Oli kuin outo unikuva: minä ja puolisoni, Vilma ja Lauri, jumituimme kotiin karanteenin sumuiseen pesään. Eurot olivat kadonneet taskuista; tilillä keinui vain muutama kolikko. Uuteen palkkapäivään oli vielä viikko; jääkaapin valo oli nälkäinen ja ruokavarastot uneliaita.
Ei siis syytä huoleen, vitsailin hiljaa itselleni, sillä jääkaapissa oli sentään pari ruisleipää ja puolikas juustopala. Ehkä pärjäisimme – tai sitten eläisimme vain mustikkamehun ja mielikuvituksen varassa.
Silloin sumusta pilkahti muistikuva pienestä velasta joku vanha toveri oli lainannut meiltä rahaa, ei suurta summaa, mutta nyt se tuntuisi kultaharkolta.
Kun minä huljutin teepusseja kannussa, Lauri jo etsi nimeä puhelimestaan ja soitti velalliselle. Ääni hänen kurkussaan oli alkuun tomera ja pohjoistuulen kaltainen, mutta hetken päästä se suli pehmeään sävyyn ja antoi tilaa surusanalle. Puhelu katkesi, sanat jäivät leijumaan kuin usva kaamoksessa.
Lauri katsoi minuun ja kertoi: velallisen äiti oli kuollut. Sydämissämme syttyi suomalainen myötätunto, ja päätimme antaa anteeksi elämä otti ja antoi, kyllä raha myöhemmin hoituisi.
Muutamia viikkoja myöhemmin, kun arki jatkoi hidasta tanssiaan, päätimme keittää jotain lohdullista ehkä lohikeittoa perinteiseen tapaan. Marssimme lähikauppaan ostamaan perunoita ja porkkanoita. Kun olimme lähdössä kotiin ostoskassit käsissä, kohtasimme yllättäen velallisen edesmenneen äidin tuoreena ja hyvin elävänä toriportaan vieressä. Silmäni livistuivat ja poskeni värähtivät epäuskossa.
En ollut koskaan nähnyt Lauria niin kiukkuisena joku suomalainen synkkyys vyöryi hänen katseessaan. Nousimme autoon vanhan Volvon syliin ja ajoimme suoraan velallisen ovelle. Mies löytyi olohuoneensa hämärästä nurkasta, kolpakko vapisten kädessä; suru vaihtunut riehakkaaseen juopumukseen ja röyhkeään kieltäytymiseen.
Lauri oli vähällä tarttua mieheen, kun tämä äkisti horjahti rehellisyyteen ja tunnusti: äidin kuolema oli ollut vain nopea, nolo valhe. Hän paineli huoneeseensa, palasi ja laski eurot meidän eteiseemme setelit paperin lailla huojuivat ilmassa. Siinä se, enemmän emme häntä koskaan nähneet.
Kerro nyt, miten ihmeessä me voimme enää luottaa kehenkään? Kuvittelen, että ihmiset Suomessa ovat rehellisiä kuin talviyön pakkanen mutta tämä uni kertoo, miten outoon sumuun usko helposti hajoaa.
