Miksi ihmeessä näin komean ja menestyneen miehen pitäisi mennä naimisiin? pohti hän. Koskahan me oikein saadaan lapsenlapsia? miettivät vanhemmat.
Jari pudotti ystävättärensä kotiin ja kurvasi takaisin omalle yksiölleen Espoon keskustassa.
Hän paistoi munakasta kinkulla klassinen suomalaisen sinkkumiehen ateria. Sitten hän istahti ruokapöytään, otti esiin kännykän ja vilkaisi yön aikana jääneet soitot.
Äiti soitti… taas varmaan motkottaa, kuinka toivoton olen, mutisi Jari.
Toivoton Jari ei todellakaan ollut. Hyvä työ insinöörinä, kaksi huonetta ja keittiö uudessa talossa, oma auto mutta kohta 25 täynnä, eikä kihlattuakaan missään.
Miksi naimisiin, kun näin menee muutenkin hyvin? hän mietti.
Millon me lapsenlapsia saadaan? vanhemmat miettivät.
Jari näppäili äidin numeron:
Hei äiti! Mitä kuuluu? Onko vointi hyvä?
Hyvinhän tässä, kuului. Mites isä voi?
Kyllä täällä pärjätään. Mutta voisitpa tulla käymään! Puoli tuntia vain autolla, ja silti ei poikaa näy kuukausiin. Isäkin tässä suunnittelee perunamaan kevätkuohinnasta.
Äiti, en ihan ehdi tänään. Ensi viikonloppuna varmasti tulen lupaan.
Olet luvannut jo moneen kertaan tulla ja tuoda tyttösi näytille!
No nyt on sovittu. Tuun ensi viikonloppuna ja otan tytön mukaan, lipsahti Jarilta.
Ihanko varmasti morsiamen kanssa?
No ei vielä ihan virallista.
Poika, tästä äiti ilahtui! Nähdään lauantaina! Minä leivon sinun lempikakkusi ja kaikkea hyvää!
Äidin puhelun jälkeen Jari hoksasi mokanneensa.
Mikä ihmeen pakko oli luvata? Ja kenet mä nyt vanhemmille esittelen? Maija? No, ehkä. Nukun nyt ensin ja mietin.
Jari sinkosi sängylle, unohti munakkaan jämät pöydälle. Kun hän heräsi, muisti lupauksensa ja soitti Maijalle.
Moi kaunotar!
Moi Jari, kuului kolea vastaus.
Maija, oletko väsynyt? Tule tänään käymään.
Jari, eiköhän tämä ollut tässä. Mun tulevaisuuden suunnitelmat on muuttuneet.
Täh? Mitkä suunnitelmat? Mua alkaa ärsyttää…
Mä menen naimisiin.
No mutta kenen kanssa…
Puhelu katkesi siihen.
Jari heitti puhelimen viereensä. Hän oli yleensä aina jättänyt tytöt itse nyt koki kerrankin, miltä se tuntuu.
Keittiössä kahvinkeitin porisi. Jari tuijotti tyhjyyteen:
Mistä ihmeestä nyt repäisen morsiamen vanhemmille? Jos joku existä? Ne vielä luulee, että oon tosissani.
Ajatukset keskeytti auton hälytin. Jari juoksi ulos. Hänen autonsa takana seisoi viisikymppinen karpaasi, joka tuijotti kohti Jarin ikkunaa.
Anteeksi, mutta mitä teet mun auton luona? Jari kysyi.
Kuule poju, mene enää Riinan lähelle, niin saat katua!
Älä ala mulle!
Jari ehti nähdä toisen ison kundin, sitten silmissä pimeni…
Jari! Ootko hengissä?
Yläpuolella kumartui vaatimaton tyttö, jonka nimi oli jäänyt muistiin “naapuritalon pikkulikka”.
Tarvitsetko ambulanssia?
Ei, autossa on laastaria sun muuta, hymyili Jari. Haluatko auttaa?
Ei hätää, mä oon sairaanhoitaja.
Jarin päähän välähti: Tämähän asuu naapurirapussa, tervehtii aina mutta olen pitänyt koululaisena. Mikähän nimi sillä olikaan? Siltä varalta että hän huomasi Jarin epäröinnin, tyttö sanoi:
Mä olen Tuuli. Asun tuossa viereisessä rapussa.
