Mä lähden nuoren naisen luo, ilmoitti 65-vuotias ukki, pakaten matkalaukkuaan. Tunnin kuluttua hän palasi kotiin kyynelissä.
Mä olen lähdössä nuoren naisen luo! julisti ukki, Tauno Virtanen, yrittäen survoa ruutuvilttiä matkalaukkuunsa, joka selvästi ei halunnut mukaan muutolle.
Hän sanoi sen kuin olisi ollut menossa Kuuhun tai avaamassa uuden mantere. Kovaan ääneen, dramatiikkaa hakien, odottaen räjähtävää reaktiota.
Mutta reaktiota ei tullut.
Hänen vaimonsa, Sirkka Virtanen, seisoi silityslaudan ääressä ja kävi Taunon juhlapaitaa tasaisen rauhallisin vedoin. Höyry kohisi, rikkoen kodin päiväuneliaisuuden.
Kyllä mä kuulin, Tauno, vastasi Sirkka rauhallisesti, katsomatta miestä. Villahousut otit mukaan? On marraskuu, eikä sun nuori naises varmaan sun munuaisia lääkitse.
Tauno pysähtyi, villasukka kädessä ilmaan kohotettuna. Hän oli odottanut vaikka mitä: särkyneitä lautasia, dramaattisia pyyntöjä jäädä, uhkausta soittaa lapsille.
Ei kuitenkaan näin arkista kysymystä kalsareista.
Mitä väliä, Sirkka! parahti hän, posket helottaen. Mä puhun rakkaudesta! Uudesta elämästä! Renessanssista!
Viimein hän sai survaistua viltin, painoi sen kannen kiinni koko keholla ja repäisi vetoketjun kiinni. Laukku valitti ja narahti vähän kuin Taunon lonkat mutta meni kiinni.
Ja sinä puhut villahousuista! Tuo on just sun ongelma! Jalat tukevasti maassa, mitään muuttumatonta! hän hengähti. Siellä odottaa lentoa, siellä on energiaa!
Mikä sen energian nimi on? Sirkka ojensi silitetyn paidan varovasti. Vai onko se vain Kulta puhelimessa?
Hänen nimensä on Annikki! Tauno sanoi ylpeänä ja otti paidan vastaan. Hän ei ole vain nainen, hän on mun muusa.
Sirkka hymyili tietävästi tiesihän hän, että Taunon ainoa runous oli maljapuheet synttäreillä.
Annikki? Kaunis nimi. Kuinkas vanha sun muusasi on?
Kakskytkahdeksan! Tauno pönkitti rintaansa, silmissään haaste.
Sirkka laski rauhallisesti silitysraudan alas ja katsoi miestään pitkään, kuin katsoisi vanhaa, mutta rakasta vitriiniä, jonka ovi oli irronnut.
Tauno, sanoi hän pehmeästi mutta teräksisellä sävyllä, sä olet kuusviis. Istut vessassa niin että selkä jäykistyy ja syöt kevytdiettiä, ettei maksa sano sopimusta irti.
Hän huokaisi ja jatkoi:
Mitä sä aiot tehdä kakskytkahdeksanvuotiaan Annikin kanssa? Lukea runoja?
Ei kuulu sulle tiuskaisi Tauno ja tarttui laukkuun. Me reissataan! Kuljetaan käsi kädessä kuutamolla! Nautitaan elämästä! En oo mikään vanha käpy!
Hän kiskaisi laukkua, mutta se oli turkasen painava. Selkään jomotti, mutta Tauno pusersi kasvot vakavaksi.
Ei saanut näyttää heikkoutta entiselle. Nyt jo melkein entiselleen.
Ota verenpainelääkkeet mukaan, romantiikan sankari, huikkasi Sirkka jatkaen silitystä. Ne on ylälaatikossa. Ja nivelvoide muista myös.
En tarvitse lääkkeitä! valehteli Tauno, vaikka sydän hakkasi kurkussa. Hänen kanssaan tunnen olevani kolmekymppinen! Hyvästi, Sirkka. Jätän tämän kämpän sulle, olenhan jalo mies.
Kiitos vaan, elättäjä, Sirkka nyökkäsi. Jätä avaimet pöydälle ja vie roskat, kun kerta menet.
