Rakas päiväkirjani,
Tänään tapahtui jotain, minkä tiesin olevan vaarassa tapahtua, mutta en silti osannut valmistautua. Istuin keittiössä, otin padan kattilasta ja olin juuri kaatamassa kuumaa lohikeittoa lautaselle, kun Antti avasi suunsa. Hänen äänensä oli kylmä ja inhoa täynnä.
Olisit nyt edes vilkaissut peiliin ennen kuin tulit pöytään, hän tokaisi kireästi. Tuo aamutakki roikkuu päälläsi kuin säkki, ja tukka on sekaisin kuin harakanpesä. Onko oikeasti liian vaikeaa pistää itsensä nätiksi edes miehen vuoksi?
Jähmetyin paikalleni kauha ilmassa. Katsoin hitaasti Anttia, joka istui keittiön pöydän ääressä upottaneena katseensa uuteen, kalliiseen älypuhelimeen. Hän ei edes vaivautunut katsomaan minua. Hänen yllä oli tuore, vaaleanpunaiseen taittuva kauluspaita, hiukset huolitellusti geelattu, kaulasta leijui tuoksu, jonka hän oli ostanut Stockmannilta.
Viime kuukausina Antti oli muuttunut. Kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen, kun poikamme Juuso jo asui vaimonsa kanssa Oulussa, tämä mies oli minulle melkein ventovieras. Hän alkoi käydä kuntosalilla, vaihtoi vaatteensa tyylikkäämpiin, alkoi syömään vain tiettyjä ruokia ja laittoi puhelimeensa salasanan. Mutta pahinta oli ehtymätön kritiikki. Hän huomautteli ruoasta, puhetavastani, vaatteistani jopa tavastani hengittää.
Tulen juuri töistä, sain vastattua, yritin puhua tasaisesti. Istuin koko päivän apteekissa, kävin kaupassa kantamassa painavat kassit ja nousin suoraan uunin ääreen tehdäkseni sinulle lämmintä ruokaa. Olisiko pitänyt vetää pikkumusta päälle ja meikata keittoa varten?
Aina sinä itkeä ruikutat, Antti ärisi ja laski puhelimen pöydälle. Kyllä muutkin naiset töissä käyvät ja näyttävät silti hyvältä. Ei tarvitse näyttää torimuijalta. Meilläkin toimistolla sinun ikäiset kulkee tukka nätisti ja korkkarit jalassa. Sinuun hävettää ihmisten seurassa.
Laskin keiton hänen nenänsä eteen ja istuuduin vastapäätä. Rintaa puristi, haavat aukesivat, mutten antanut kyyneleiden tulla. Olen itkenyt aivan tarpeeksi kuluneina kuukausina öisin seinään selin, kun kuulin Antin näpyttelevän viestejä vieraille naisille.
Jos kerran olet minuun niin kyllästynyt, miksi olet vielä täällä? sain sanottua hiljaa mutta vakaasti.
Antti näki minun pelkäävän jäämistä yksin. Hän uskoi itsevarmuudella, että olisin pulassa ilman häntä tyhjänpanttina, vanhana naisena. Hän unohti, kuka lopulta tämän kodin omistaa.
Totutaan vain. Tai ehkä säälin sinua, hän sanoi alentuvasti, työnsi lautasen sivummalle. Mutta minun kärsivällisyydellä on rajansa. Jos et muuta asennettasi ja pidä itsestäsi huolta, pakkaan tavarani ja lähden sen kanssa, joka osaa arvostaa minua. Olen hyvä mies, pomo ja kaikin puolin haluttu. Kaisa markkinoinnista 26-vuotias jo haluaisi minut luokseen.
Tuntui kuin joku olisi heittänyt jäätä selkään. Epäillä syrjähyppyjä on yhtä asia, mutta kuulla ne suoraan siinä oli jo liikaa.
Mikä sinua oikeasti estää lähtemästä? ääneni värisi, mutta pidin katseen hänen silmissään.
Antti naurahti, tunsi olevansa niskan päällä. Ja tiedän, hänelle minä olin vain nainen, joka ei koskaan löytäisi parempaa.
No, tottumus. Ja sääli. Mutta älä pelkää, jos jatkat tuota marttyyrikohtausta, minä oikeasti lähden Kaisa luo, hän tuhahti. Joko muutut tai minä lähden.
Antti tempaisi itsensä pois pöydästä, oikaisi kaulustaan ja siirtyi olohuoneeseen avaamaan television volyymit kaakkoon. Hän odotti, että ryntäisin perässä anelemaan ja lupaisin laihduttaa, kampaamoon mennä, parantaa tapani.
Mutta keittiössä vallitsi hiljaisuus.
Minä istuin katsoen lautaselle jäähtynyttä keittoa ja yritin hengittää. Antti oli pannut minulle ehdot: joko alistun, en väitä vastaan tai hän pakkaa laukkunsa ja painuu Kaisan vuokrayksiöön. Ja minä jään henkitoreissani bolaamaan. Niinkö hän luuli?