Istu, Tuuli! Jari avasi oven. Siinä on ensiapulaukku.
Tuuli puhdisti haavat.
Ei hätää, pieni mustelma vaan.
Kiitos.
Jari vilkaisi taustapeilistä: Tuulin katseessa oli “Jäänkö vielä vai lähdenkö?” -fiilis.
Mennäänkö vaikka kahville? Mun aamiainen jäi vähän vajaaksi…
Mennään vaan, eikä tässä asu muutkaan miss Suomea, näillä vaatteilla tarkenee, vastasi Tuuli.
Hyvä, mäkin oon lenkkipuvussa.
Puolen tunnin päästä Tuuli tuli takaisin meikattuna mekko päällä. Yhtäkkiä Jari ei halunnut ajaa minnekään, vaan kävellä vain.
Mennäänkö Tuuli vaikka ulos kävelemään?
Tähän kelpaa, vastasi Tuuli, ja tarttui Jarin käsivarteen.
Koko kävelyn ajan Tuuli jutteli tauotta. He menivät pieneen kahvilaan. Jari työnsi menun Tuulille.
Tilaa vaan, mitä mielesi tekee!
Tuuli skannasi listaa enemmän hinnan kuin ruokalajin mukaan. Jari hoksasi, että harvemmin tämä on kahvilla käynyt. Hän viittoi tarjoilijalle:
Tuokaa Tuulille jotain oikein hyvää ja kahvia!
Entä teille?
Kahvi riittää.
Meillä olisi aivan ihana pulla jälkiruoaksi.
Se kuulostaa hyvältä.
Kahvilan jälkeen käveltiin kotiin, erottiin Tuulin rapun kohdalla.
Viikko hujahti töissä. Perjantaina Jari palasi työpaikalta.
Voi jestas, lupasin äidille hakea tytön mukaan. Mitäs nyt?
Hän sytytti vedenkeittimen, lappasi leivän päälle meetvurstia ja pohti, mitä seuraavaksi.
Menen yksin. Äiti pettyy. Pitäiskö keksiä jotain fiksumpaa…
Sitten välähti!
Jos vienkin Tuulin? Tosin en sen koommin ole nähnyt. No, sanon että töissä on ollut kiire.
Jari söi, ajoi tukkansa siistiksi, pani päälle vähän paremmat vaatteet ja hipsi ulos. Tiesi missä Tuulin rappu oli mutta olipa siinä viisikymmentä asuntoa ja muuta tietoa ei ollut kuin nimi.
Seisottuaan tovin, Tuuli ilmestyi ulos, tukka pyyhkeessä, lenkkarit jalassa.
Moi Tuuli!
Moi Jari! Tuulin kasvot loistivat.
Lähdetkö ulos kävelylle?
Mä en oo laittautunut…
Mä odotan, puoli tuntia ok?
On on, nähdään kohta!
Tuulin äiti ilmestyi huolestuneena eteiseen.
Mihin sä ryntäät, tytär?
Mä menen kävelylle.
Kenen kanssa?
No Jarin.
Ai sen komean insinöörin?
Äiti, älä nyt ala…
Parhaat naiset on jo jonossa sille pojalle, mieti nyt.
Voi äiti, mä oon täysi-ikäinen kuitenkin…
Tuuli tiesi, että koko talo tietää kohta mutta kerrankos sitä elää. Ulkona hän tarttui Jarin käteen.
Minne mennään?
Istutaan puistossa vähän, käydään kahvilla, seisoskellaan kuunvalossa.
Kuten pitikin: parkki, kahvila ja kuutamo. Kun äiti soitti:
Tuuli, kello on jo yksi yöllä!
Joo, tulen heti! Tuuli vilkuili syyllisesti.
Mä saatelen sinut, Jari sanoi.
Rappukäytävässä he halasivat.
Huomenna lähdetään mun vanhemmille käymään, totesi Jari yllättäen.
Seuraavana päivänä maalla:
Pekka! kiljaisi äiti, kun näki auton. Jari tulee!
