MUISTELMA MINIÄSTÄ
Anne Lehtonen laski suurelle, kauniisti katetulle pöydälle tarjottimen uunissa paistetulla sorsalla ja huokasi syvään. Kohta pojat saapuisivat vaimoineen.
Nuorempi oli hiljattain mennyt naimisiin. Häiden vietto jäi vaatimattomaksi nykyajan nuoret kai tykkäävät sellaisesta. Anne olisi halunnut järjestää kunnon juhlat. Hänkin oli aikanaan miehensä kanssa vain piipahtanut maistraatissa, eikä edes sormuksiin liiennyt rahaa ensimmäisenä vuotena ostivat sitten kaksi ohutta kultarengasta. Lasten puolesta olisi sentään halunnut järjestää kunnon juhlan, mutta se oli nuorten oma päätös.
“Yksi vika siinä miniässä vain on jotenkin liian huoliteltu,” oli Anne tunnustanut joskus. Mutta miniä, Aila, oli päättänyt puhua asiasta suoraan.
Aila oli kaikin puolin hyvä tyttö, miellyttäväkin, ja oli vaikuttanut Goshkaan, poikaan, oikein myönteisesti. Aila oli auttanut miestä löytämään uuden, erinomaisen työn, ja patisti eteenpäin: että pitäisi nyt vähän tavoitella enemmänkin elämässä. Pariin kolmeenkymmeneen vuoteen Goshka ei juuri ollut mistään kiinnostunut, kaikki oli valmiina. Annea huoletti jo, mutta nyt asiat olivat kunnossa, onneksi.
Silti Ailassa oli tuo yksi pieni vika liiaksi se käy kauneushoidossa. Kampaaja, värjäykset, hieronnat, manikyyrit. Paljon rahaa menee sellaisiin juttuihin. Eihän naimisissa olevan naisen, jolla on perhe, kuulu niin paljoa panostaa itseensä! Kun lapsia myöhemmin tulee, meneekö kampaajalle, vaikka poika uudet kengät tarvitsisi? Anne ei sellaista hyvällä katsonut. Omista tarpeistaan oli aina tinkinyt etenkin, kun mies oli kuollut ja pojat, vaikkeivät enää poikia, tarvitsivat yhä äidin apua.
Ajatukset keskeytti ovikello, nuoret olivat tulleet. Aila astui olohuoneeseen kuin pieni tähti, tukka upeasti laitettu, manikyyri siisti ja kasvot lähes meikittömät, kiitos kosmetologin käsien.
Voi Aila, oletpa sinä kaunis! Anne huokasi todella vilpittömästi, mutta pieni tyytymättömyys vilahti läpi hänen äänessään. Onko tuo uusi puku?
On, ostin eilen, Aila vastasi hymyillen. Sain töissä hyvän bonuksen palkaksi.
Niin, mutta sellaiset rahat kannattaa laittaa talteen, opasti Anne kokemuksella. Bonukset, lisät, joulurahat säästöön, usko pois, mustaakin päivää varten!
Aila ei sanonut mitään. Hän piti anopistaan yksinkertainen ja lämminsydäminen nainen, joka oli aina laittanut perheen etusijalle. Silti Aila ajatteli, että musta päivä tulee usein juuri silloin, kun sitä kaikkein eniten odotetaan.
Ilta sujui mukavasti, mutta Anne palasi useamman kerran varovaisesti liialliseen kuluttamiseen. Aila ymmärsi kyllä, mitä rivien välistä tarkoitettiin.
Koskas olet viimeksi ollut manikyyrissa, Anne-täti? kysyi Aila lopulta uteliaana.
Minä… minä en ole koskaan ollut, Anne hämmästyneenä vastasi. Itse kotona vähän hoidan, että pysyvät siistinä. Mutta muuta ei tarvitse.
Kukaan muu ei kiinnittänyt keskusteluun huomiota, mutta Ailasta tuntui pahalta. Miten voi nainen, joka kasvatti kaksi poikaa ja nytkin pojilla on oikein hyvä toimeentulo, säästellä itsestään eikä koskaan raaskia tuhlata mihinkään pieneenkään iloon?
