Nyt minä lähden nuoremman luo, ilmoitti ukki, 65 vuotta, pakaten matkalaukkua. Tunnin päästä hän palasi takaisin kyyneleet silmissä.
Lähden nuoremman luo! lausui ukki, kuusikymmentäviisi täyttäneenä, tukien ruutuviltin matkalaukkuun, vaikka viltti ei ollut millään irti lähdössä.
Aarne Seppänen sanoi sen kuin olisi julistanut matkaa Kuuhun tai uuden mantereen löytämistä. Kovaäänisesti, äänessä särö, niin että vaikutuksen toivoikin olevan kuin räjähtävä pommi.
Mutta räjähdystä ei tullut. Ts. edes sihahdusta.
Hänen vaimonsa Sirkka istui silityslaudan ääressä ja kuljetti rauhallisesti silitysrautaa Aarnen juhlapaidan poikki. Höyry pihisi ulos, rikkoen muuten rauhallisen asunnon hiljaisuuden.
Kyllä minä kuulen, Aarne, vastasi Sirkka tyynesti, nostamatta edes katsettaan. Laitoitko ne villakalsarit mukaan? Ulkona on jo marraskuu, eikä nuoresi ala munuaisiasi hoitamaan.
Aarne Seppänen jäi paikalleen ja puristi villasukkaa kädessään. Hän oli odottanut ihan kaikkea: rikottuja lautasia, sydänkohtausta, anelua jäämään, tai uhkausta soittaa pojille ja tytöille.
Mutta ei tuollaista arkista kysymystä kalsareista.
Mitä ne kalsarit siihen liittyy, Sirkka?! parkaisi hän, naama punehtuen. Puhunhan minä sinulle rakkaudesta, uudesta elämästä, tästä… renessanssista!
Hän lopulta töni viltin matkalaukkuun, painoi kannen päälle koko painollaan ja vetosi vetoketjun kiinni. Laukku parahti hiljaa, muistuttaen enemmän Aarnen omia niveliä, mutta pysyi kiinni.
Sinä ne aina vaan käytännön asioista jauhat! Aina niin maanläheinen, harmaa arki! Mutta siellä, siellä odottaa vapaus! Vauhti! Nuoruus!
No onko sillä vauhdilla nimi? Sirkka nosti juhlapaidan henkarille ja ojensi sen miehelleen. Vai onko vain Kulta puhelimessa?
Hänen nimensä on Kaarina! ilmoitti Aarne suoristautuen. Hän ei ole vain nainen, vaan muusa.
Sirkka hymähti, tietäen tasan tarkkaan, että Aarnen ainoa runous oli maljapuheissa ystävien synttäreillä ja häissä.
Kaarina, jahas. Kaunis nimi. Kuinkas vanha se sinun muusasi on?
Kaksikymmentäkahdeksan! paukautti Aarne, silmissä uhmakkaus.
Sirkka jopa laski silitysraudan alas ja katsoi miestään pitkään ja tarkkaan. Kuin vanhaa, rakasta lipastoa, josta ovi on repsahtanut.
Aarne, sinä olet jo 65. Selkäsi jumittaa jo siitä, kun istut lehden kanssa vessassa. Maksakin vaatii dieettiä.
Hän huokasi ja jatkoi:
Mitä sinä teet kaksikymppisen Kaarinan kanssa? Runojako siellä luet?
Sehän ei sinulle kuulu! Aarne murahti, tarttui matkalaukun kahvaan. Me matkustamme! Kävelemme iltahämärässä yhdessä! Nautimme elämästä! Olen vielä vaikka mikä!
Hän yritti ponkaista laukun ylös, mutta painoa oli enemmän kuin muisti. Selkään vihlaisi, mutta Aarne puri hammasta ja piti naamansa peruslukemilla.
Ota nyt ainakin verenpainelääkkeet matkaan, hurmuri, Sirkka tokaisi, palaten silityslaudan luo. Ne on sängynpäädyn laatikossa. Ja se voide nivelille.
En minä mitään pillereitä tarvitse! valehteli hän. Vaikka sydän löi kurkussa saakka. Kaarinan vierellä olen kuin kolmekymppinen! Sirkka, hyvästi. Jätän tämän asunnon sinulle, olen sentään herrasmies.
