Mies vei koiransa metsään ja sitoi sen kuusen runkoon, toivoen pääsevänsä siitä eroon. Mutta kukaan ei voinut aavistaa, mitä susi tekisi koiralle.
Koirasta oli tullut kaikki miehelle. Aikoinaan hän valitsi pennun itse, opetti sille ensimmäiset käskyt, iloitsi, kun se laukkasi peltojen poikki häntä heiluen. Yhdessä he kulkivat jahtiin, yhdessä palasivat kotiin, ja koira nukkui aina oven pielessä. Hän kutsui koiraa kunniakseen.
Ajan saatossa kaikki kääntyi toisin. Mies huomasi, että pennuista sai rahaa. Aluksi se tuntui viattomalta. Sitten pentuja alkoi tulla liiankin tiuhaan. Koira laihtui, väsyi, makasi yhä useammin syrjässä ja hengitti raskaasti. Eläinlääkäri sanoi suoraan: jos jatkat näin, koira ei selviydy.
Se puhe ei miellyttänyt miestä. Sen sijaan että olisi pysähtynyt, hän ärtyi. Koira ei enää tuonut iloa, siitä oli tullut vain vaiva ja vaivat hän oli oppinut ratkaisemaan nopeasti.
Sinä päivänä hän talutti eläimen syvälle metsään. Kulki hiljaa, katsomatta taakseen. Koira, kuten aina, iloitsi retkestä, ymmärtämättä miksei isäntä puhunut mitään. Kun mies pysähtyi, sitoi sen kuuseen ja lähti, koira kuvitteli tämän leikiksi.
Koira odotti. Koetti vetää hihnaa. Sitten se vinkaisi.
Iltaan mennessä se jo ulvoi. Huusi kurkku käheänä, tempoili niin että ketju painoi kaulaa. Lehdet kahisivat, ilma kylmeni ja metsä pimeni. Kukaan ei saapunut.
Auringon painuessa metsän sydämestä astui esiin suuri harmaa susi. Se tuli hitaasti ja varovasti. Pysähtyi parin metrin päähän ja katsoi koiraa ei muristen eikä paljastaen hampaitaan. Se vain katsoi.
Koira jähmettyi. Odotti hyökkäystä, mutta ei enää pelännyt, sillä pahin oli jo tapahtunut.
Mutta peto teki jotain odottamatonta
Koira odotti kipua, mutta susi ei hyökännyt. Se kiersi hitaasti, haisteli ilmaa, tutkaili ketjua, puuta ja maata. Sitten se kävi makuulle lähelle, katse siirtymättä koiraasta.
Yö laskeutui nopeasti, metsä heräsi eloon. Kaukana kuului ulvontaa, sitten toinen. Lähempänä puuta liikuskeli pienempiä eläimiä heikosta koirasta leijui haju.
Aina jonkun lähestyessä susi nousi, asettui koiran ja muun väliin ja murahti hiljaa. Se riitti, että tulijat vetäytyivät kauemmas.
Susi ei koskenut koiraan, ei tullut liian lähelle vain pysyi siinä, kuin varjona.
Koira ei enää ulvonut. Se makasi ja hengitti raskaasti, nosti välillä päätään varmistamaan, ettei susi ollut kadonnut. Mutta susi pysyi. Koko yön.
Aamunkoitteessa metsään saapui ihmisiä. He etsivät petojen jälkiä ja kuulivat heikon vikinän. Kun he pääsivät aukealle, näkivät erikoisen näyn: kuuseen sidottu koira ja harmaa susi edessään, kuin vartioimassa.
Ihmiset jähmettyivät. Susi katsoi rauhallisesti, pelkäämättä. Sitten se perääntyi, otti muutaman askeleen syvemmälle metsään ja haihtui puiden sekaan.
Koiran he irrottivat ketjusta. Se oli hengissä vain siksi, että joku oli sinä yönä päättänyt olla olematta peto.
Joskus kaikkein villimmät ovat inhimillisempiä kuin ne, jotka itseään ihmisinä pitävät.
