Mä haluan elää, Pasi!
Matti Kalevi, Matti Kalevi, mikä sulle tuli?
Sairaanhoitaja Eevi tarttui kirurgin hihanpielestä, muttei saanut pideltyä häntä. Matti nojasi päätään alakuloisena käytäväseinään eikä sanonut mitään.
Eevi ajatteli hetken ylpeydellä koko terveydenhoitotiimistä. Kylläpä lääkärit jaksavat! Työskentelevät melkein pyörtymisen partaalla, uhraavat itsensä potilaille, mutta eihän sitä kukaan koskaan oikeasti arvosta. Potilas, jonka Matti Kalevi juuri leikkasi, ei sitä näe.
Matti Kalevi, pitääkö mun hakea apua…?
Ei tarvitse, Matti irrotti päänsä seinästä ja keinui ordinaatiosuojaan lepäämään, vilkaisi vielä Eevin suuntaan ja yritti hymyillä väsyneesti: Kaikki hyvin, älä huoli.
Matti rojahti nahkasohvalle. Ihan hyvin? No, viime aikoina oli kyllä ollut outoja huimauskohtauksia. Ylirasitustako, mitäpä muutakaan.
Aiemmin hänellä oli joskus ollut oikeita vapaita. Sellaisia, että viikon sairaalasirkuksen jälkeen saattoi rentoutua, käydä vaimon kanssa teatterissa tai istua mustikkametsässä lasten kanssa.
Mutta nyt… Kun lääkäreitä on liian vähän ja hänellä toinen avioliitto, nuorempi vaimo, kouluikäiset lapset, menot sen kuin kasvavat. Ja vielä… auto olisi pitänyt vaihtaa.
Mutta ei sekään niin tärkeää ollut. Matti oli tottunut olemaan tarpeellinen ja haluttu: halusi olla paras, saada arvostusta ja loistaa kirurgian tähdistössä. Niin olikin saanut elää yli kaksikymmentä vuotta potilaat tappelivat ajasta hänen kanssa, kollegat arvostivat, konferenssikutsuja tuli ovista ja ikkunoista, palkka ei ollut huono.
Pasi, hän soitti anestesialääkärikollegalleen, Onko Suvi tänään töissä?
On se, Pasi vastasi laiskasti.
Työpäivän päätteeksi Matti jo makasi magneettikuvauksessa Eevin kollegan Suvin ohjauksessa. Melkein pahempi kuin jääkiekkoensihoito: kone pauhasi, korvissa inisi, eikä kuulokkeissa ollut muuta kuin perinnemusiikkia, jota Suvi oli valinnut rauhoittavaksi.
Äkillinen ahdistus iski: tekisi mieli painaa paniikkinappia ja juosta ulos tynnyristä. Ajatukset harhailivat pakoon ikävyyksiä, mutta mitä hyvää arjesta edes löytyi?
Muistoissa askel alkoi painua menneisyyden portaita alas. Toinen avioliitto… Kirurgi, perheenisä, vaimo nuori opettaja, tytär kolmannella luokalla…
Magneettikuvaus jyskytti kaiken kirkkauden pois muistojen reunalta. Työ-koti-työ. Ensimmäinen liitto… vielä huonompi, ruma ero, niitä muistoja ei viitsinyt edes penkoa.
Opiskeluaika? No tietty! Ainakin ensimmäiset neljä vuotta.
Matti tarttui kiinni opiskeluvuosien tunnelmaan. Kesätyöporukka, kolme opiskelijakaveria: Matti, Antti ja Pasi.
Kaikki olivat tulleet Turkuun kotikuntien ulkopuolelta, asuivat opiskelija-asunnossa kuin sillit parvessa.
Antti oli silmälasipäinen nörtti, pieni maalaiskunnan poika, ehkä vähän naivi mutta omalla tavallaan hurmaava. Hänen seurassaan oli aina rauhallista Antin siniset, eivätkä silmätkään tehneet poikkeusta, tarkkailivat maailmaa niiden takaa tietäväisenä ja tyynenä.
Pasi oli taas toista maata iso, äänekäs pohjalainen, joka ystävystyi heti koko talon kanssa, lätkäsi kokeisiin lunttilappuja ja hääräsi enemmän muiden kämpillä kuin luki.