Se viimeinen huomautus viimeisteli kaiken. Ei draamaa, ei kyynelvirtoja. Vain roskat mukaan.
Hän nappasi muovipussin oven vierestä, nosti leuan ylös ja astui rappukäytävään. Ovi sulkeutui hiljaa.
Tauno löysi itsensä porraskäytävästä, jossa tuoksui kissanpissalle ja naapurin paistetuille silakoille. Laukku painoi, selkä särki, kännykkä värisi taskussa.
Se oli varmaan Annikkilta. Hän odotti sankariaan.
Tauno painoi hissin nappia, vilkaisi puhelinta. Sydän hypähti. Viesti: Kulta, ootko kohta? Oon jo varannut meille pöydän. Mut pieni juttu
Hän luki tarkasti: Mun pitää saada tuhatviisisataa euroa äidille, sillä on lääkkeet ostamatta eikä mulla riitä raja. Laitatko tilille, annan heti takas kun nähdään!
Hän kurtisti kulmiaan. 1500 euroa. Kumma. Eilen pyysi 900 taksirahaan, toissapäivänä 600 nettiin. Viikko sitten hän siirsi jo kolmetonnia inspiraatiokurssiin.
Hissi tuli. Tauno raahasi laukkua hissiin ja painoi ensimmäisen kerroksen nappia. Peilissä näkyi punakasvoinen vanha mies lippis päässä, katse hämillään.
Mä olen menossa nuoren naisen luo, Tauno toisti mielessään, mutta lause kuulosti mitättömältä.
Ulkona oli koleaa: tihkusade ja tuuli repivät viimeisiä lehtiä. Tauno nyki laukkua pysäkille Annikki asui toisella puolella Helsinkiä, upouusissa taloissa.
Hän istui sateen kastelemalle penkille ja avasi puhelimen tehdäkseen siirron. Sormet tärisivät kylmästä. Verkkopankissa luki: Saldo: 1200. Eläke seuraavalla viikolla.
Hitto, Tauno mutisi.
Hän kirjoitti: Anni, rakas, nyt ei ole tilillä tarpeeksi. Tuon käteisellä, mulla on pieni varakätkö.
Vastaus pläjähti heti: silmiä pyörittelevä emoji. Sitten: Tauno, älä oo lapsi! Lainaa joltain! Jos rakastat, keksit keinon!
Tauno. Ei Taunukka, ei kulta, vaan Tauno. Niin kuin naapurin kissa.
Hänessä värisi jotakin nihkeää pelon ja epäilyn väliltä.
Hän muisti, ettei ollut nähnyt Annikkia videopuhelussa kertaakaan. Kamera rikki, huono netti. Mutta profiilikuvat olivat kuin muotilehdestä.
Hän päätti soittaa, edes kuulla äänen. Pitkät hälytykset lopulta puhelu katkesi.
Pian viesti: En pysty puhumaan, itken juuri!
Tauno istui pysäkillä, puristaen laukun kahvaa. Autot roiskivat vettä hänen päälleen.
Kylmä painoi luihin saakka juhlapaita ja sadetakki eivät riittäneet. Selkä kipeänä, itku kurkussa.
Annikki, sanoi hän ääneen, makustellen nimeä. Se maistui muovilta.
Taaskin piippasi puhelin: No, saitko rahat laitettua? Jos et älä vaivaudu. Tarvitsen miehen, joka selviää pikkuasioista!
Tauno tuijotti näyttöä, kirjaimet sumenivat.
Silloin mieleen hiipi Sirkka. Eilen, miten hän hieroi Taunon selän hiljaa kun sitä jomotti. Höyrytti niitä ärsyttäviä höyrykuppeja, joita Tauno söi koska maksa ei kestä mitä sattuu.
Sirkka tiesi aina, missä olivat hänen sukkansa, vaikka Tauno ei tiennyt itse.
Mulla pitää olla mies
Hän kuvitteli itsensä Annikin kämpillä. Vieras sohva, outo tuoksu, outoja sääntöjä. Ja jatkuvaa suorittamista piti olla nuori ja antaa rahaa, rahaa, rahaa.