Suuret kiitokset, Sirkka nyökkäsi. Jätä avaimet lipaston päälle. Ja vie roskat mennessäsi, kun on matkan varrella.
Siinä se. Ei mitään draamaa, ei hysteeristä käsiin tarraamista. Vain vie roskat.
Hän nappasi muovikassin eteisestä, nosti leuan ylös ja asteli rappukäytävään. Ovi ei pamahtanut kiinni, napsahti vain hiljaa lukkoon.
Aarne Seppänen seisoi rappukäytävässä, jossa tuoksui naapurin paistettu peruna ja hento kissanhaju. Laukku repi sormea, selkä jomotti, taskussa surisi puhelin.
Kai Kaarina. Odotti ritariaan.
Aarne painoi hissin nappia ja kaivoi puhelimen. Sydän hypähti. Viesti messengerissä: Rakas, tuletko pian? Varasin meille pöydän. Ja hei, vähän tuli mutkaa.
Aarne luki tarkkaan: Voisitko nopeasti siirtää 500 euroa äidilleni, hän ei saa lääkkeitä muutoin ja itsellä on limitti täynnä. Saat käteisenä heti kun tavataan!
Aarnen otsa kurtistui. Viisisataa euroa. Outoa. Eilen oli mennyt kolmesataa taksiin. Toissa päivänä kaksisataa nettiin. Ja viime viikolla hän siirsi tonnin inspiraatiokurssille.
Hissi tuli. Hän laahusti laukun sisään, painoi nappia alas. Peilissä näkyi arvokas vanha mies, lakki päässä ja silmissä hämmentynyt katse.
Nyt minä menen nuoremman luo, hän toisti mielessään, mutta lauseelta oli kadonnut kaikki hohde.
Ulkona oli marraskuun märkyys: pieni sade, tuuli päätti riipiä viimeisetkin lehdet. Aarne veti laukkua pysäkille, Kaarina asui ihan toisella puolella kaupunkia, uudessa taloyhtiössä.
Hän istahti märälle penkille, kävi puhelinta läpi tehdäkseen tilisiirron. Sormet jäykkinä, eikä tuntunut onnistuvan. Saldoksi pamahti 480 euroa. Eläke tulossa vasta viikon päästä.
Perkele, Aarne tuhahti.
Hän näpytteli Kaarinalle: Kaarina, rakas, mulla on nyt vain vähän tilillä. Toin käteistä mukanani, voin tuoda perille.
Tuli välittömästi vastaus: silmiä pyörittelevä emoji. Ja heti perään: Aarne, älä nyt lapseksi ala. Lainaa joltain! Äiti on sairas! Jos oikeasti rakastat, kyllä keinon löydät!
Aarne. Ei mitään rakas, ei mitään herraa. Kuin naapuruston kissa.
Rintaa alkoi ahdistaa. Ei rakkautta, jääkylmää epäilystä.
Hän tajusi, ettei ollut koskaan jutellut Kaarinan kanssa videolla. Aina kamera rikki tai liian huono yhteys. Mutta profiilikuvat olivat tietenkin kuin suoraan lehdestä.
Aarne päätti soittaa ihan vain äänen kuullakseen. Pitkät tuutut, sitten katkaistiin.
Ja viesti: En pysty puhumaan, itken!
Aarne Seppänen istui pysäkillä ja rutisti laukun kahvaa. Ohi ajoi auto, roiskeet levisi jalkoihin.
Tuuli tunki luihin, vaikka oli paksu paita ja syystakki. Selkä huusi.
Kaarina, hän sanoi ääneen, maistellen nimeä, joka tuntui kuin muovilusikka suussa.
Puhelin tärisi taas: No, saitko rahat? Jos et, älä tule. Tarvitsen miehen, joka pystyy ratkaisemaan asiat.
Aarne katsoi ruutua; kirjaimet sumenivat.
Hän muisti Sirkan. Eilisen illan, kun Sirkka hieroi hänen selkäänsä voiteella eikä sanonut mitään. Kun tämä teki höyrytettyjä lihapullia, joita Aarne inhosi mutta söi, koska maksa vaati.
Kun Sirkka tiesi paremmin kuin Aarne itse, missä hänen sukkansa olivat.
Tarvitsen miehen…
Hän kuvitteli itsensä Kaarinan asunnossa. Toisen sohva, vieras tuoksu, oudot säännöt. Aina pitää olla nuori, aina maksaa, maksaa.
