Yksi rikas suomalainen liikemies, nimeltään Tapio Lehtinen, päätti kerran huvittaa itseään tarjoamalla palvelijattarelleen, Ainolle, mahdollisuuden pelata hänen kanssaan shakkia. Hän lupasi leikillään antaa Ainolle arvokkaan kultaisen shakkilaudan, jos tämä jotenkin onnistuisi voittamaan hänet.
Lehtisen vanhan jugendhuvilan suuressa salissa, korkean katon ja vanhojen kristallikruunujen alla, Aino oli lähes näkymätön osa talon arkea tehokas, huomaamaton, tyyni. Vieraille hän oli yhtä osa sisustusta kuin monet muutkin vanhanaikaiset esineet; taulut, hopeiset kynttilänjalat tai kivilattiat.
Eräänä iltapäivänä Aino jäi hetkeksi seisomaan kiillotettua pöytää pyyhkiessään ja silmäili upeaa kulta- ja hopeareunaista shakkilautaa, joka loisti ikkunasta tulevassa valossa. Pelle ja ratsu heijastivat säteitä. Aino jäi tuijottamaan nappuloita lumoutuneena, kädet pysähtyen.
Juuri silloin Tapio Lehtinen laskeutui portaista alas, huomasi Ainon katseen ja virnisti hieman ylimielisesti varmasti nainen ihastelee esineen arvoa, Tapio tuumi.
Kaunista shakkinappulasarjaa ihasteletko? hän tiedusteli ilkikurisesti.
Aino hätkähti.
Kyllä, herra Lehtinen.
Liikemies nyökkäsi välinpitämättömästi.
Osaatko edes pelata shakkia?
Osaan, herra.
Siinä vaiheessa Tapio istahti pöydän ääreen huvittuneena eihän tässä voi muuta kuin nauraa sisäänpäin. Hyvä on, pelataan. Jos jollain ihmeen kaupalla voitat, saat laudan itsellesi.
Hän virnisti ja odotti hauskaa välipalaa päiväänsä. Aino istuutui rauhallisesti vastapäätä, ei arvokkaana eikä ujona.
Peli alkoi. Alussa Tapio pelasi rutiinilla, varmana asemastaan. Mutta pian hänen hyökkäyksensä torjuttiin rauhallisesti, napakasti, eikä Aino horjunut. Jokainen hänen pieni harhautuksensa tai palan uhraus sai vastauksensa.
Jonkin ajan kuluttua Tapio tajusi, että pöydän hiljainen nainen pelasikin harvinaisen taitavasti. Ainakin yksi kerta, kun Aino näennäisesti uhrasi tärkeän tornin, Tapio mietti, oliko kyseessä vain aloittelijan moka. Mutta seuraavalla hetkellä hänen oma kuningattarensa oli jäänyt ansaan eikä päässytkään irti.
Tapio kohotti päätään hieman noloissaan, mutta peli jatkui. Vähitellen hänen yrityksensä menettivät teränsä, ja Aino vahvisti otettaan.
Lopulta Aino sanoi rauhallisesti:
Shakki ja matti, herra.
Liikemies jäi istumaan tuijottaen lautaa ei vain voinut hyväksyä sitä mitä oli juuri tapahtunut.
Kuinka? Miten voisit voittaa minut? hän sai sanottua, äänessä epäuskoa ja ripaus ärtymystä.
Aino vastasi silmät lempeinä, ilman ylimielisyyttä:
Luulitte minun ihailevan kultaa, mutta katsoin asemaa.
Tapio oli hetken hiljaa. Aino jatkoi:
Isäni opetti minut pelaamaan lapsena. Hän aina sanoi, että shakissa ei rikkaus eikä ylpeys auta, vaan maltti ja ajattelu merkitsee.
Hän näki, kuinka Tapion kiukku vaihtui ensin hämmennykseen ja lopulta ymmärrykseen.
Halusitte voittaa nopeasti, Aino sanoi pehmeällä äänellä. Minä vain odotin oikeaa hetkeä.
Tapio ei nähnytkaan enää edessään pelkästään palvelijaa, vaan terävä-älyistä nuorta naista. Hän työnsi hitaasti kultaisen shakkilaudan Ainon puolelle.
Se on sinun. Minä lupasin.
Aino kuitenkin pudisti päätään.
En tarvitse lautaa.
Mitä haluaisit sitten? Tapio kysyi.
Aino vastasi luottavaisesti: Mahdollisuuden. Että minua arvostetaan taitojeni, ei ulkokuoreni perusteella.
Vasta sillä hetkellä Tapio Lehtinen todella ymmärsi. Voiton arvo ei ollutkaan kullassa, vaan aivan jossain syvemmällä.
