina pitänyt huolta itsestään, vaikka rahatilannekin olisi ollut tiukka ja on aina käynyt teatterissa ihan omaksi ilokseen.
Helinä päättää myöhemmin, että myös minun pitäisi saada kokeilla laittaa itseäni, eläkeläisenä, ihan vain itseni vuoksi.
Parin päivän päästä hän soittaa ja pyytää kahville ja kampaamoon. Epäröin kovasti minusta on kummallista tuhlata rahaa moiseen, ilman isompaa syytä.
Ei sinun tarvitse vain odotella, Helinä sanoo. Tullaan yhdessä, vaikka manikyyriin ja käsihierontaan?
Suostuin lopulta, vaikken oikein ymmärtänyt, mitä iloa siitä olisi. Helinä varaa meille ajan tuttuun salongiin. Hän varoittaa henkilökuntaa “hemmotella anoppia kunnolla” ja pyytää kertomaan, että kaikki on jo maksettu ettei tarvitse miettiä hintoja.
Kun saavumme, en ehtinyt kunnolla istua alas, kun minut peräti ohjataan suoraan hoitoon.
Vain puoli tuntia, eikö vain? Ja kuka tämän maksaa, kyselen jatkuvasti.
Helinän odottaessa vastaanotossa minulle tehdään käsien hieronta, manikyyri ja kasvonaamio, ja tarjoillaan vielä kahvit ja yrttiteet. Kahden tunnin jälkeen tunnen itseni kevyemmäksi kuin pitkään aikaan.
Voi että, miten hyvältä tuntuu, sanon Helinälle myöhemmin. Tuli ihan uusi olo.
Salongin vastaanotossa meille kerrotaan vielä, että jos tuon seuraavalla kerralla ystävän, saamme hoidotkin alennuksella.
Kävelimme yhdessä lähikahvilaan. Juon cappuccinoni loppuun ja nojaudun tuoliini.
Mitäs jos ruvetaan käymään tällaisilla “naisten illoilla” yhdessä? Helinä ehdottaa. Tässä kahvilassa on muuten kanta-asiakasalennuskin!
No, miksei… Enpä olisi uskonut, kuinka mukavaa tämä voi olla, myönnän.
Olisit kokeillut aiemmin!
Aiemmin… No, silloin pojat olivat pieniä, ja Heikki, Jumala häntä varjelkoon, piti aina tiukkaa taloutta. Eikä siihen silloin ollut oikein syytäkään.
Nyt sitten on, olet minun seuralainen!
Niin se vain kävi, että minustakin tuli kävijä kampaamossa ja salonkeissa. Helinä päivitti hienovaraisesti myös vaatekaappiani ja aina mainitsi hinnat ainakin puolet alakanttiin. Saimme Göstankin kiinni; kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä ravintolassa ja elokuvissa, ja viime jouluna Helinä osti minulle lahjaksi vuosikortin teatteriin.
Naapurit sanoivat, että olen nuortunut silmissä.
No eiköhän nuoremmat anna vähän mallia, vastasin hymyillen.
Nyt tuntuu, että eläkkeellä, poikien äitinä, minun nuoruuteni on vasta alkamassa. Ehkä sitä kuitenkin ansaitsee joskus ottaa aikaa ihan itsellekin.
