No kuule, minun on ihan pakko kertoa sulle, mitä viime viikolla tapahtui. Tämä on kyllä sellaista suomalaisen arjen draamaa, että vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen miten kaikki lopulta kääntyi.
Aamu alkoi taas sillä, että Mauri, tuo mun aviomies, istui keittiön pöydän ääressä ja naputteli kalliilla puhelimellaan, kun mä seisoin hellan vieressä ja kauhoin keittoa lautaselle. Kun olin juuri kaatamassa perinteistä lohisoppaa, se avasi sanaisen arkkunsa:
Katsoisit joskus peiliin, ennen kuin tulet pöytään, sanoi Mauri kylmästi. Tuo aamutakki… ja hiukset… Voisit vähän nähdä vaivaa, edes miehesi takia.
Hetken seisoin siinä kauha kädessä, puoliannos lohisoppaa jäähtymässä ja vilkaisin Mauria, joka ei edes viitsinyt nostaa katsettaan ruudusta. Miehellä oli yllään uudehko vaaleanpunainen kauluspaita, tukka hirveällä tarkkuudella vedetty geelillä ja tuoksua hönki uusi tuoksu, varmasti ostanut itselleen Stockalta useammalla satasella.
Viimeiset kuukaudet Maurissa oli tapahtunut jokin ihmeellinen käännös. Oltiin oltu yhdessä melkein kolmekymmentä vuotta, aikuiseksi kasvanut poika asuu Oulussa oman perheensä kanssa, ja yhtäkkiä Mauri oli kuin eri mies. Kävi kuntosalilla, osti uuden vaatekaapin sisällön, söi kuin fitness-bloggaaja ja lukitsi puhelimensa koodilla mitä ei mulle näyttänyt. Mikä pahinta, alkoi kerta toisensa jälkeen sättiä mua. Mikään mitä tein ei kelvannut: ruoka, vaatteet, puhe. Huokasinkin kuulemma väärin.
“Mä tulin vasta töistä: apteekissa hiki päässä, kävin K-kaupassa ja raahasin kassit kotiin. Siinäpä sitten tuosta vaan laittaudut glittersandaalit jalassa ennen kuin annat ukolle lohikeiton”, koitin vastata mahdollisimman rauhassa.
Tyypillistä marttyyriä, Mauri tuhahti ja laski puhelimensa. Kaikki naiset tekee töitä, mutta osaa silti näyttää ihmiseltä toisin kuin jotkut. Konttorilla meidänkin Ikä-Liisat kävelee korkkareissa ja aina huoliteltuja. Sua on nolo viedä yhtään minnekään.
Laskin lautasen Maurin eteen sanomatta mitään ja istuin alas vastapäätä. Sydäntä puristi, mutta eipä kyyneliä enää irronnut ne olin itkenyt jo yöllä kun kuulin miehen naputtelevan jotain viestiketjua sängyssä selkä mulle päin.
Jos sua hävettää, miksi sitten istut tässä? kysyin hiljaa, kun sydän tykytti.
Mauri hymähti voitonriemuisesti ja ryhtyi syömään kaikessa rauhassa toi mies oli oikeasti alkanut luulla, ettei mulla muka muka pysyisi elämä kasassa ilman sitä. Virkamies, 55 ikävuotta, johtaja ja omasta mielestään miehekkään elämän huipulla.
Ei tässä kauaa enää istuta, tiedoksi vaan, hän sanoi merkitsevästi. Ne nuoret, fiksut ja kauniit tykkäävät tällaisista miehistä, Krista esimerkiksi meidän markkinointiosastolta. 26 vuotta, katsoo mua ihaillen, toisin kuin sinä ikinä.
Silloin tiesin, että mitä olin aavistellut, piti paikkansa. Sitä oli eri asia epäillä pettävänsä, mutta sitten kuulla se suoraan.
Mikä sua täällä enää pitää? Munko takia et jo ole mennyt? kysyin. Enkä jäänyt enää piilottamaan epätoivoa.
Mauri näki epävarmuuden heikkoutena. Oli jäänyt päähän, että pelkään jääväni yksin mutta en oikeasti ollut miettinyt sitä lainkaan.
Totuttuahan tässä ollaan, ja voihan sua sääliäkin, hän sanoi alentuvasti. Mutta jos et vähän skarppaa, niin minä nostan kytkintä ja menen sellaiselle, joka oikeasti arvostaa. Kato nyt, tällä ulkonäöllä ja asemalla voin valita. Krista on jo kauan antanut vihreää valoa.
