Puoli lapsuudestani kului yhdessä kaksoissiskoni kanssa lastenkodeissa: outo ja sumuinen aika, jossa seinät vaihtoivat väriään eikä kukaan koskaan ollut samaa mieltä siitä, mikä vuodenaika oli meneillään. Sitten äitini sisko, meidän täti, täytettyään ihmeellisen nopeasti kahdeksantoista, haki meidät luokseen outoon rivitaloon, jonka takapihalla villit jänikset tanssivat yöt läpeensä. Hänestä ja myöhemmin hänen miehestään tuli meidän oikeat vanhemmat, enkä voi kuvailla, miten paljon heitä rakastan ja kiitän kaikesta, mitä he tekivät puolestamme kuin kiitollisuuden muodossa lentäviä laulujoutsenia.
Kun täytimme kahdeksantoista minä ja Loviisa, kaksoiseni tätini ja hänen miehensä toivat meidät keskelle Helsingin harmaata ydintä. Siellä talot huojuivat korkealla kuin vanhat hongat, ja pysähdyimme kolmihuoneisen asunnon eteen. Se oli joskus kuulunut vanhemmillemme se oli kuin muistojen laatikko, jonka kansi avattiin vain kerran. Täti kertoi meille, että he olivat koko ajan vuokranneet sitä ulkopuolisille, ja nyt he ehdottivat, että myisimme asunnon, jakaisimme rahat, ostaisimme kumpikin oman kodin. Ajatus tuntui yhtä keveältä kuin järvenpinnan sumu. Asunto meni mukavasti kaupaksi, ja markat vaihtuivat tileillemme. Minulla oli nyt tarpeeksi rahaa ostaa vaalea kaksio Kallion kupeesta tosin otin pienen asuntolainan, joka tuli maksettua vuoden sisällä. Sen jälkeen aloin hitaasti remontoida, etsimään huonekaluja, jotka eivät koskaan näyttäneet samoilta aamusta toiseen.
Vanhempamme olivat ylpeitä siitä, että olin saanut elämäni raiteilleen, mutta he huolestuivat Loviisasta, joka liukui yhä kauemmas jokapäiväisestä arjesta. He yrittivät neuvoa häntä, käyttää vanhoja suomalaisia sananlaskuja, joiden loppu unohtui usein lauseesta. Loviisa ei pitänyt kiirettä oman asunnon hankkimisessa, vaan antoi markkojen sulaa uusiin puhelimiin, kahviloihin, Euroopan-matkoihin, joista hän palasi aina hiukan muuttuneena.
Viimein täti kyllästyi ja sanoi, että jos Loviisa ei ostaisi asuntoa ennen kuin rahat loppuvat, olisi etsittävä toinen paikka. Mutta rahat menivät, eikä Helsingin yksiöihin enää ollut varaa, joten Loviisa vuokrasi itselleen pienen kämpän, jossa lattiat narisivat öisin outoa polkkaa.
Sillä välillä oli Loviisalla jo poikaystävä, jonka kanssa he päättivät muuttaa yhteen säästää rahaa yhteiseen tulevaisuuteen. Olin tyytyväinen Loviisan kasvuun, sillä samaan aikaan minulle avautui uusi elämä: sain ylennyksen, autoin tätiä ja hänen miestään, matkustin Lapin hiljaa hengittävään yöhön ja tutustuin nuoreen mieheen, jonka kanssa suunnittelin yhteistä kotia.
Ei mennyt kauaa, kun keräännyimme kaikki minun asunnolleni: Loviisa kertoi säteileen, että odotti lasta. Sen jälkeen hän alkoi puhua loputtomana joena siitä, miten vaikeaa olisi vuokrata asunto tänä aikana, Helsingissä, kun vuokrat tarkoittivat että jokainen päivä oli kuin laskea kävyillä. En ymmärtänyt täysin puheen tarkoitusta, ennen kuin Loviisa katsoi minuun:
Anna minulle asuntoasi, minä odotan vauvaa ja sinä asut muutenkin yksin, ethän sinä siitä kärsi, jos muutat vaikka tädille? Hänellä on kuitenkin ylimääräinen huone
Katsoin Loviisaa ja sanoin ei. Hänen kasvonsa menivät sumuun, hän tarttui miehensä käteen ja poistui.
Sen jälkeen Loviisa soitti minulle useasti, kyselläkseen, olisinko muuttanut mieleni. Olin kuitenkin päättänyt olla jämäkkä: olin omin käsin, omalla työlläni, omin säästynein markoin, remontoinut joka nurkan, valinnut jokaisen tuolin, ja nytkö vain antaisin kaiken pois?
On Loviisan oma syy, etteivät huolet tulevaisuudesta kulkeneet hänen rinnallaan sellaista on suomalaisen oudon unien logiikka.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
