4.6.2024
Tänään oli sellainen päivä, jota tuskin koskaan unohdan. Ajoin pikkubussi-Hyvinkäältä pieneen kylään Satakunnassa, missä tätini Maija asuu vanhassa, vaaleansinisessä puutalossa. Olen aina pitänyt noista lapsuudenkesistä täällä, mutta tällä kertaa tulin tänne vähän toisenlaisella mielellä halusin vain käydä moikkaamassa Maijaa, vaikka en ollut edes soitellut etukäteen.
Kun avasin portin, Maija oli heti pihalla vastassa, tuttu huivi päässään ja kädet valmiina halaukseen.
Miksi et soittanut etukäteen, Oskari? Sait minut ihan pyörälle, Maija nauroi ja rutisti minua niin kuin vain hän osaa.
Halusin yllättää sinut, vastasin ja hymyilin pitkään aikaan ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla.
Meillä oli heti perinteinen suomalainen kahvihetki ja syötiin ruisleipää, graavilohta ja uunijuustoa. En muista milloin olin viimeksi tuntenut oloni näin kotoisaksi. Mutta pian Maija vakavoitui ja sanoi:
Oskari, löysin muuten jotakin vanhasta arkkulaatikosta komerosta, ihan sattumalta. Katso tätä.
Hän ojensi minulle hieman kellastuneen paperin. Kun aloin lukea, tunsin vatsanpohjassa kylmän kouraisun. Paperi oli vanha lääkärin lausunto, jonka mukaan minun tuskin olisi koskaan pitänyt saada lapsia sairauden vuoksi. Tuijotin paperia pitkään, enkä ihan tiennyt mitä ajatella.
Maija koetti lohduttaa minua suomalaisella suoruudella:
Oskari, ethän nyt siitä huolestu! Tästä on jo varmaan neljäkymmentä vuotta ja paljon on vettä virrannut Kokemäenjokeen. Sinullahan on jo kaksi lasta eivätkä ne nyt mistään tuulen mukana ole pihaan puhkaistuneet.
Tänä yönä jäin nukkumaan Maijan luo. Valvoin koko yön tuijottaen kattoon ja pyöritin päässäni lääkärinlausuntoa, jonka mukaan minusta ei pitänyt tulla kenenkään isää. Kuulin siitä vasta nyt, vaikka se oli aikoinaan kirjoitettu äidilleni, kun olin vasta seitsemänvuotias ja sairastin pahasti. Äitini kuoli kun olin yhdeksän. Sen jälkeen isä toi kotiin uuden puolison. Siitä asti jäin usein Maijan luokse ja hänestä tuli minulle elämäni tärkeimpiä aikuisia, kuin toinen äiti.
Kun palveluksesta aikanaan palasin, en jäänyt kotikylään. Ei ollut töitä eikä suhde isään kestänyt. Muutin Helsinkiin ja aloin ajaa taksia, myöhemmin siirryin rekkakuskiksi. Lopulta sain säästettyä sen verran, että ostin oman pienen asunnon ja vuosien päästä perustin oman kuljetusfirman. Siinä sivussa tapasin Suvin. Hän kertoi jo ennen vihkiäisiä odottavansa lasta. Meidän perheeseen syntyi ensin tytär ja kolme vuotta myöhemmin poika. Kaikki tuntui silloin niin mutkattomalta.
Mutta nyt kaikki kääntyi päälaelleen. Heti Maijan luota lähdettyäni ajoin Turkuun tutkimuksiin, vain saadakseni tietää, että paperissa oli todennäköisesti ihan oikea tieto minun ei olisi pitänyt biologisesti voida saada lapsia. Kotiin palasin uutisen murtamana.
Suvin ilme kirkastui kun astuin ovesta.
Oskari, oi oletko nälkäinen?
En, sanoin lyhyesti ja laskin paperin hänen eteensä.
Mikä tämä on? Suvi ihmetteli silmät suurina.
Tämä kertoo, ettei minusta olisi koskaan pitänyt tulla isää, vastasin. Tyhjyys iski päälle.
Silloin Suvi huokaisi raskaasti ja istahti alas. Hän alkoi selittää itku kurkussa kuinka koulussa hän seurusteli hetken Aapon kanssa, mutta juuri ennen minun tapaamistani suhde päättyi oudosti. Kun hän huomasi raskauden, hänellä ei ollut varmuutta isyydestä, mutta ei uskaltanut kertoa totuutta. Hän pelkäsi vanhempiaan ja näki avioliitossamme pelastuksen.
Yhden saatat toivoa anteeksi, sanoin. Entäs meidän poika?
Tässä vaiheessa Suvi alkoi nyyhkyttää. Tunnusti, että olin niin paljon töissä, ja kerran hän tapasi menneisyyden Aapon vahingossa ja hairahtui. Hän katui yhä mutta vakuutti, että olin hänelle ainoa oikea rakkaus.
Istuin keittiön pöydän ääressä pää käsissä. Suvi pyysi minua pysymään hänen rinnallaan.
Oskari, älä jätä meitä. En selviä ilman sinua, hän itki.
En pystynyt vastaamaan mitään ja lähdin ovet narahtivat perässäni, en katsonut enää taakse.
Työ oli ainoa pakopaikkani, ja viikonloppuna palasin taas Maijan luo kylään. Satakuntalaiseen yöhön kuului vain hiljaisia ajatuksia. Käänsin ja väänsin kaikkea mielessäni, pystynkö ikinä jatkamaan näin koko elämäni tuntui menneen nollille.
Aamulla ajattelin: jos olisin saanut tämän tiedon kaksikymmentä vuotta aiemmin, olisinko koskaan perustanut perhettä? Olisinko tiennyt, mitä isyys on, sitä iloa ja tuskaa? Ehkä tietämättömyys teki minut enemmän onnelliseksi kuin mikään muu asia maailmassa.
Sunnuntaina lapset tulivat hakemaan minua Maijan luota.
Isä, mitä meidän ja äidin välillä on tapahtunut? Et enää juttele meillekään. Meitäkin aiot vältellä? tytär kysyi suoraan.
Ei, rakas. Te olette minulle kaikki kaikessa, mutta äidin kanssa on nyt vaikeaa.
Isä, mene äidin luo takaisin. Välitän äidistä, hän voi huonosti, poika tokaisi.
Ja isä, muuten… teistä tulee isovanhemmat, tytär paljasti arasti.
Halasin tytärtäni siinä hetkessä kaikki muu unohtui.
No, se onkin hyvää kuultavaa!
Ei me ilman sinua lähdetä, poika sanoi lujasti. Eikö jo riitä toisen loukkaaminen. Ei näin monen vuoden jälkeen voi jättää kaikkea.
Hyvä on, hymyilin lopulta kootaan tavarat ja lähdetään kotiin.
