“En syö eilistä, laita joka päivä uutta.” Näin sanoi minun 48-vuotias avoliittoni Hannu ojentaessaan minulle viiden “naisen velvollisuudeksi” nimetyn listan. Mitä tein?
Aamu oli kuin marraskuun sumu, kun Hannu avasi jääkaapin, nosti sieltä rasian eilistä kasviskiusausta ja tokaisi: “Maarit, sähän tiedät etten syö eilistä ruokaa. Jaksaisitko laittaa jotain tuoretta?” Seisoin kahvikupin kanssa lieden ääressä, ja tuijotin häntä kuin hän olisi vähän vinksallaan oleva peura keskellä moottoritietä. Ei Hannun pyyntö yllättänytihmiset pyytävät. Mutta hänen äänensävyssään ei ollut mitään kysyvää; vain varmuus, kuten Suomessa marraskuinen vesisade. Ikään kuin olisi aivan luonnollista, että nainen laittaa tuoretta ruokaa saman tien eilinen ruoka olisi kuin rikos lämmintä kotia, hänen oloaan, vastaan.
Olen neljäkymmentäviisi. Itsenäinen, vakityössä, oma asunto, elämä koottu pala palalta eron jälkeen. Hannu muutti luokseni kuukausi takaperin: ei siksi että kaipasin tiskikoneenkäyttäjää, vaan halusin läheisyyttä, toista aikuista elämään. Osoittautui, että oma käsitykseni aikuisuudesta oli vähän ruostunut.
Hän vaikutti tavalliselta ennen muuttoa.
Tutustuimme aivan tavallisesti, nettideitin kautta. Hannu oli 48, eronnut yhdestä rivarista, teki töitä kuljetusfirmassa rekkakuskina. Kirjoitteli kilttiä tekstiä, treffeillä osasi olla kohtelias. Tuli aina tulppaaninippu kainalossa, jutteli lämpimästi, ei udellut palkkaani, eikä kehuskellut omiaan.
Kolme kuukautta sujui pehmeästi: viikonloput yhdessä, laitettiin ruokaa ja käytiin kävelyllä Töölönlahdella. Hän auttoi tiskaamisessa, tarjoutui kauppareissulle, kehui sukkani lämpimiä värejä. Ajattelin: tässä on fiksu suomalainen mies, ei mitään kummallista, ehkä elämä sittenkin kulkee eteenpäin.
Sitten hän ehdotti: olisi hullua maksaa vuokraa omastaan, kun kuitenkin olemme yhdessä. Terve järki voitti: miksei, olemme aikuisia.
Ensimmäinen viikko sujui kuin pullataikina. Hän keräsi tiskikupit, kokkasi välillä, pisti sukkansa pesuun. Toisen viikon jälkeen pienet asiat alkoivat nousta sumun lailla.
Pian nuo “pikkuasiat” eivät olleetkaan niin pieniä.
Kupit jäivät olohuonepöydälle. Kysyin, miksei hän vienyt niitä pois: “No, sä kuitenkin tiskaat illalla ei sitä nyt kaks kertaa kannata vaivautua.” Villasukkaparvi ilmestyi sohvan viereen. Sanoin: “Laita pyykkikoriin.” Hän vain naurahti “Maarit, höpsö, mitä sinä niistä.” Joka päivä enemmän pieniä pyyntöjä: “Maarit, tuo kaukosäädin. Maarit, voisitko tuoda veden. Maarit, missä mun laturi on?” Olin alkanut tuntea itseni omassa kodissani kodinhoitajaksi, en kumppaniksi.
Sitten tuli se outo aamu kiusauksineen. Sitä seurasi ilta, jolloin Hannu toi listan.
Sunnuntai-iltana hän istui minua vastapäätä sohvalla, nojasi kännykkäänsä ja sanoi:
Kuule, mietin, että meidän pitää sopia tietyistä käytännön asioista, niin ei synny väärinymmärryksiä. Kirjoitin listan, miten kotityöt hoituvat perheessä.
Hermoni kiristyivät; kuvittelin hetken, että nyt hän ehdottaa molempien velvollisuuksien jakamista tasapuolisesti. Mutta hän avasi puhelimensa ja alkoi lukea…
Ensimmäinen kohta: “Ruoanlaitto. Naisen tulee tehdä tuoretta ruokaa joka päivä, mielellään vaihtelevasti. En syö eilistä, joten tuoretta pitää löytyä.” Räpyttelin silmiäni kuin Lapin yöauringossa; hän vain jatkoi.