Entä jos selkä siellä pettää; alkaako Kaarina rasvata? Vai naurahtaako ja häipyy toiseen huoneeseen.
Aarne nousi hitaasti, polvet natisivat kuin kuivuneet oksat. Hän katsoi bussiin, joka suhahti kohti uutta korttelia, mutta hän jäi paikoilleen.
Bussi ajoi ohi, tupruttaen käryä päälle.
Aarne seisoi vielä hetken, tuijotti sateista katua. Kääntyi sitten ympäri, nosti painavan laukun ja lampsi kotiin päin.
Paluu tuntui loppumattomalta. Hissi tietenkään ei toiminut, käveli kolmanteen kerrokseen laukkua raahaten.
Joka tasanteella pysähtyi, hengitti raskaasti, pyyhki hikeä otsalta. Sydän pamppasi ei rakkaudesta, vaan rytmihäiriöstä.
Ovella hän laski laukun, soitti ovikelloa. Hiljaisuus. Kukaan ei tullut.
Paniikki aallosta kylmä, nihkeä: mitä jos Sirkka oli oikeasti lähtenyt? Ehkä oli suuttunut, vaihtanut lukot?
Niin, avaimet hän kuin älypää jätti lipastolle! Hän painoi kelloa uudelleen pitkään.
Sirkka! hän huudahti käheästi. Sirkka, avaa!
Oven lukko kolahti ja Sirkka Seppänen seisoi ovella yllään vanha aamutakki, katse tutulla lempeydellä.
Aarne seisoi märkä ja likainen lakki nyssykkänä kädessä. Poskia pitkin virtasi kyyneleet.
Oikeita, kirveleviä kyyneliä harmista, tyhmyydestä ja vanhuudesta, joka ei tuonut viisautta vaan outoja harhoja.
Minä… hän aloitti, ääni petti. Minä, Sirkka… Siellä bussi… Ja sade… Ja minä ajattelin…
Hän ei voinut puhua totta. Ei myöntää Kaarinan olevan yksi suuri rahareikä. Liian nöyryyttävää.
Sirkka katsoi miestä, sitten laukkua, huokasi.
Veitkö ne roskat? kysyi hän.
Aarne katseli kättään. Muovipussia ei ollut, oli unohtanut sen pysäkin penkille.
Unohdin… kuiskasi hän, pää painuksissa.
Sirkka pudisti päätään, väistyi, päästi hänet sisään.
Tule jo, Romeo. Tee jäähtyy. Kädet pese, olet ihan kurassa.
Aarne meni eteiseen, raahasi laukun perässään. Kodin tuttu tuoksu puhtaan pyykin ja lääkkeiden vivahde puhalsi vastaan.
Paras tuoksu maailmassa.
Hän riisui kengät, kipitti kylpyhuoneeseen. Peilissä odotti vanha ja väsynyt mies. Hän pesi kasvot kylmällä vedellä, huuhtoi pois kyyneleet ja nolouden.
Kun hän astui keittiöön, Sirkka kaatoi jo teetä hänen isoon hirvikuvioiseen mukiinsa. Pöydällä oli höyryävät lihapullat.
Sirkka, Aarne kuiskasi, istuutuen. Anna anteeksi, vanhaa hölmöä. Piru meni päähän.
Syö nyt. Sirkka tokaisi, kääntämättä päätään. Jäähtyy muuten.
Oikeasti. Mikä Kaarina? Mikä muusa? Ilman sinua en löydä edes vakuutustodistusta.
Sieltä ylähyllyn kansiosta, Sirkka vastasi koneella, istahti pöytään. Aarne, älä jaksa enää esittää. Palasit takaisin, hyvä niin.
Aarne söi höyryävän lihapullan ja se maistui paremmalta kuin mikään ravintola.
Ja se Kaarina… hän uskaltautui hätävalehtelemaan, Polttaa kuin korsteeni, lörpöttää, ei sovi minulle.
Sirkka katsoi silmälasiensa yli. Silmäkulmissa vilkkui pieni hymyn häivähdys.
Hui kauhea, sanoi hän tyynesti. Eihän sinun hermosi tuollaista kestä.