Sitten hän kuvitteli, että selkä vetäisikin taas jumiin siellä. Voisiko Annikki hieroa siihen apteekin voidetta? Vai menisikö vaan toiseen huoneeseen nenäänsä nyrpistäen?
Tauno vaivalloisesti nousi, polvet rutisivat. Katsoi lähestyvää bussia, joka menisi Annikin suuntaan, mutta ei liikahtanutkaan.
Bussi lähti, pakoputken käry jäi ilmaan.
Hän seisoi tovin tyhjällä pysäkillä. Sitten kääntyi, nappasi painavan laukun ja kyykki takaisin päin kotiin.
Kotimatka tuntui mahdottoman pitkältä. Hissi oli taas epäkunnossa, tietty. Matkalaukku piti raahata kolmanteen kerrokseen rappuja pitkin.
Joka välissä pysähdys, hengästys, hikeä otsalle. Sydän hakkasi ei rakkaudesta, vaan rytmihäiriöstä.
Oven takana Tauno pysähtyi, laski laukun ja painoi ovikelloa. Hiljaista, kukaan ei tullut avaamaan.
Paniikki nousi kylmänä, liukkana. Entä jos vaimo lähti johonkin, suuttui todella? Ehkä vaihtoi lukot?
Olihan Tauno jättänyt avaimet, typeryksissään, eteispiironkiin! Hän painoi kelloa uudestaan, pitkään ja hartaasti.
Sirkka! huusi hän käheästi. Sirkka, päästä sisään!
Lukko naksui, ja ovi aukesi. Sirkka seisoi ovenraossa, kylmän rauhallisena ja kotitakki päällään.
Tauno oli märkä, likainen, lippis kastunut. Kyyneleet valuivat poskille oikeat, hapokkaat kyyneleet pettymyksestä ja tyhmyydestä, vanhuudesta, joka toi päähän vain hulluutta.
Mä sai hän kakistettua. Mä, Sirkka Bussi Sade Mä ajattelin
Totuutta hän ei voinut sanoa. Eikä sitä, että Annikki olikin vain rahanpyytäjä. Se olisi ollut liian nöyryyttävää.
Sirkka vilkaisi häntä ja sitten laukkua, huokaisi.
Veitkö roskat? hän kysyi.
Tauno vilkuili käsiään. Muovipussi puuttui oli unohtunut penkille pysäkille.
Unohdin, kuiskasi hän päätään painaen.
Sirkka pudisti päätään ja väisti ovensuussa.
Tule nyt jo, Romeo. Tee jäähtyy, kädet pese oot ihan kurassa.
Tauno hoippui eteiseen ja kiskoi laukun perässään. Koti tuoksui tutulta puhtaalle pyykille ja vähän lääkkeille.
Parasta tuoksua mitä tiesi.
Kenkiä riisuessaan hän vilkaisi kylpyhuoneen peiliin. Näkyi vanha, uupunut mies. Hän huuhteli kasvot jääkylmällä vedellä huuhteli pois kyyneleet ja nolouden.
Keittiössä Sirkka laski teet hänen lempimukiinsa. Pöydällä oli höyryävä lautanen höyrytettyjä lihapullia.
Sirkka, hän pyysi hiljaa istahtaessaan. Anna anteeksi vanhalle hölmölle. Päässä sekosi.
Syö, Sirkka tokaisi lyhyesti, selin. Jäähtyy.
Oikeasti mikä Annikki, mikä muusa? Ilman sua En mä edes tiedä, missä vakuutukset on.
Kansiossa ylähyllyllä, hän vastasi koneellisesti, istuutuen vastapäätä. Tauno, älä aloita mitään näytelmää enää uudestaan. Tulit takaisin ja sillä hyvä.
Tauno söi niitä samoja lihapullia mutta mikään gourmet ei voittanut tätä.
Ja se Annikki, hän uskalsi yhtäkkiä valehdella kasvojen pelastukseksi, polttaa tupakkaa, voitko kuvitella? Ja kiroilee.
Sirkka katsoi häntä silmälasiensa yli, pienen pilkkeen vilkkuessa silmissä.
Onpa kamalaa hän sanoi verrattoman vakavasti. Taitaa olla liikaa Taunon makuun?