Matti oli aina hermona kokeista luuli, ettei koskaan pääse sisään kuin vitsillä kummasteli Antin wikipedia-päätä ja Pasin tauotonta energiaa. Mutta heistä kolmesta kaikki pääsivät sisään. Neljäs kämppäkaveri putosi matkasta.
Ensimmäisen vuoden talviaikaan asuntola ei riittänyt, joten Antin huolehtivainen äiti tuli Turkuun asti, etsi pojalleen ja hänen kahdelle ystävälleen kämpän ja vietti muutaman päivän laittamassa ruokavarastoja kuntoon.
Voi pojjat, eläkää nätisti, hän hymyili lähtiessään, ja jääkaappi kauttaaltaan täynnä lihapullia, kalakeittoja ja karjalanpiirakoita.
Missä sun äiti oikein on töissä, Antti?
Kirkon myymälässä, Antti vastasi puoliksi leipä suussa.
Missä??
Myy kynttilöitä, ja muuta sellaista…
Onko se uskovainen?
On, ja minäkin, Antti sanoi rauhallisesti.
Kaverit vilkaisi ikoneja ikkunalaudalla.
Nuo? Mä luulin, että sun äiti unohti ne.
Ei, ne on meille jätetty. Tai mulle, korjasi Antti noloillen, laski katseen.
Pasi tapansa mukaan töksäytti:
Ootteko te jotain hihhuleita? Mihin lääketieteelliseen, jos uskoo johonkin taikauskoon? Luuleks, että Jumala auttaa tentissä!
Lääkäri hoitaa kehoa, Jumala sielua, Antti vastasi, ja muut vain kohauttivat olkiaan. Uskosta ei puhuttu enää. Näki että Antti teki ristinmerkin silloin tällöin, mutta aina huomaamattomasti.
Arjen pikkuasiat eivät Anttia liiemmin hetkauttaneet kun Mattia ja Pasia ärsytti siivoaminen, Antti tarttui rättiin ja pesi lattiat.
Ensimmäisen tenttikauden jälkeen Antti pärjäsi parhaiten. Hän oppi latinan kuin se olisi omaksuttu kohdussa. Oli kuin näkymätön voima olisi tehnyt hänestä ryhmän liiman.
Ja totta kai, ensimmäisenä rakastui hän. Ylioppilaskunnan hallitukseen nostettu Antti tapasi siellä elämänsä naisen Miian. Pieni, mustatukkainen ja hyväntuulinen tyttö, ei mikään seinäruusu. Toisesta vuodesta lähtien he kulkivat käsi kädessä.
Pasi taas, vaikka olikin äänekäs maalaispoika, oli talvesta lähtien opissa ambulanssissa. Hänen otteensa huomattiin. Pian poistui etuliite “pelkkä opiskelija” ja hänestä tuli luotettu apukäsi.
Matti opiskeli ahkerasti, joskin keskivertaisella menestyksellä, mutta motivaatio hoitoon pysyi hän halusi olla kelpo lääkäri.
***
Magneettikuvauslaite sylki Matin ulos vapauteen. Ikkunasta katsottuaan hän hengähti syvään. Mikä kumma klaustrofobia nyt iski?
Sairaanhoitaja Suvi tuli poistamaan laitteet päästä.
No, joko katsottiin kuvat?
Odota vähän, lääkäri tekee vielä lausunnon. Soitan sulle myöhemmin, Suvi mutisi, eikä katsonut silmiin. Ehkä väsynyt?
Haen huomenna. Mä haluan kotiin.
Mutta Matti ei ehtinyt osastaan ulos, Suvi toi paperit ja levyn perässä.
Matti, sähän oot lääkäri. Älä lykätä tätä. Käy Timo Laurilan luona, anna sen katsoa kuvat.
Matti mulkaisi lausuntoa, upotti levyn koneeseen ja selasi aivokuviaan, kuin kyseessä olisi kenen tahansa potilaan pää, ei oma.
Asia ei iskenyt tajuntaan edes kotimatkalla autossa. Hän ei voinut uskoa sitä ei saanut itselleen lupaa uskoa. Ei se ollut hänen elämäänsä, mahdotonta.