Niin minä sanoin: Hyvä rouva, kielenkäyttösi ei sovi ulkoiseen habitukseenne. Ja hän…
Hän huitaisi kädellään:
Ymmärsin, että olin väärässä ihmisen suhteen. Sisäinen tyhjyys, Sirkka. Aivan tyhjä.
Hyvä niin. Sirkka nyökkäsi. Onneksi tajusit pysäkillä, etkä alttarilla.
Hän nousi, kaivoi kaapista voiteen ja laski pöydälle.
Otitko selän siitä kyytiin kantaessa?
Aarne punehtui.
Vähän sen teki.
Otapa paita pois, niin laitetaan.
Aarne riisui paidan ähisten ja irvistäen. Sirkka hieroi voidetta napakasti, tuttuun tapaan.
Se poltti, mutta hyvällä tavalla.
Sirkka, mumisi Aarne pöytää vasten.
Niin?
Tiesit, että minä palaan?
Totta kai tiesin.
Miksi?
Sirkka taputti häntä olkapäälle hoito oli valmis.
Koska sinulla ei ollut laukussa villakalsareita, et sukkia, et pillereitä.
Hän hymyili suupielestään.
Sinne sullot vain viltin ja minun vanhan turkkini, jota pyysin sinua viemään pesulaan.
Aarne jäi sanattomaksi ja käänsi hitaasti päätään.
Turkin?
Niin. Näin jo aamulla, kun yritit sitä sinne tunkea. Luulit, etten huomaa? Olet sokea kuin myyrä ilman laseja.
Keittiössä vallitsi hiljaisuus. Aarne mietti hän muka lähtemässä uuteen elämään vanhan viltin ja vaimon takin kanssa.
Yhtäkkiä hän alkoi nauraa. Hiljaa ensin, sitten ääneen. Josta tuli yskää, taas naurua.
Sirkka katseli häntä, suupielissään nykinyt hymy.
Olet kyllä aikamoinen vanhapuu, Sirkka tokaisi leppoisasti. No, matkaaja, syö lihapulla. Huomenna mennään mökille, pitäisi viedä hillopurkit kellariin. Siinä se kuntoilukin.
Mennään, Sirkka, mennään. Aarne nyökkäsi, pyyhki kyyneliä.
Puhelin tärisi housuntaskussa. Aarne kaivoi sen, vilkaisi ruutua. Kaarina: Missä olet?? Äiti kuolee!! Lähetä edes satasen!!
Hän painoi Estä käyttäjä. Sitten Poista keskustelu. Laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin.
Sirkka, jos jättääkin ne hillopurkit? Aarne ehdotti, katsoen vaimoaan aivan eri silmin. Ehkä paistetaan makkaraa, minä marinoin lihat. Niin kuin sinä tykkäät, sipulin kanssa.
Sirkka kohotti kulmia uutta, Aarne ei ollut grillannut vuosikausiin.
Makkaraa? hän kysyi. Ja maksa?
Hitot maksasta, Aarne heilautti kättään. Kerran täällä eletään.
Hän tarttui Sirkan käteen, siihen karheaan, pesuaineen pehmentämään, ja kömpelösti mutta vilpittömästi suuteli sitä.
Kiitos, kun avasit oven, Sirkka.
Sirkka veti kätensä pois, vähän hämillään.
Syö nyt, Don Juan. Muuten jäähtyy.
Ulkona sade yltyi, tuuli paukutteli oksia ikkunaa vasten, mutta keittiössä oli lämmintä ja valoisaa. Tuolilla lepäsi juhlava paita, huoneessa leijui voiteen ja teen tuoksu.
Se oli parempaa kuin mikään hajuvesi.
Aarne katseli Sirkaa ja ajatteli, että kaksikymmentäkahdeksan vuotta siinä on ihan oma arvonsa.
Kuka muu tietäisi, että voisi aivan hyvin pakata laukkuun vanhan turkin ja silti päästä takaisin kotiin?
Sirkka, hän sanoi.
No?
Se turkki pitää kai kuitenkin viedä pesulaan. Huomenna vien.
Vie vain, Sirkka myöntyi. Mutta purat ensin laukun ja otat viltin pois. Varpaat palelee muuten.
Aarne nyökkäsi ja haukkasi lihapullaa hyvällä ruokahalulla.
Elämä jatkui ja hitto vie, se ei ollut lainkaan huonoa.