Katseeni harhaili ikkunaan, jossa hämärä laskeutui Helsingin kattojen ylle. Katsoin ympärilleni vaaleassa, kodikkaassa keittiössä. Tätä asuntoa ei ostettu yhteisillä lainoilla. Kymmenen vuotta sitten isä ja äiti möivät mökkinsä ja muuttivat lähemmäs etelää isän sairauksien vuoksi. Lahjaksi sain suurimman osan summasta, ja ne rahat laitettiin tämän kolmion käsirahaksi. Isä, tarkka ja viisas, vaati kaiken lakimiehen kautta. Kirjoitettiin lahjakirja, jota noudattaa myös Suomen laki: lahjarahoilla hankittu asunto kuuluu yksin lahjan saajalle, ei miehelle. Antti ei ikinä pistänyt omia rahojaan likoon, mutta kirjattiin osoitteeseen heti ja rehvasteli vieraissa kuinka asutaan kivasti.
Ja nyt se sama mies uhkaili lähdöllä minun omasta kodistani.
Sisällä välähti. Se pelko, joka oli ahdistanut pitkään, katosi. Huomasin yhtäkkiä, etten pelännyt häntä kadottaa. Oikea kauhu oli ollut jatkuva pinna kireänä eläminen, se viimeinen henkäys kun silmissä paistoi halveksunta, ja paidat, joissa tuoksui vieraat naiset. Yksin oleminen omassa kodissa se tuntui vapautukselta.
Nousin rauhallisesti, kaadoin hänen keittonsa viemäriin, pesin astiat ja kuivasin kädet. Menin olohuoneeseen, jossa hän makasi sohvalla kädet niskan takana.
Olen tehnyt johtopäätökseni, Antti, sanoin.
No, vai niin? hän virnisti. Laitatko ajan parturiin? Tai maksatko kuntosalista?
En. Päätin, että en pilaa enää sinun elämääsi. Menen omaa tietäni. Sinulle löytyy kyllä sopiva, joka ihailee. Mene vain sinne Kaisan luo.
Virne suli hänen huuliltaan. Hän nousi kyynärnojaan, katsoi kuin en olisi ollut sama nainen. Äänensävy puoliksi uhkaileva.
Tarkoitatko tätä oikeasti? Älä pelleile, Helena. Minä lähden, minä ihan oikeasti… jäät tänne yksin ja sitten kadut!
En kadu, vastasin. Olet oikeassa. Meidän liitosta on tullut vain kuori. Lähde vain.
Antti nousi äkäisenä sohvalta, remmiä kuroten. Oli varma, että alan kohta ryömiä polvillani ja anomaan. Mutta minä hipsin makuuhuoneeseen.
Jasså, hyvä! Minä lähden jo huomenna! Naurattaa nähdä, miten pärjäät! hän uhitteli.
Käännyin kannoillani. Tee niin. Minä menen töiden jälkeen ystävän kanssa teatteriin. Toivoisin, että olet vienyt tavarasi, ennen kuin tulen kotiin.
Hän jäi sanattomaksi, uskoi vielä tulevani järkiini yön aikana, ryntäisin pyytämään sovintoa. Hän meni nukkumaan sohvalle, nenä pystössä.
Aamulla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Join kahvini rauhassa, vaihdoin vaatteet ja lähdin apteekkiin. Kuulin hänen vain sitten pöyristyvän, kun oven jyske herätti.
Töissä hän viestitteli innokkaasti Kaisan kanssa. Tyttö tuijotti häntä ihailevasti, nauroi vitseille, haaveili lähtemisestä Antin luo, pois pikkukämpästä vuokraemän valvovien silmien alta. Antti lupaili, että heidän yhteinen elämä alkaisi pian.
Kello lähestyi kuutta. Antti kävi pukemassa hienon takin päälleen ja käveli tuon nuoren Kaisan pöydän luo, kumartui ja kuiskasi:
Tiedätkö, kultaseni, minulla on yllätys. Olen nyt virallisesti eronnut vaimosta. Vien tavarani illalla teille, ja viikonloppuna mennään juhlistamaan tätä uutta elämää oikein ravintolaan.
Kaisan silmissä vilahti hämmennys.
Se on hienoa, Antti! Mutta siis, minun yksiössä tuskin mahtuu kääntymään. Tai kai sä vuokraat meille asunnon keskustasta?
Antin kasvoilta katosi itsevarma hymy. Eihän hän ollut ajatellut muuttaa mihinkään kalliiseen vuokraan rahat menivät pukuihin, autoon ja kuntosaliin, eikä Vero odottaisi avosylin takaisin.
Tämä on nyt vain tilapäistä, kultaseni, hän yritti hymyillä. Parin viikon päästä kaikki järjestyy. Tule jo illalla.
Hän lähti tyytyväisenä kotiin: kohta Vero astuisi tyhjään asuntoon ja murtuisi, hän vain odottaisi puheluaan.