***
Timo Laurila oli osaston paras neurokirurgi.
Kyllä mä säästäisin sanoja, mutta Matti, katot itse näitä yhtä hyvin kuin minä. Ei tässä pidä kiertää. Näetkö?
Näen, ja kysyn: onko peli poikki?
No älä nyt, Timo kurtisti kulmiaan, rapsutti partaansa, Kysyit kuin hysteerinen potilas. No ethän sä, kirurgina, voi kieltää mahdollisuus on, mutta kaikki on vielä omissa ja… no, vähän universumin käsissä.
Ei tunnu todelta. Piti mennä Helsinkiin Lääkäripäiville, koko perhe mukaan ja hotelli varattu… Nyt tämä… Mitä sä tekisit tässä tilanteessa?
Menisin Helsinkiin, mutta en loman merkeissä, vaan kävisin siellä Kallio-Korrin Jukan vastaanotolla. Ne tekee ihan ihmeitä neurokeskuksessaan. Tilastotkin loistavat. Vain…
Niin?
Jukka ei enää leikkaa, mutta tiimi on kova ja metodit hänen mukaan. Mutta pahus jono jopa vuoden. Miten sinne pääsee? No, sun lekuripiireillä varmaan hoituu. Sä oot taitava, kokeillaan…
Matti teki töitä tuttuun tapaan operoi, konsultoi, kirjasi. Kivut eivät vaivanneet, vain pieni heikotus. Hän käänsi taivaat ja maat päästäkseen Jukan puheille. Turha toivo.
Lopulta oli pakko kertoa vaimolle, joka alkoi heti organisoida matkaa.
Saara, mun pitää lähteä yksin.
Mitä sä höpiset? Meidänhän piti mennä yhdessä. Lapset?
En oo menossa konferenssiin. Mun pitää mennä lääkäriin. Mulla on kasvain aivoissa, Matti sanoi hitaasti, ja vasta nyt kuuli sanoneensa sen oikeasti. Sanoi, eli myönsi. Ennen sitä hän oli vain painanut asian pois.
Saara jäi tuijottamaan, tunsin silmien kostuvan.
Voi herranjumala, Matu… Pitääkö sun mennä yksin? Minä tulen mukaan.
Ei tämä nyt sen aika ole. Ehkä joudun odottamaan pitkään, joten menen yksin. Tosi on: saattaa kestää.
Onko se nyt sittenkin… näin pahasti?
Matti kertoi, vähän sekavasti poukkoillen, fiiliksistään ja epäilyistään, tutkimuksesta ja tuloksista. Saara istui hiljaisena, paidanhelmaa kädessään puristaen. Matti tunsi kiitollisuutta ainakin jonkun kanssa voi puhua.
***
Jehovan todistajat kieltäytyvät verensiirroista, viittaavat sanaan: “lihaa sielunsa kanssa, sen veri, älä syö.”
Opintojen neljäs vuosi. He istuivat luennolla.
Kirkonmiehet vastustavat elinkauppaa ja solujen lahjoittamista, vaativat kaikkeen luonnollista järjestystä. Kirkko pelkää lääketieteen ylittävän luonnon. Surrogaattius ei käy, munasolujen lahjoitus vielä vähemmän. Kirkko ja tiede mahdoton yhtälö.
Ei pidä paikkaansa, vastasi joku salista.
Mitä?
Minä, sanoi Antti, nousten. Kirkon ja lääketieteen tehtävä on sama auttaa ihminen elämään ihmisarvoisesti.
Ai ai, haluatko väitellä aiheesta?
En, faktoissa en väittele.
Mutta kun aloitettiin, tulepas tänne taululle, luennoitsija virnisti. Kilpailu kismitti silmin.
Antti käveli taululle rauhallisena ja kertoi, miten kirkko kantaa huolta sielusta. Jos perhe ei voi saada lasta, täytyy hyväksyä se osana elämäntehtävää. Kenties heitä varten odottaa adoptiolapsi. Kirkko ei kiellä aviomiehen siemennyttämistä, mutta vieraan miehen kyllä.
