Miksi minun kaltaisen mukavan ja onnistuneen miehen pitäisi mennä naimisiin? mietin taas tänään, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Vanhemmat puolestaan pyörittelivät varmasti jälleen mielessään: Koskahan saamme lapsenlapsia?
Ajettuani ystäväni kotiinsa palasin omaan kaksioon Helsingin Kalliossa. Tein nopeasti munakasta kinkulla, istahdin keittiön pöydän ääreen ja käynnistin viimein puhelimeni, joka oli ollut yön ajan sammuksissa. Aloin selata läpi lukuisia vastaamattomia puheluja.
Äiti on taas soittanut, mutisin itsekseni. Valmistautukoon taas moitteisiin siitä, miten toivoton olen.
Totuus on, etten todellakaan ollut mikään toivoton tapaus. Hyvä työ, kaksio Helsingissä ja oma auto kaikki ihan hyvin. Mutta kohta 25 täynnä ja silti naimattomana.
Miksi minun pitäisi mennä naimisiin juuri nyt, kun kaikki on näin hyvin? toistelin.
Vanhemmat kuitenkin elivät omassa maailmassaan: Milloin tulee se ensimmäinen lapsenlapsi?
Nostin puhelimen ja soitin äidille.
Hei äiti, miten sinä voit?
Ihan hyvin minä, vastasi äiti lyhyesti.
Entä isä?
Hyvin hänkin, olisit nyt pitkästä aikaa itsekin täällä katsomassa. Kyllä sinun autolla vain puoli tuntia kestää ajaa, mutta eipä sinua täällä näy. Isä alkaa kyntämään peltoa, peruna pitäisi laittaa maahan.
Tänään ei kyllä onnistu, mutta ensi viikonloppuna tulen varmasti, lupasin.
Niin monta kertaa olet jo luvannut tulla ja tuoda tyttöystäväsi näytille.
Tiedätkös, äiti, ensi viikonloppuna tulen tyttöystävän kanssa, lupaan! sanat karkasivat suustani melkein itsestään.
Ai kihlattusi kanssa?
No, ei ihan vielä kihloissa.
Voi poikani, minä olen niin iloinen sinun puolestasi! Odotamme lauantaita. Teen kaikkea hyvää, mitä sinä rakastat!
Laitettuani puhelimen alas jäin miettimään. Mikä minut oikeastaan sai lupaamaan sen? Ja kenet minä vien vanhemmilleni morsiameksi? Veera? Miksei? Ehkä soitan hänelle kun olen saanut univelat pois. Tosin arvelen, ettei hän oikein viihdy maaseudulla, ja tuskinpa vanhemmatkaan ilahtuvat. Mutta kyllähän ystävän voi vieraaksi tuoda. Kaipa sitä voisi nukkua vielä hetken…
Jätin puoliksi syödyn munakkaan pöydälle ja menin nukkumaan.
Kun viimein heräsin, muistin lupaukseni ja soitin Veeralle.
Hei kaunis! sanoin puhelimeen.
Hei Aleksi, kuului koleahko vastaus.
Veera, kuulostat väsyneeltä. Ajattelin tulla käymään.
Aleksi, meidän ei tarvitse enää nähdä. Suunnitelmani ovat muuttuneet.
Mitä ihmeen suunnitelmia? ärsyynnyin.
Olen menossa naimisiin.
No minäpä tulen kuule kertomaan mielipiteeni sinulle ja sulhasellesi…
Puhelu katkesi siihen.
Jätin puhelimen ärtyneenä sohvalle. Olin tottunut siihen, että minä olin se, joka lopetti suhteet. Nyt jäin aika tylysti.
Menin kylpyhuoneeseen, siitä keittiöön. Keitin kahvin ja jäin miettimään, mistä ihmeestä nyt löydän morsiamen vanhemmille? Ketä niistä vähistä tutuista voisin pyytää matkaan? He varmaan luulisivat heti, että olen tosissani…
Käännyin ruokapöytään mutta juuri silloin autoni hälytin alkoi soida. Juoksin ikkunaan. Autoni oli takapihan parkkipaikalla, kuten aina. Siellä seisoi vieras, ehkä noin viisikymppinen mies, ja tuijotti ikkunaani.
Mikäs tyyppi tuolla on? ajattelin ääneen.
Vedän Niken lenkkarit jalkaan ja menen ulos.
