Anna nyt olla, Marjatta, älä viitsi nalkuttaa! Pojat tuli katsomaan futista, mikä siinä muka on niin kummallista? Ei olla nähty vuosikausiin, ihan peruskoulun ajoilta asti. Leikkaisitko ennemmin vähän suolakurkkuja ja sitä herkkuleikettä, minkä ostettiin juhlapäivää varten. Olutta kyllä on, mutta muuten ei juuri mitään syötävää, Jussi huusi olohuoneesta, ääni peittäen telkkarin pauhun ja kolmen ison miehen röhönaurun.
Marjatta seisoi eteisessä, koko päivän kertyneet avaimet puristuneena kämmenessä. Hän oli juuri astunut sisään kotiin, salaa haaveillen vain siitä, että saisi ottaa kengät pois ne olivat muuttuneet kidutusvälineiksi yhdeksän työtunnin jälkeen pestä kasvonsa ja rojahtaa sohvalle kirja kädessä. Päivä oli ollut silkkaa tuskaa. Vuoden tilinpäätös, pomon hermoromahdus ja kaksi tuntia ruuhkassa tihkusateen keskellä. Hän oli ajanut kotiin kuin turvasatamaan, pakopaikkaan rauhan keskelle. Mutta nyt tuntui kuin olisi eksynyt rautatieaseman väenpaljouteen arki-iltana.
Kärähtäneen oluen ja savustetun kalan haju leijui raskaina nenään. Eteisessä, suoraan Marjatan vaalealla villamatolla, lojui kasa miesten kenkiä, jotkut likaisina ja rapaisina. Joku oli pudottanut takkinsa naulakosta ja se makasi maassa kuin ammuttu lintu.
Syvään hengittäen, kädet oudon tärinän vallassa, Marjatta jatkoi olohuoneeseen. Näky oli kuin ankeasta öljyvärimaalauksesta: Jussi, hänen laillinen aviomiehensä, oli röhnöttänyt nojatuolissa, ja sohvan olivat vallanneet Timo, Matti ja joku partainen, täysin tuntematon jätkä. Lasipöytä, jonka Marjatta oli juuri aiemmin kiillottanut, notkui pulloista, sipseistä ja sanomalehdelle kasatun kalanruodon vuoresta.
Jussi, Marjatta sanoi hiljaa. Mehän sovittiin. Ei vieraita arki-iltaisin ilman sopimista. Olen väsynyt. Haluan vain hiljaisuutta.
Jussi huitaisi kädellään edes vilkaisematta häneen. Koko huomio oli kiinnittynyt peliin, jossa kahdeksantoista miljonääriä ajoi palloa nurmella.
Ai taas se alkaa! Jussi hieroi päätään. “Väsynyt”, “päätä särkee”. Marjatta, älä nyt ole vanha kääkkä. Pojat, sanokaa nyt tekin jotain!
Eihän me mitään, ollaan ihan hiljaa täällä! Timo rääkäisi, hänen “hiljaisuutensa” jylisi kuin suihkukoneen moottori. Heti kohta Suomi tekee maalin, sitten ehkä tanssitaan! Tuutko mukaan, otatko oluen?
En halua olutta, Marjatta tunsi viileän, määrätietoisen vihan nousevan. Haluan, että tämä olohuone on kymmenen minuutin päästä tyhjä ja siisti.
No älä nyt naisten hysteriaa ala esitellä! Jussi viimein vaivautui kääntymään. Kasvot olivat punaiset ja ärtyneet. Mee keittiöön, tee jotain järkevää. Keität vaikka makkarakeiton. Miehille pitää olla syötävää. Muutenkin seisot siinä tukkeena ja pilaat tunnelman.
Marjatta katsoi miestään niin kuin näkisi tämän ensi kertaa elämässään. Kymmenen vuotta avioliittoa. Kymmenen vuotta siisteyttä, lämpöä ja hyviä aterioita. Hän oli kestinyt autotallitapaamiset, anopin loputtomat neuvot ja Jussin eteiseen unohtuneet sukat. Mutta nyt joku sisällä napsahti. Ehkä viimeinen pisara oli kalanruoto pöydällä. Tai ehkä käsky “mee keittiöön keittämään”.
Hän kääntyi sanomatta mitään ja poistui olohuoneesta.
Katso nyt, se loukkaantui, joku selitti taustalla. Kun siitä rauhoittuu, kyllä se kohta tuo ruokaa. Sellainen se Marjatta on, hetken kiukuttelee.
Marjatta siirtyi makuuhuoneeseen. Lipaston päällä lojui Jussin lompakko. Tavaksi oli tullut, että kotiin tullessaan Jussi tyhjensi taskunsa siihen: avaimet, kolikot, kortit. Marjatta tiesi, että eilen miehelle oli tullut kvartaalibonus. Iso, pullea bonus, jonka oli tarkoitus säästää parvekkeen remonttiin tai talvirenkaisiin.
