Rakastan poikaani enemmän kuin löylyä kesämökin saunassa, ja siitä asti kun hän syntyi, olen tehnyt kaikkeni, että hänellä olisi asiat paremmin kuin Matti Meikäläisellä konsanaan.
Yhdessä vaimoni kanssa olemme hemmotelleet häntä kuin syntymäpäiväsankaria aina parhaat vaatteet, hienoimmat harrastuskurssit, mitä Helsinki tarjoaa, ja silti poika on osannut kunnioittaa meitä molempia, vaikka välillä olemme kyllä olleet kuin Tukholman poliisi ja mummon piirakka – aina nokka kiinni hänen asioissaan.
Teen töitä yötä päivää poliisissa, toki välillä hörppään kahvit kis-kis-mukista työpöydän äärellä, jotta poikani voisi jatkaa nuoruuttaan huoletta. Ei se kyllä haittaa aina löytyy hetki, kun pojalla on hätä kädessä tai koira pitäisi käyttää ulkona.
Poikani on aina ollut kunnon jätkä sellainen, josta ylpeänä kertoo sukulaisille kirkon pihalla. Tiesin tietenkin, että jossakin vaiheessa tytöt alkavat kiinnostaa enemmän kuin jääkiekkokortit, ja vaimon kanssa oltiin tähän jo henkisesti valmistauduttu. Mutta kyllä siinä silti kahvikuppi meinasi mennä väärään kurkkuun, kun ensimmäinen tyttökaveri astui kuvioihin. Pyysimme tietenkin, että toisi uuden ystävänsä meille syömään makaronilaatikkoa ihan vain, että pääsee vanhemmat vilkuilemaan, kuka tässä meidän pojanklopin sydämen on vienyt. Poika suostui ilomielin lupasi jopa pyytää seuraavana viikonloppuna tyttöystävänsä kylään.
Vaimokin innostui: arveli, ettei tämä suomalainen Aino nyt ihan kelvoton voi olla luota nyt suomalaiseen kiltteyteen! Mutta täytyyhän tuleva miniä testata. Onhan meidän poika vielä nuori, eikä sitä tiedä, vaikka kaveripiirissä olisi enemmän susia kuin susirajalla.
Kun poika asteli ovesta sisään tyttö kainalossa, hämmästyin. Ulkoisesti aivan perus-Aino hymyilevä ja kohtelias. Mutta mitä enemmän aikaa vietettiin, sitä enemmän alkoi huolestuttaa. Tuntui, että tämän tytön aitous oli yhtä harvinainen kuin hellekesä Suomen Lapissa. Kävi ilmi, että hänellä oli menneisyys, joka kävi vähän rikollisen puolelta: olin poliisina kuullut hänen nimensä talouspetoksia tutkiessamme. Neiti tapaili poikia netissä, esittäytyi orvoksi ja kerjäsi heiltä rahaa, jonka jälkeen blokkeerasi kaikki ihan kuin olisit joutunut bännätyksi Facebookissa puolueettomasta syystä. Uhreja oli enemmän kuin meillä on järviä.
Yritin parhaani mukaan kertoa pojalle, mistä hänen kultansa on peräisin mutta hän ei uskonut. Poika korottamassa ääntään minulle, kuin olisin syönyt viimeisen karjalanpiirakan: Kaikki keksittyä! Haluatte vain pilata onneni! Sitten hän pakkasi repun ja paineli Ainon luokse sillä tiellä on ollut jo kuukauden. Yksi tekstari saamatta, eikä väliä edes siitä, että lämpimät sukat jäi kotiin.
Nyt pyörittelen mielessäni, meniköhän tämä ihan pieleen. Ehkä tämä Aino on sittenkin muuttunut, tai joku halusi hänen maineensa pilata? Vai leimaako poliisi turhaan? Olisiko pitänyt pitää suu supussa ja antaa nuoren kokeilla, vaikka epäilytti vielä enemmän kuin joulupukin parta?
Mitäs te tekisitte minun housuissani?
