Kuule, mun oli pakko kertoa sulle mitä tapahtui tänään. Tein kunnon suursiivouksen kotona lakaisin joka nurkan ja aloin pestä lattioita perusteellisesti. Mun anoppi istui vieressä ja katsoi mua vähän liian kiinnostuneena, ja tiedätkö mitä? Se ihan tarkoituksella kaatoi auringonkukan siementen kuoria suoraan mun juuri pestylle lattialle. Jäin vaan säpsähtäneenä katselemaan ja sanoin: Äiti, miksi teit noin? Näin selvästi, että teit sen tahallaan!
Anoppi katsoi mua halveksivasti ja vastasi: Peset vaan uudestaan! Ei sua satu! Ja silminnähden tyytyväisenä tempaukseensa palasi sänkyynsä pötköttämään.
Menin toiseen huoneeseen, otin harjan ja rikkalapion ja aloin lakaista lattiaa uudelleen. Sillä välin anoppi alkoi lukea samaa lehteä, jota oli plärännyt jo monta kertaa päivän aikana.
Kysyin, melkein itku kurkussa: Miksi sä vihaat mua näin paljon? Enkö ole tehnyt sulle tarpeeksi? Teen sulle ruokaa, pesen pyykit, siivoan. Ja mun tytär on aina auttamassa! Miksi sä olet noin julma mulle?
Mutta anoppi ei kääntynyt edes katsomaan, eikä sanonut mitään. En enää odottanut anteeksipyyntöä tai selityksiä.
Aloin itkeä. Siivosin lattian loppuun ja lähdin pesemään pyykkiä. Käväisin myös vihanneskaupassa ostin M marketista kotimaista, kun tiedät miten tarkka anoppi on ruoan laadusta.
Aina riittää tekemistä kotona. Kun touhuan, yritän olla ajattelematta liikaa, ja päivä vilahtaa ohi melkein huomaamatta.
Mun mies kuoli jo kauan sitten. Silloin meidän tytär Sanni oli vasta kahdeksan. Hautajaisten jälkeen anoppi tokaisi heti: Jää tänne, et lähde minnekään! En halua, että kylällä aletaan puhua, että ajoin teidät pois.
Enhän mä voinut muuta kuin suostua ei meillä ollut minnekään mennä. Sisko asui vanhempieni luona omien kahden lapsensa kanssa, eikä meille ollut enää tilaa.
Mä toivoin pitkään että anopin huono luonne pehmenisi ja sovittaisiin. Mutta ei mitään sellaista tapahtunut.
Kylällä se käyttäytyi ihan asiallisesti, mutta kotona kahden kesken pilkkasi mua koko ajan ja vaati kaiken oman mielensä mukaan.
Sanoi suoraan: Olet niin tyhmä, kukaan ei tarvitse sua! Kukaan mies ei huoli sua enää sulla on lapsi! Jää vaan mun ja Sannin kanssa! Kun kuolen, saat tämän talon. Ja jos et tee niinkuin mä haluan, jätän koko mökin jollekulle muulle! Sitten jäät ilman mitään!
Mua pelotti se ajatus niin paljon, etten uskaltanut nousta vastaan. Tein kaiken, vain jotta Sannilla olisi hyvä olla.
Anoppi ei ollut kuolemassa vielä pitkään se on jo yli yhdeksänkymmentä, eikä valita terveydestä. Käyttää kaiken eläkkeensä ihan itseensä. Pyytää aina parasta ja herkullisinta kaupasta, ja minä haen.
Olen jo kauan tajunnut, että tein ison virheen jäädessäni asumaan anopin kanssa. En olisi koskaan pitänyt suostua. Olen nyt kestänyt tätä nöyryytystä niin monta vuotta.
Sanni valmistui juuri yliopistosta. Hänellä on poikaystävä Heikki jonka kanssa aikovat mennä naimisiin. Heikki on todella mukava. Hääjuhlien jälkeen he muuttavat yhteen.
Toivon sydämestäni, että Sannin elämä kääntyy parempaan suuntaan.
Välillä tulee suru itsestä tuntuu että oma elämä on mennyt pilalleToissapäivänä Sanni tuli käymään ja toi mukanaan vaaleanpunaisen pionin, kauniisti kiedottuna nauhaan. Hän hymyili minulle lämpimästi, halasi ja kysyi: “Äiti, joko me voidaan alkaa etsiä asuntoa sinullekin? Minä haluan, että olet lähellä, mutta en enää kestä nähdä, että anoppi satuttaa sinua.”
Olin hetken hiljaa. Tunsin jotain kevyttä ja uutta rinnassani en enää vain pelkoa, vaan toivoa. Koskaan ennen Sanni ei ollut puhunut näin suoraan. Katsoin hänen silmiinsä ja sanoin: “Ehkä aika on viimein tullut. Me ansaitsemme omat seinät. Voisin vaikka maalata makuuhuoneen keltaiseksi, ja istuttaa pionit ikkunan alle.”
Sinä iltana, kun Sanni oli lähtenyt Heikin kanssa takaisin kotiin, istuin pihalla ja katsoin vanhaa mökkiä. Anoppi oli nukahtanut television ääreen, kuoret unohtuneet pöydälle. Käänsin katseeni tähdenlentoihin, jotka syttyivät hiljalleen taivaalla, ja lupasin itselleni että vielä kerran nousisin ylös. Tällä kertaa omasta tahdostani, uuden elämän kynnyksellä. Ja kun aamulla aurinko kurkisti esiin ja linnut lauloivat, tiesin: minä en enää pysy kiinni menneessä. Minä astun ulos ja Sanni odottaa minua portilla, pionit sylissään.
