Aamu valkeni Helsingissä, ja Mikael muisti, että hänen vaimonsa syntymäpäivä olisi huomenna. Hän pohti pitkään, mitä antaisi lahjaksi, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että omisti parhaan vaimon ja lasten äidin mitä kuvitella saattoi. Koti oli aina puhdas, ruoka valmiina, lapset hoidettu huolellisesti. Vaimonsa ei koskaan unohtanut Mikaelia, vaan pyrki jatkuvasti arvaamaan hänen toiveitaan.
Aino ja Mikael kasvattavat neljää lasta, joiden iät vaihtelevat kuuden ja seitsemäntoista välillä. Ihan kaikille on selvää, että Aino on erinomainen äiti: hänen ja lasten välillä vallitsee luottamuksellinen suhde, hän järjestää perhelomia, askartelee päiväkotien projekteissa, osallistuu vanhempainyhdistyksiin, auttaa läksyissä ja suhtautuu ystävällisesti lasten kavereihin. Kaikkiin hän puhuu lämpimästi, sydämestä sydämeen, ja silti ehtii siivota enemmän kuin moni kuvitella voi. Aino kokkaa runsaasti ja maukkaasti, jokaisen makuun sopivaa.
Aino vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä hän kertoo siitä itsekin usein, sillä häneen ei ole koskaan kuulunut valittaa elämästään. Kun lapset olivat pieniä, Mikael kysyi kerran syntymäpäivän alla, mitä Aino todella haluaisi lahjaksi. “En tiedä”, hän vastasi, “mutta ehkä tiedän sittenkin: yhden vapaapäivän! Päivän ihan vain minulle haluaisin olla yksin, nukkua, rentoutua ja hengailla kylvyssä… Mutta eihän se ole mahdollista”, hän totesi. Kukaan ei oikeastaan ottanut Ainon toivetta tosissaan he nauroivat ja unohtivat.
Se oli melkein mahdoton pyyntö: lapset olivat silloin pieniä, ja kuka voisi olla heidän kanssaan koko päivän? Neljän lapsen hoito, se kuulosti enemmän vitsiltä. Mikael oli varma, että Aino oli vain heittänyt ajatuksen ilmoille hetken mielijohteesta. Lahjaksi tuli kattilasetti, ja puhe unohtui.
Nyt lapset ovat jo isoja, eikä Aino enää ole pikkulasten äiti. Hän alkaa yhä useammin puhua siitä, kuinka haluaisi lapset mahdollisimman pian omille jaloilleen, nähdä heidän löytävän omat polkunsa ja aloittavan oman elämänsä mutta vielä toistaiseksi hän huolehtii kaikista. Tuona syntymäpäivänä Mikael antoi Ainolle kauniit kultaiset korvakorut. Aino ilahtui silminnähden ja laittoi ne heti korviinsa.
Aino kattoi kauniin juhlapöydän, kutsui läheisimmät ystävät, ja koko suku vietti iltaa yhdessä. Yhdeltä yöllä Mikael heräsi ja huomasi, ettei Aino ollut vielä mennyt nukkumaan. Vaimo oli laittanut lapset vuoteisiin ja siirtynyt sitten keittiöön pesemään astioita selvästi väsynyt ja uupunut.
Aamulla Aino heräsi ja tajusi, ettei kotona ollut ketään. Se tuntui oudolta hän ei ollut tottunut tällaiseen hiljaisuuteen. Hän käveli keittiöön ja löysi pöydältä lapun: “Lähdimme maalle tapaamaan äitiä. Emme halunneet herättää sinua. Palaamme huomenna, joten muista levätä kunnolla.” Hetken kuluttua ovikello soi, ja kukkatoimitus saapui Ainolle ojennettiin suuri, tuore kukkakimppu.