Anteeksi, mitä tässä autoni ympärillä teet?
Kuule pojankloppi, sanoi vieras ylimielisesti, jos vielä kerran näen sinut Veeran kanssa, parempi varoa.
Joo, justiinsa!
Jostain ilmaantui roteva kaveri, ehdin juuri ja juuri avata suuni ja kaikki meni pimeäksi…
Aleksi! Aleksi!
Minua oikeastaan auttoi jaloilleen vaatimaton mutta lempeä tyttö, jonka tunnistin naapurirapusta. Missä olen hänet nähnyt aiemmin?
Kuulitko? Tarvitaanko ambulanssia?
Ei tarvii. Minulla on ensiapulaukku autossa. Hoidatko?
Totta kai, olen valmistunut hoitajaksi, vastasi hän.
Tuijotin häntä hetken, koettaen muistaa nimen. Tyttö huomasi sen:
Olen Sini, asun tuossa naapurissa.
Istu Sini, avaan takapenkin. Siellä on lääkintälaukku.
Istuin eteen. Hän putsasi ja laittoi laastaria.
Ei vakavaa, hän hymyili.
Kiitos oikeasti.
Auton peilistä näin, että hän vilkuili minua.
Joko sinua pitäisi jättää rauhaan?
Mennään edes kahville, en ole syönyt tänään mitään.
No, tässä vaatteissa? Sini vilkaisi collegehousujaan ja T-paitaansa.
Itse olen ihan samanlaisissa.
Ehkä huomenna vaihdan vaatteet!
Sovittu, naurahdin. Mennään sitten yhdessä.
Puolen tunnin päästä hän tuli alas mekossa, poskilla halpaa puuteria. Jostain tuli tunne, etten halunnutkaan enää autoilla kävelläänkö?
Sini, miten olisi pieni kävely?
Mennään vain! Ja hän tarttui käsivarteen.
Sini höpötteli koko matkan. Poikkesimme Hakaniemen kulmalla pieneen kahvilaan. Tarjosin hänelle menun:
Sini, voit tilata ihan mitä haluat!
Selvästi hän pyöritti lappua enemmän hintojen kuin ruokalistan puolesta. Arvasin, ettei kahvilat olleet Sinin vakiopaikka.
Tuo meille jotain hyvää, zamppailin tarjoilijalle.
Molemmille?
Minulle vain kahvia, hänelle leivonnainen.
Meillä on ihanaa mustikkapiirakkaa!
Joo, sitä!
Kahvilan jälkeen saatoin hänet kotiin.
Viikko kului töissä. Perjantaina olin juuri tuloillani kotiin ja havahduin: olin luvannut äidille, että lauantaina tuon tyttöystävän maalle. Mitä teen?
Ruokaa tehdessäni päätin: mene vaikka yksin, mutta äiti on taas varmaan pettynyt. Onko jotain muuta keksittävää…
Sitten minulla välähti. Jospa veisin Sinin mukanani? Tosin, en ollut edes nähnyt häntä sen sunnuntain jälkeen. Sanon että olen ollut töissä…
Kiirehdin syömään, ajoin parran, pukeuduin siististi ja astelin naapurirapulle. Mutta siellä on viistoista asuntoa, ja tunsin vain Sinin nimen.
Hetken seisoin oven edessä, ja silloin Sini asteli alas portaita edelleen samat collegehousut. Näkyi ilmeisesti ikkunasta, että odotin.
Hän arasti epäröi.
Hei Sini!
Hei Aleksi! Hänen kasvonsa suorastaan säkenöivät.
Ajattelin, että lähdetäänkö kävelylle?
En taas ehtinyt laittautua…
Odotan toki, puoli tuntia kai riittää?
Juu, hän pinkaisi ylös.
Mihin oikein menet? äiti huikkasi.
Ulos vähän kävelemään!
Miksi niin kiire?
Mutta tytär ei vastannut, vaan haki vaatteita. Äiti kurkisti ikkunasta, huomasi Aleksin ja kiirehti heti hänen luokseen.
Aiotko todella lähteä Aleksi kanssa?
Kyllä.
Miksi ihmeessä se komistus kiinnostaa? Olet nähnyt, millaisia tyttöjä hänen perässään pyörii?
Äiti, älä nyt.