Luennoitsija kiisteli, huusi lopulta, mutta Antti piti päänsä, perusteli viisaasti, siteerasi jopa Raamattua. Yleisö kuunteli, opettaja hikoillutti väkisin. Silti, opiskelijat tajusivat Antti voitti.
Sen jälkeen tuli ongelmia. Hänet kutsuttiin rehtorille, koulukiusausta ihmeteltiin. Lopulta viidennen vuoden syksynä Antti ei palannut. Kaverit saivat kirjeen, jossa hän kertoi kulkevansa toista tietä. Kiitti ja pyysi pitämään yhteyttä.
Matti ja Pasi olivat ihmeissään huipputyyppi, erinomainen opiskelija ja olisi varmasti ollut fantastinen lääkäri. Ja noin vain.
He etsivät Miiaa, mutta Miia ei kertonut syitä. Lopulta he lähtivät Antin kotiseudulle. Ystävällinen Irma, Antin äiti, vastaanotti heidät nauravassa keittiössä poika pääsi seminaarioon, pappiopintoihin.
Palasivat matkalta piirakoiden ja marjasoppien kanssa, mutta eivät ymmärtäneet ystävänsä ratkaisua.
Ymmärsitkö sinä, Pasi toisti koko matkan ajan.
No siinä taas, että me mainitaan “Voi luoja” vähän väliä, ehkä se poikanen siitä tarttui mukaan, hymähti Matti.
***
Mikä kynttilä, älä nyt… Kirjoitin jo poissaolohakemuksen.
He istuivat Timon kanssa kahvilla. Kolmen päivän päästä Matti lähtisi Helsinkiin. Junaliput oli ostettu autolla ei ajaisi, oli liikaa huimauksia.
Kenen luo meet?
Vanhan opiskelukaverin. Antista tuli pappi. En oo kaksikymmentä vuotta nähnyt. Ei oo matka pitkä. Lähden huomenna.
Uskallatko nyt varmasti ajella?
Uskallan. Tää pitää tehdä.
Tunnettu vaeltajille ja turisteille, mutta vähän rähjäinen Korpilahti jossain keskisessä Suomessa oli Antin uusi kotipaikka. Kirkkoja siellä oli kuin sieniä sateella.
Matti suunnisti isoon kivikirkkoon. Matka meni yllättävän kevyesti, ei yhtään huimausta. “Ehkä jotain tästä hengenelämästä on apua,” hän hymähti.
Kirkko oli täynnä väkeä, menossa liturgia, pappi kiireinen. Mitä liturgia tarkoittaa, Matti ei kehdannut kysyä, joten kävi vesipisteellä, jonne ihmiset kantoi pulloja.
Etkö hae pyhää vettä?
No, en tiennyt että niin kuuluu.
On siellä pulloja, mene ja kierrä portaat alas kolme kertaa niin se kuuluu.
Matti teki niin, kiipesi kolme kertaa, otti vettä, joi ja tunsi olonsa omalla tavallaan iloisemmaksi. Ehkä tässä oli idea.
Kun kirkonmenot päättyivät, ulos virtasi hiljainen, rauhallinen pappi isokokoinen, parta, lempeä katse. Ei, ei se voi olla Antti. Antti oli laihempi, silmälaseissa.
Kuitenkin siniset silmät osuivat Mattiin, ja hän tunnisti heti.
No terve, isä.
Vieressä joku torui:
“Siunaa, isä, noin kuuluu sanoa…”
Hurjan tuttu hymy loisti parrakkaan miehen kasvoilta.
Matti! Voi pojat…
He halasivat. Porukka alkoi hälvetä ja kaksikko lähti kävelemään pappilan pihaan.
On tämä kyllä onni. Miia tulee olemaan iloinen.
Miia? Täällä?
Toki. Lastenlääkäri täällä. Meillä kasvaa viisi muksua, nuorin kymmenen.
Kolme omallakin, lapsi ekasta liitosta ja kaksi Saaran kanssa. Mutta sä siis oikeasti elät papin elämää?
Kyllä, hyvin viihdytään. Joka viikko pyydetään muualle, mutta tämä on meille just hyvä.
Susta tuli pitkä! Ja silmät kuin kirkas järvi.