Goshka, tekeekö äiti koskaan mitään itsensä hyväksi? kysäisi Aila kotimatkalla.
No, laittaa ruokaa, kato pöytää. Katselee telkkaria, käy naapureilla jutustelemassa. Miksi?
Ajattelin vaan, ettei oikeastaan koskaan koe mitään mukavaa. Voisi viedä vaikka elokuviin, teatteriin, ravintolaan joskus…
Ei se kaipaa sellaisia, älä keksikään.
Aila vaikeni, ja mieleen tuli oma äiti, joka vaikka olisi rahaa vähemmänkin, leikkautti tukkansa, osti välillä uuden kotelomekon ja hankki kausikortin kaupunginteatteriin.
Aila päätti, että nyt olisi aika, että Annekin saisi joskus ajatella itseään, eikä vain odotella lastenlapsia telkkarin äärellä.
Parin päivän päästä Aila soitti Annelta ja houkutteli tätä kahville ja siinä samalla käymään hetken kauneushoitolassa, jossa oli tuttu kosmetologi. Voitaisi samalla ottaa vaikka manikyyri ja käsihieronta!
En minä nyt tiedä, mitäs minä siellä tekisin, Anne arasteli. Kyllä minä voin odottaa aulassa.
Miksi vain odotella? Puoli tai tunti itselle tekee hyvää. Mennään nyt, edes kerran!
Lopulta Anne antoi periksi. Aila varasi hoitolasta ajan ja kuvaili tilanteen ystävällisille ammattilaisille: “Hoivatkaa ja huijutelkaa kokeilemaan muutakin mainitkaa, että olen jo maksanut kaiken. Jos kysyy, paljon maksaa, sanokaa että tarjouspäivä eikä mitään hintaa.”
Niin saapui päivä, jolloin Aila talutti vastahakoista anoppiaan hoitolaan.
Vain hetken, eikö vaan, Aila? Ja paljonkohan tämä tulee maksamaan?
Kun työntekijä vei Annen hoitoihin, Aila jäi aulaan ja kaivoi puhelimen itselleen hän ei ollut varannut mitään hoitoa.
Kului kaksi tuntia, ennen kuin Anne palasi virkistyneenä, hymyilevänä. Hoitajat osasivat asiansa.
Voi Aila, kaikkea ne mulle siellä tarjosivat! Kahvia, yrttiteetä, niin ystävällistä väkeä. Tulikohan tästä kallis reissu?
Tänään on erityinen kampanjapäivä, tokaisi vastaanoton nainen Tuot kaverin, hän pääsee ilmaiseksi! Tällä kertaa siis ei maksa mitään.
Annen ja Ailan tie jatkui kahvilaan, missä Anne siemaisi cappuccinoa ja nojasi tuolinsa selkänojaa vasten.
Voidaanko mennä tällaisille naisporukan hetkille jatkossakin? täällä on aina hyviä tarjouksia kanta-asiakkaille. Eikös ollutkin mukavaa?
Todella, Anne myönsi. En olisi osannut arvata kuinka hyvältä tuommoinenkin tuntuu.
Olisit kokeillut jo aikaisemmin!
No mutta, silloin pojat olivat pieniä. Mieskin, rauha hänen sielulleen, oli säästäväinen eikä halunnut tuhlata. Sitten siihen vain tottui.
Mutta nyt voi ainakin minun seuraksi. Eikä yksin olekaan kivaa.
No, ehkä sun kanssasi joskus lähden.
Näin siitä tuli tapa: Anne alkoi Ailan kanssa käydä yhdessä hoitamassa itseään ja Aila päivitti varovasti myös anopin pukeutumista aina muka halvemmalla kuin todellisuudessa.
Vähitellen houkutteli miehensä, Goshkan, viemään äidin myös ravintolaan, ja koko porukka kävi pian myös elokuvissa. Uudeksi vuodeksi Aila antoi Annelle lahjaksi kausikortin teatteriin.
Oletpa nuorentunut, kehuivat naapurit.
Nuoriso vie mukanaan, Anne vastasi vähän hämillään hymyillen.
Hänestä tuntui, että nyt, viimein eläkepäivillä, kahden aikuisen pojan äidillä oli alkanut ihan uusi nuoruus.