Nousi ja lähti olohuoneeseen pauhaamaan uutisia telkkarista, odotti, että juoksen perässä anelemaan armoa ja lupaamaan laihtua ja laittaa paidat silitettyinä.
Mutta mä vain istuin siinä. Oli ihan hiljaista. Miehen katkerat lauseet kolkkoina ilmassa. Hän antoi mulle ihan oikean vaihtoehdon: joko muuttuisin, tai mies lähtisi. Mutta asuttiin meidän kodissani. Tämän asunnon maksoivat mun vanhemmat, kun faija myi mökin he vanhenivat eivätkä enää jaksaneet hoitaa pihaa, niin päättivät auttaa ainoaa tytärtään kunnon startilla Helsingin Lauttasaareen. Isä piti huolen, että rahat lahjoitettiin virallisesti ja kaikki roskat hoidettiin lain mukaan ja paperilla. Noilla lahjarahoilla ostin tämän meidän kolmion. Maurilla ei koskaan ollut säästöjä, eikä myöskään mitään sanomista omistukseen. Hän vain muutti osoitteeni, laittoi hammasharjansa kylppäriin ja eleli huoletonna kuin olisi ollut herran kukkarossa.
Ja nyt – tämä samainen mies uhkaa lähteä, ellei rouva hyppää hänen pillinsä mukaan. Ajattelin siinä, että ei muuten pelota yhtään. Päinvastoin; se jatkuva ahdistus, selän takana sähkivät sanat ja pyykinpesukoneesta löytyvät toisten naisten hajuvedet ne vasta raskaita olikin. Yksin tässä kämpässä ei ollut mitään pelättävää. Se oli vapautta.
Laitoin Maurin lautasesta jämät viemäriin, pesin tiskit ja marssin olohuoneeseen. Siellä se makasi pää sohvalla, odottamassa että anelisin armoa.
Mä tein päätöksen, Mauri, sanoin tyynesti.
Mauri kääntyi ja virnisti. Ai, aiotko kampaajalle heti huomenna vai hankitko kuntosalijäsenyyden?
En. Mutta en aio myöskään pilata tällaisen herrajohtajan elämää. Sun kuuluukin olla jonkun muun kanssa. Mene Kristan luokse.
Nyt Maurin ilme kääntyi. Nousi kahdelle kyynärpäälle eikä enää näyttänyt niin varmalta. Mun äänestä ei kuulunut tippaakaan surua tai pakokauhua.
Ai nykö pistät hanttiin? Ärsykkelet vai? Muista, kyllä mä lähden. Kyllä sä vielä kadut, kun jäät ypöyksin!
En usko, sanoin. Meidän liitto on ohi. Hyvää jatkoa sinulle.
Mauri syöksyi ylös ja tavoitteli vyötä, johon tarttua. Hermostuneesti hoki, että hänen lähtönsä kyllä näkyisi vielä.
Mä olen pois tästä huomenna, hän julisti. Saat sitten olla ylpeä ja katua öitäsi!
Mä luotan, että hoidat muuttosi ripeästi. Huomenna en muuten edes ole kotona mennään Eilan kanssa Kansallisteatteriin joten ehdit hyvin pakata sinun lootasi, vinkkasin ja kävelin makuuhuoneeseen.
Aamulla en edes vilkaissut olohuoneeseen, keitin rauhassa kahvit, laitoin kamppeet ja lähdin apteekkiin. Mauri jäi mököttämään kuin pahainen kakara. Olin varma, että hän odotti mun tulevan itku silmässä pyytämään takaisin.
Sillä välin konttorilla, Maurin uusi ihastus eli Krista, tosiaan piti häntä jonkinlaisena menestyksen miehenä. Kristalla on pieni yksiö Kannelmäessä, eikä siihen mahdu edes kunnolla pyörähtämään, mutta Mauri imagollaan ja kiiltävillä kengillään jaksoi keksiä tarinoita heidän yhteisestä tulevaisuudestaan.
Töissä, kun tuli viisi iltapäivällä, Mauri meni Kristan pöydän viereen ja painoi dramaattisen uutisen:
Kulta, mä jätin vaimon. Muutan sun luo jo tänään, otan vaan tavarani. Lauantaina mennään kalliiseen ravintolaan juhlimaan uutta elämää!