Toinen kohta: “Pyykit ja silitys. Se on naisten aluetta, miehet eivät osaa. Paidat pitää olla silitetty maanantaiksi.” Sisälläni kuohui kuin myrskyisä Itämeri.
Kolmas kohta: “Siivous. Märkäpyyhintä viikottain, pölyt usein. Olen päivät töissä, ei ole aikaa siihen.” Hänen äänensä oli tasapaksu kuin koulun kuulutuksessa; ei tunnetta.
Neljäs kohta: “Läheisyys, vähintään kaksi kertaa viikossa. Se on parisuhteen harmoniaa”. Puristin käsiäni tiukasti, katsellen kun hän skrollasi rauhassa lisää.
Viides kohta: “Talous. Yhteiset kulut puoliksi, mutta ruuat sinä maksat, kun olet kotona ja kokkaat enemmän. Mä maksan omat menoni.” Hän hymyili, kuin olisi tuonut oikeutta maailmaan: “No, onko reilua?”
Olin hiljaa hetken, sitten kysyin: “Hannu, entä sinun osuutesi tässä listassa?” Hän nosti kulmiaan: “No minä tuon rahaa taloon. Eikö se riitä?” “Mäkin käyn töissä, Hannu. Teen etänä, mutta koko päivä, ja saan ihan saman verran kuin sinä.” “Niin, mutta se etätyö nyt ei oo sama. Sä istut lämpimässä, minä ajan ympäri Helsinkiä ja nään ihmisiä.”
Nousin sohvalta: “Eli sinä haluat, että olen ilmaistyönä kodinhoitajasi?” Hän kurtisti otsaa: “Ei, tää on luonnollista. Mies töissä, nainen hoitaa kodin. On aina ollut.” “Se oli viisikymmentäluvulla. Nyt eletään 2020-lukua.” Hän huokaisi, kuin puhuisi lapselle: “Maarit, mies ei ole luotu kotitöihin. Me olemme metsästäjiä, sinä kotilieden vartija.”
Sinä yönä uni ei tavoittanut minua. Kuuntelin Hannun unta, kuin hän eläisi arkea, joka olisi otollista ja oikeutettua. Listat, roolit, velvollisuudet kuin unta, josta en pääsisi pois.
Aamuyöllä, ennen auringonnousua, pakkasin hänen vaatteensa kahteen muovikassiin, laitoin ne ulko-oven pieleen ja kirjoitin lapun:
“Hannu, sun listasi luettu. Oma listani tässä:
1) Etsi uusi kotilieden vartija.
2) Kamppeet ovella.
3) Jätä avain postiluukkuun.
4) Älä soita. Onnea uuden kodinhoitajan etsintään, jolla riittää ‘harmoniaa suhteeseen’.”
Lähdin ennen hänen heräämistään. Kävelin Annin luo, keitimme vahvaa kahvia ja kerroin. Hän puisti päätään: “Maarit, onneksi huomasit ajoissa. Mieti, jos olisi mennyt vielä vuosi tähän.”
Kolmen tunnin päästä Hannu laittoi viestin: “Oletko tosissasi tällaisen pikkujutun takia? Luulin, että oot aikuinen nainen.” En vastannut, vain blokkasn numeron.
Mitä tämä lista oikeasti kertoi? Kaksi kuukautta myöhemmin tajusin: Hannu etsi siivouspalvelua läheisyydellä, ei kumppania. Nainen neljänkympin jälkeen ei ollut hänelle ihminen, vaan välttämätön käytönnöllisyys, joka maksaa seurastaan ja tekee kodin kuntoon. Tällaisia miehiä tuntuu löytyvän enemmänkin aluksi ihan normaaleina, sitten tiputtavat vaatimuksiaan kuin marraspimeyttä.
Ymmärsin lopulta tärkeimmän: yksin ja vapaana on parempi, kuin yhdessä ja toisen kotityöläisenä. Neljäkymmentäviisi vuotta elämää, ja minä ansaitsen olla oma itseni ilman listoja ja yksipuolisia velvollisuuksia, ilman miestä joka näkee minussa vain roolin.
Jos tämä tarkoittaa yksinoloa, olkoon niin. Yksinolo on mieluummin kuin seura sellaisen kanssa, joka pitää sinua kodinsiivoojana.
Entäpä sinä? Lähtisitkö tällaisen jälkeen vai hakisitko kompromissia? Miksi jotkut suomalaisetkin miehet neljäkymmentäviiden jälkeen etsivät kumppanin sijaan kodinhoitajan? Oletko huomannut, että muutto yhteen tuo heistä esiin outoja listoja?