No, pitäähän sitä kokeilla…
Sini tiesi, että kohta koko talo puhuisi tästä. Kaikkihan tiesivät, kuka Aleksi oli ja kuka hän oli hiljainen Sini. Nyt kaikki mummut lisäisivät siihen “oli”. Mutta se ei jostain syystä enää haitannut.
Lähdimme yhdessä kävelemään, Sini tarttui päättäväisesti käsikynkkään.
Minne mennään?
Mennään puistoon, istutaan kahvilassa, kävellään kuunvalossa…
Niin me teimme, ja puistossa illan viimeisellä bussilla palasin hänen kanssaan kotiin.
Äiti soitti juuri kun hyvästelimme rappukäytävän ovella.
Sini, kello on jo yhden!
Tulen heti! Aleksi, nyt on pakko mennä kotiin.
Mennään, saatoin hänet kotiovelle.
Siinä hetkessä, jotenkin automaattisesti, sanoin: Huomenna lähdet kanssani vanhemmilleni.
Lauantaina äiti seisoi pihatien laidassa nyytit sylissä, kun ajoimme pihaan.
Boris! huusi äiti, kun tunnisti Fordin kääntyvän pihamaalle. Aleksi tuli, ja tytön kanssa!
Boris vilkutti ojasta, ja äiti kiirehti halaamaan Siniä.
Mikä sinun nimesi on, kultaseni?
Sini…
Ai, minä olen täti Raija. Tervetuloa meille!
Isä tuli navetalta ja asteli Siniä vastaan:
No, viimein meidän pojalle löytyi kunnon tyttö. Kuka sinä olet?
Sini…
Sano vain setä Matti, tervetuloa!
Sini oli odottanut mutrusuupäisiä vanhempia, mutta nämä olivat kuin omat vanhempansa lämminhenkisiä ja aitoja.
Sisällä pöytä notkui kuin olisi vieraana ministeri.
Aloitettiin utelut mistä on kotoisin, mitä tekee hyvin pian Sini huomasi, että nämä eivät halveksineet hänen kotitaustaansa, vaan olivat suorastaan ylpeitä, ettei pojan tyttöystävä ollut mikään hienostelija.
Ruokailun jälkeen Aleksi ja Matti menivät kyntämään, Sini meni keittiöön:
Täti Raija, minä voisin auttaa tiskissä.
Tehdään yhdessä! nainen hymyili sydämellisesti.
Kylvön jälkeen istutettiin yhdessä perunat. Kun homma oli valmis, Sini huokasi:
Minun pitäisi varmaan lähteä kotiin, äiti hermostuu.
Sini, ei mitään kiirettä. Syödään iltapala ja jäät yöksi meille, sanoi Raija.
Ehkä… pitäisikö kysyä äidiltä?
Puhelin esiin, Sini soittaa äidille.
Äiti, voinko yöpyä Aleksin vanhempien luona?
Kyllä, mutta tulehthan illalla kotiin, olit luvannut…
Raija nappasi puhelimen:
Tervehdys! Täällä Raija, Aleksin äiti.
Hei…
Sinun ei tarvitse huolehtia Sini saa asua meillä ihan sydämemme kyllyydestä. Täällä on isot tilat ja omat huoneet.
Pitkä puhelu, naurua ja tarinointia siinä kodikkuus oli valmis.
Seuraavana iltana pakkasimme Sinin kanssa autoon maitoja, perunoita, hilloja, leipiä ja kaikkea mahdollista, lähes kolme kassia yhdessä heille, yksi Aleksille.
Raija-täti, mitä tästä nyt tulee, missä me nämä syödään?
Teillä siellä kaupungissa on niin huono ruoka, siksi sinä olet noin laiha, myhäili Raija.
Raija hyppi vielä viimeisiin ohjeisiin, ja sitten päästiin lähtemään kohti Helsinkiä. Matkalla Sini puhui äidilleen ja Aleksi tunsi vatsanpohjassaan outoa lämpöä.
Aleksi, miksi hymyilet noin?
Sinä olet tärkeä minun vanhemmilleni.
Osaatpa sinä sanoa.
Äiti sanoi, ettei parempaa miniää voisi toivoa.
Ja sinä?
En todellakaan aio menettää sinua!
Katsoimme toisiamme molempien silmissä loisti rakkaus, joka oli viimeinkin löytänyt paikkansa.
Sini, mennäänkö ensi viikolla uudestaan käymään mökillä?
Mennään!