Kotipihalla Antti käveli kolmannen kerroksen ovelle, nappasi avaimen. Lukko ei auennut. Uusi sylinteri!
Hän testasi vielä pari kertaa, mutta avain juuttui kuin sukka lätkäpelissä. Vilkaistuaan ympärilleen hän huomasi: ovenpielessä, käytävän seinää vasten kolme isoa kirpputoripussia, päällä vanha nahkalaukku ja pussissa lenkkarit. Sen päällä valkoinen lappu, teipillä kiinni.
Sydän jyskyttäen Antti nappasi lapun ja luki siistillä käsialalla:
“Tavarat ovat tässä. Uusi lukkopesä maksoi 500, voit pitää sen erorahjana. Avioerohakemus lähtee ensi viikolla. Väestörekisteristä hoidetaan osoitteenmuutos, jos et tee sitä vapaaehtoisesti. Onnea Kaisan kanssa.”
Maa keinahti hänen jaloissaan. Vero oli siis tehnyt juuri niin kuin lupasi päätti asian ja laittoi hänet pihalle kuin villin kissan. Ei edes päästänyt hakemaan tavaroita, vaan käärinyt kaiken niihin kirjavaan vanhaan laukkuihin.
Vihasta täristen Antti hakkasi ovea ja painoi summeria pitkään, katsoen, jos Vero avaisi.
Silloin ovi raottui juuri sen verran kuin ketjulukko salli. Siinä seisoi Vero, hiukset kauniisti kierrettyinä, yllä kevyt pellavamekko selvästi erilainen kuin ennen. Hänen katseensa oli muukalaisen, ja yhtäkkiä täydellisen varma.
Mitä sinä mekastat? Vero kysyi hiljaa. Kohta koko rappu herää.
Mitä oikein aiot?! Tämä on minunkin kotini! Olen edelleen kirjoilla täällä!
Antti, oletko todella noin tietämätön? Osoitetieto ei tee sinusta omistajaa. Koko asunto on minun nimissäni lahjakirjalla. Ja koska halusit lähteä, autoin vain hiukan. Otin mukaasi jopa käsipainot sängyn alta.
Miten voit tehdä näin, kun olemme olleet kolmekymmentä vuotta yhdessä? Olen sijoittanut tähän kotiin!
Remontit ja sähkölaskut eivät tee sinusta omistajaa, Vero totesi rauhallisesti. Sinähän sanoit, että menet. Nyt on aika lähteä. Sinua odottaa nuori muusasi. Minulla on huomisaamuna aikainen herätys.
Ovi alkoi painua kiinni.
Odota, Vero! hänen äänensä oli yhtäkkiä ohut ja hätäinen. Mihin muka menen keskellä yötä kaikkien noiden kassien kanssa?
Se ei ole enää minun asiani. Näkemiin.
Klik. Ovi sulkeutui ja valo sammui.
Antti jäi istumaan talon rappukäytävään, kassit jalkojen juuressa. Silmissä vain tyhjyyttä. Oli tullut aika kohdata todellisuus: hänellä ei ollut kotia, eikä mukaan tarttunut yllätysrakastajakaan.
Rohkeasti hän kaivoi puhelimensa ja soitti Kaisalle. Puhelun taustalla soi pop-musiikki.
Hei Antti, tuletko jo? Kaisa vastasi iloisesti.
No kuule, kävi sillä tavalla, että vaimo vaihtoi lukot ja laittoi tavarat pihalle. Olen nyt tulossa kaikkineni sinne. On aika paljon kannettavaa
Musiikki vaimeni. Kaisa veti henkeä syvään.
Siis mitä, vaihtoi lukot? Mutta etkö saanut mitään yhteisestä asunnosta? Lupasit, että meillä on rahaa vuokraa varten!
Asunto on lahjana määrätty vain hänelle ei minulla ole oikeuksia.
Tauko. Lopulta Kaisa puhui kylmästi.
Kuule Antti minä ehkä mietin vielä tätä. En kaipaa kirpputorikasseja ja sinun ongelmiasi tänne. Haluan miehen, joka hoitaa asiansa. Soitellaan myöhemmin, kun tiedät, missä asut. Moikka.
Tuuttituutti.
Antti jäi istumaan kiviselle rappukäytävälle. Kaikki, mistä hän oli rehvastellut puku, status, asuntonsä oli yhtäkkiä kadonnut. Ei ollut enää ketään, joka olisi odottanut hänen saapuvan.
Hiljaa, sormet täristen, hän etsi halvimpia hostelleja, missä voisi yöpyä yhden yön.
Ja sillä välin minä, Vero, painoin vedenkeittimen päälle, istuin keittiön pöytään oman kodin rauhassa, ja join höyryävää teetä sitruunamelissalla. Kaupungin äänet ulkopuolella, sisällä lämmin, kevyt ja puhdas ilma. Sydän rauhallinen, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Tästä alkaa elämä, jossa ei enää kuljeta varpaillaan eikä tehdä tilaa muiden mukavuuksille. Tämä on minun kotini, minun elämäni. Vihdoin.