Silmät leikkasin laserilla jo vuosia sitten, ja on mulla linssit, jos on pakko.
Eli ei se kirkko nyt lääketiedettä vastusta?
He nauroivat molemmat makeasti.
Muistatko, kun yritettiin varastaa kirja kirjastosta? Sä Matti puhuit sivu suusi, ja me vaan Iston kanssa…
Hyvä, ettet enempää häpäissyt! Nolotti sekin tarpeeksi.
Irma-äiti muuten on vieläkin voimissaan, nykyään luostarissa nunnana.
No siinä on paikkansa löytynyt, vai mitä?
Naishenkilö pyysi pappia palvelukseen ja Matti lähetettiin pappilaan: koti oli valoisa, täynnä hortensioita, TV:tä, tietokoneita ja lapsia.
Miia höpötteli tauotta, Matti unohti jopa miksi oli paikalla, söi makkarakeittoa ja torkahti lasitetulle kuistille.
Ei kiinnostanut enää kotimatka. Loma oli, eikä Helsinginkään matka painanut päälle.
***
Tiedänkö tarinan? Tietysti. Me Pasin kanssa pidettiin yhteyttä kauan, mutta nyt… Viime aikoina yhteys katkesi. Täällä on käynyt vähän näin helposti.
Oletko vihainen mulle?
En minä Jumala. Mutta jokaisella on oma totuus ja omatunto. Mutta kerro, mikä sulla on hätänä? Näen jo…
Aivokasvain, pahalaatuinen.
Antti huokaisi.
Huono homma. Huomenna tulet messuun, jos et jaksa, istut, sitten ripittää ja otat ehtoollisen. Sitten suunnitellaan.
Hautaaks sä mut nyt?
En suinkaan. Mutta kaikki on sun käsissä. Pappi näyttää polun, muu on sinun sydäntä.
Kerron kaiken huomenna, Matti höpisi.
Yön aikana menneisyyden painolasti, se vanha juttu, alkoi painaa uudella tavalla.
Seuraavana päivänä kirkossa Matti tunnusti synnit:
Kateus Pasille, hänellä aina lykästi, kaikki ihannoivat, ja Alisa…
Olihan tilanne. Pasi kohtasi työharjoittelussa tärkeän Helsinkiläisen potilaan tyttären, Alisan, ja rakkaus puhkesi. Olikin mahdollisuus: Pasille avautuivat isot ovet. Mutta Matti, kateellisena, puhui Alisalle pahaa Pasista, jopa kosi tätä itselleen, salaa. Pasi väisti: Matti jäi Alisan luo, mutta elämä osoitti tylyn puolensa.
Ensimmäinen avioliitto hajosi, työ Helsingissä ei sujunut, Alisan isän kuoltua koko tuki katosi ja kaikki hajosi. Lopulta Matti pettyi sekä naiseen että itseensä.
Enkä minä muutenkaan ole ollut puhdas pulmunen. Olen mokaillut, ihmisille sattunut, varmaan enemmän kuin kerran. Pettänyt vaimoa, käyttäytynyt tyhmästi. Anna anteeksi…
Ei se ole minulta, se on Jumalalta, Antti sanoi ja siunasi. Matti nyökkäsi, kyyneleet silmissä.
Sanopas muuta, Antti. Mun pitää löytää Pasi, pyytää anteeksi.
Pasi työskentelee Oulussa nykyään, syöpäkeskuksessa. Olisiko siinä joku merkki? Ehkä sun kannattaa mennä sinne, ei Helsinkiin.
No, helpompi sanoa kuin tehdä. Katsotaan nyt.
Ja etsi myös se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuoksesi aikanaan.
Se onnistuu ehkä vielä. Pidä mulle peukkuja, Antti. Mun täytyy vain uskoa, että Helsinki onnistuu. Muuten oikeasti lennän Ouluun.
Matin lähdettyä hän kiipesi vielä pihapensaan rinteitä, kävi juomassa pyhää vettä ja palasi vähän isommalla toivolla rintaan, kuin mennessä.
Kulkijat tekivät ristinmerkin ja huokasivat: tulkoon Matille siunausta.