Just niin! Tauno virkistyi. Sanoin heti, että Hyvä neiti, tuolla kielenkäytöllä ei tällaista herraa lähesty. Ja hän siihen…
Hän huitaisi kädellään:
Sielu täysin tyhjä. Täysin turha tapaus.
Aivan, Sirkka nyökkäsi. Onneksi tajuat ennen maistraattia eikä vasta jälkeen.
Hän haki kaapista putkilon voidetta ja laski sen miehensä eteen.
Selkä varmaan kipeä, kun kiskoit laukkua?
Tauno punastui.
Juu, hiukan.
Ota paita pois, hieron.
Tauno riisui paidan, pihisten ja mutisten. Sirkka alkoi levittää voiteen tutuin, varmoin käsin.
Kirveli, mutta hyvällä tavalla.
Sirkka, hän mutisi pöytää vasten.
No mitä?
Tiesitkö sä, että tulen takaisin?
Totta kai.
Mistä tiesit?
Sirkka läimäytti häntä napakasti hartialle että voide on siinä.
Kun sulla ei ollut laukussa villahousuja, sukkia etkä lääkkeitä.
Hymy nyki huuliltaan.
Sinne survoit vilttini ja mun vanhan turkin, jonka piti viedä pesulaan.
Tauno pysähtyi ja käänsi päätään hitaasti.
Turkin?
Turkin, näin kun panit sen laukkuun. Luulitko etten huomaa? Olet ihan sokea ilman rillejä.
Köökissä leijui hiljaisuus. Tauno mietti hän oli sittenkin lähtenyt uuteen elämään viltin ja vaimon turkin kanssa.
Yhtäkkiä hän alkoi nauraa. Ensin vähän, sitten täysillä. Nauru muuttui yskäksi, sitten taas nauruksi.
Sirkka katsoi häntä, ja hänenkin suupielissään nyki.
Kyllä oot pölkky, Sirkka huokasi leppoisasti. No, matkamies. Syö pullat loppuun. Huomenna mennään mökille ja lasketaan hillopurkit kellariin. Siinä sulle liikuntaa ja raitista ilmaa.
Mennään vaan, Sirkka. Mennään, Tauno nyökkäsi, pyyhkien naurunkyyneleitä.
Kännykkä värisi taas taskussa. Tauno vilkaisi näyttöä. Annikki: Missä viivyt?? Äiti kuolee!! Laita edes 500 euroa!!.
Hän painoi päättäväisesti Estä. Sitten Poista keskustelu. Kännykkä jäi pöydälle näyttö alaspäin.
Sirkka, entä jos jätetään ne purkit viemättä? hän kysyi ja katsoi vaimoaan uudella tavalla. Tehdään makkaraa nuotiolla. Mä marinoin lihat, ihan itse. Sipulilla, niinku tykkäät.
Sirkka kohotti kulmiaan. Tauno ei ollut grillannut kymmeneen vuoteen.
Oikeasti? hän varmisti. Ja maksa?
Antaa maksan olla, Tauno viittasi heittäen. Kerran täällä eletään.
Hän tarttui vaimonsa käteen, siihen kovaan mutta hellään, ja suuteli sitä kömpelösti mutta vilpittömästi.
Kiitos että päästit sisään, Sirkka.
Sirkka veti käden irti lempeästi, vähän kainosti.
Syö nyt, Casanova. Muuten jäähtyy kokonaan.
Ulkona sade ropisi lujempaa, tuuli kolisteli oksia ikkunaan. Mutta keittiössä oli lämmin ja valoisaa. Juhlapaita roikkui tuolilla, ilmassa leijui lääkkeen ja teen tuoksu.
Se oli paras tuoksu maailmassa.
Tauno katsoi vaimoaan ja ajatteli, että kakskytkahdeksan on varmaan jotakin. Mutta kuka muu tietäisi, että hän voi pakata matkalaukkuun vahingossa vaimon turkin ja silti pääsee kotiin?
Sirkka?
No mitä nyt?
Se turkki pitäisi oikeastikin viedä pesulaan. Vien huomenna.
Vie ihmeessä. Mutta pure laukku ensin. Viltti ulos, säärissä alkaa paleltaa.
Tauno nyökkäsi ja haukkasi lihapullaa elämää, joka kaiken puutteensa keskellä oli aika hemmetin hyvää.