Tuleeko poika viimeinkin käymään?
Ja tytön kanssa! äiti huudahti ja ryntäsi pihalle.
Marja-emäntä halasi poikaansa mutta tiirasi Tuulia päältä varpaisiin.
Mikäs sun nimi on, tyttöseni?
Tuuli, vastasi Tuuli ujosti.
Mä olen Marja, tule sisään vaan!
Isäkin tuli pihalle. Hän jäi suoraan sanomaan Tuulille:
No vihdoin se meidän poikakin löysi hyvän tytön! Mikäs sun nimi olikaan, kaunokainen?
Tuuli.
Minua saat sanoa Pekaksi. Pekka-setä vaikka.
Tämmöistä hellyyttä Tuuli ei osannut odottaa. Hän oli valmistautunut kylmiin katseisiin mutta kaikki hymyilivät lämpimästi.
Sisällä pöytä notkui kuin oltaisiin juhlimassa presidentin vierailua! Alkoivat kysymykset ja kotitaustan esittelyt.
Tuuli huomasi ilokseen, että Jarin vanhemmat olivat yhtä rentoja, maalaisia kuin hänen omatkin ja suorastaan iloitsivat siitä, ettei tyttö ollut mikään cityprinsessa.
Lounaan jälkeen Jari ja isä lähtivät kyntämään perunamaata. Tuuli viittasi Marja-tädille:
Autanko siivoamaan pöydän ja tiskaamaan?
Tehdään yhdessä, nainen hymyili.
Kun miehet olivat kyntäneet, koko porukka laittoi perunoita maahan.
Valmiin työn päätteeksi Tuuli huokaisi:
Mun pitäisi kotiin. Äiti suuttuu.
Mihin aiot, jää nyt yöksi! sanoi Marja. Meillä on tilaa. Huomenna lähdet vasta.
En tiedä, pitäisikö soittaa äidille.
No soita vaan! Marja nappasi puhelimen.
Saisiko Tuuli jäädä meille, Polina? Minä pidän hänestä huolta, pojat ja tytöt eri huoneissa!
En tiedä mitä sanoa…
Polina, sinulla on kyllä hyvä tytär…
Puhelinsoitto venyi pitkään.
Kotiin lähdettiin vasta seuraavan illan hämärissä. Marja pakkasi Tuulin käsilaukkuun vaikka mitä: ruisleipää, kotikinkkua, omenoita ja mustikkapullaa.
Nämä Jarille, nämä teille molemmille.
Marja-täti, eiköhän tässä olisi tarpeeksi
No kun te siellä kaupungissa syötte ties mitä valmisruokaa. Ei ihme että olet noin hoikka.
Marja nykäisi Jaria hihasta.
Oletko jo vienyt kihlaparin papereita maistraattiin?
Äiti! Ei me olla edes puhuttu asiasta!
Kokeilepas: tulevat pian viemään tyttöä toisaalle. Sitten kadut!
Kun auto starttasi, Marja soitti saman tien:
Polina, nuoret lähtivät! Kaikki hyvin. Laitoin kattilallisen soppaa mukaan.
Voi Marja, miksi nyt noin paljon…
Eiköhän näin ole hyvä! Jospa pian ollaan sukulaisia.
Sinäkin, aina niin toiveikas!
No kyllä mun Jarista täytyy joku löytää. Kihloihin saat naisen, joka tekee ruokaa ja siivoaa!
Tuulin ajatukset ovat vissiin jo muualla.
No kyllä sitä rakastumisen huumassa voi vähän järki sumeta, Marja nauroi. Meistä tulee hyvät sukulaiset!
Autossa Jari virnisti.
Miksi virnuilet? Tuuli tivasi.
Mun vanhemmat pitivät susta.
Niinkö muka…
Äiti sanoi, että minun ei sovi päästää sua käsistä.
Entä sinä sitten?
Ei mitään hätää, lupaan pitää kiinni.
Ja siinä he katsoivat toisiaan kumpikin silmät täynnä keväistä hullunrakkautta
Jos haluat lisää tarinoita, paina seurantaan ja kerro ajatuksesi kommenteissa sekä pistä peukku, jos tykkäsit!