Kristalla ensin silmät kirkahti, mutta sitten hetken miettimisen jälkeen kasvoissa näkyi epäilys.
Mun kämpilleko? Ei siellä mahdu edes kaksi seisomaan! Ja eihän mun sänkyyn edes mahdu… Oletko sä hakenut meille keskustasta isomman asunnon? Sä kuitenkin olet esihenkilö ja on varaa.
Mauri oli hetken hiljaa ei ollut tarkoitus ruveta rahojaan käyttämään, ne meni merkkipaitoihin ja autoihin, ei vuokriin. Ajatteli kai, että minä pyydän hänet takaisin viikon päästä ja että Kristan luona voisi kituuttaa sen aikaa.
Se on vaan pari viikkoa ahdasta kyllä me pärjätään! Nähdään kasiin mennessä, sanoi ja ajoi kotiin.
Kotiovella huomasi heti, että jokin oli muuttunut: ovi ei enää auennut vanhalla avaimella. Uusi lukko, tuore voitelu. Sopii, ajattelin siinä kohtaa Maurin puolesta. Ja ovella arvaa vaan kolme isoa sinistä Ikean kassia seisoi siistissä rivissä rappukäytävässä ja niiden päällä Maurin vanha matkalaukku. Vieressä roskapussi, johon olin laittanut kaikki hänen tossunsa, lenkkarinsa ja pyjamat. Kassien päällä muistilappu ja minun käsialalla:
“Laitoin kaikki sinun tavarat talteen. Uudet lukot maksoivat 480 euroa, käy vaikka hyvästä jäähyväislahjasta. Haen avioeron ensi viikolla. Ja sitä asunnon virallista omistusta ruoditaan oikeudessa, jos et muuten suostu. Onnea matkaan Kristan kanssa.”
Mauri puristeli avainta kädessään, sätki, hämmästyi ei ollut uskoa, että minä kehtasin oikeasti heittää miehen laukkuineen rappukäytävään.
Hakkasi ovea ja painoi summeria.
Sini! Avaa heti! Mitä peliä tämä on?!
Tulin ovelle, mutta jätin ketjun kiinni. Olin käynyt jo teatterissa, kävellyt kotiin vähän viileässä illassa ja vieläkin oli hyvä fiilis, kun seisoin siinä ovi raollaan.
Onko pakko pitää tällaista meteliä, koko talo herää, sanoin rauhallisesti.
Oletko nyt tolaltasi, nainen? Sähän et voi heittää mua kadulle! Olen kirjoilla täällä!
Kirjoilla oleminen ei tee susta omistajaa, Mauri. Tämä on mun asunto, ostettu isän ja äidin lahjoittamilla rahoilla. Sinähän olit jo muuttamassa Kristan luo, tein sulle vain palveluksen että etsi töissä jo uuden kodin.
Mä olen laittanut tähän talouteen kiinni vuosia, rahoja meni remppaan!
Remppa kuuluu arjen kustannuksiin. Ethän sä edes halunnut tästä mitään muutenkaan omistaa. Nyt voit toimia omien sanojesi mukaan lähde jo, etten joudu itse hinaamaan noita sun kassejasi pois käytävästä.
Suljin oven ja käänsin kolmesti avainta lukossa. Kävelin keittiöön ja kaadoin itselleni kupin kunnon teetä, laitoin siihen vähän sitruunamelissaa. Istuin alas ikkunan ääreen ja katselin, kun ilta pimeni Helsingissä ja elämä helpottui pala kerrallaan joka henkäyksellä. Talo tuntui yhtäkkiä valoisammalta ja hengitys helpotti.
Kuulin käytävästä, miten Mauri parkaisi, vielä yritti soittaa Kristalle. Sielläkin äänensävy vaihtui hyvin nopeasti, kun selvisi ettei “menestyvän herran” urasta ja asunnosta ollutkaan jäljellä kuin kolme Ikean kassia.
Näin sitä ihminen löytää vapauden kunhan lakkaa pelkäämästä, mitä toinen ajattelee.
Näin kävi meille, eikä muuten pelota enää pätkääkään olla yksin. Päin vastoin on rauhallista, puhdasta ja seuraavaksi aion ostaa ihan itselleni uuden huonekasvin. Ja mieti ei enää tarvitse selitellä kenellekään aamutakin väriä!