Yksi nopea vilkaisu kullankeltaiseen Visa-korttiin.
Päätös syntyi heti. Hullu, röyhkeä suunnitelma, johon Marjatta ei olisi aiemmin uskonut pystyvänsä. Mutta entistä Marjattaa ei enää ollut. Nyt ohjat otti nainen, joka halusi arvostusta tai edes korvauksen henkisestä vahingosta.
Marjatta nappasi kortin. Hän avasi kaapin ja sulloutui laukkuunsa vaihtovaatteet, rakkaan silkkipyjaman (jota Jussi moitti aina “liukkaaksi ja turhaksi”), laturin ja meikkipussin.
Olohuoneesta kuului yhteinen huuto: “Maaalii!” Seinät vavahtivat. Joku näistä “ystävyksistä” hyppi sohvalla.
Marjatta heitti ylleen trenssin, veti kengät jalkaan ja vilkaisi peiliin: uupuneet silmät, kireä suu.
Makkaraa pyydät? hän mutisi heijastukselleen. Saat kohta mennä sitä hakemaan.
Hän poistui asunnosta äänettömästi. Kukaan ei huomannut oven sulkeutumista telkkarin meteli peitti kaiken.
Ulkona oli kosteaa ja koleaa, mutta Marjatta tunsi sydämensä hakkaavan kuumana. Adrenaliini poreili. Hän otti puhelimen ja tilasi taksin. Ei mitään perusluokkaa Business.
Musta Mercedes saapui viidessä minuutissa. Kuljettaja asteli ylväästi avaamaan oven.
Hyvää iltaa. Minne ajetaan?
Hotel Kämp, Marjatta vastasi. Se oli Helsingin arvokkain hotelli, viiden tähden palatsi marmorilattioineen ja liveriapukäsineen. Hän oli usein ihaillut paikkaa katuvalojen loisteessa mutta ei olisi koskaan uskonut astuvansa sisään asukkaana.
Erinomainen valinta, kuski nyökkäsi.
Matkalla puhelin alkoi täristä laukussa. Jussi soitti mahdollisesti mainoskatkon aikana, kun nälkäkin jo kaihersi vatsaa. Marjatta laittoi äänettömälle. Olkoon. Etsiköön. Luulkoot vaikka, että maitoa meni hakemaan.
Hotellin aulassa tuoksui kalliilta parfyymilta ja tuoreilta kukilta. Kristallikruunu säkenöi tuhansien prismojen kera. Marjatta asteli vastaanottotiskille. Virheetön hymy toivotti tervetulleeksi.
Hyvää iltaa. Onko huone varattuna?
Eipä ole, Marjatta nosti Jussin kultaisen kortin tiskille. Haluaisin sviitin. Ja jos mahdollista, poreammeen sekä näkymän kaupunkirantaan.
Vastaanottovirkailija ei epäröinyt hetkeäkään, sormet naputtelivat ammattimaisesti näppäimiä.
Meillä on upea Executive Suite seitsemännessä kerroksessa. Aamiainen kuuluu hintaan, spa on avoinna vuorokauden ympäri. Yhteensä kaksisataaviisikymmentä euroa yöltä. Saako varata?
Kaksisataaviisikymmentä euroa. Puoli Marjatan kuukausipalkasta. Tai kolmasosa Jussin bonuksesta. Säästäväisyys yritti ottaa vallan, mutta Marjatta tukehdutti sen kuoliaaksi.
Varmasti, hän vastasi tiukasti.
Passi, kiitos.
Marjatta antoi asiakirjat. Kortin siru piippasi. “Maksu hyväksytty.” Hän kuvitteli Jussin sohvalla, sormet kouraten sipsipussia, kun tekstiviesti kilahtaa: “Kortilta veloitettu 250,00 EUR. HOTEL KÄMP.”
Huomaako hän heti? Tuskinpa. Jalkapallo ennen kaikkea.
Ovet kävivät, portieeri johdatti sviittiin. Oven auetessa Marjatalla salpasi hengen. Se ei ollut huone se oli kuninkaallisten kammari. Kokovalkoinen sänky, olohuone upottavine tuoleineen, kylpyhuone marmoria ja valtavat ikkunat, joista avautui loistava näkymä Helsingin yöhön.
Yksin jäätyään Marjatta potkaisi kengät pois ja käveli upottavalla kokolattiamatolla paljain jaloin. Hän avasi minibaarin. Pieni pullo samppanjaa maksoi saman verran kuin koko heidän jääkaappinsa kaljakasa.
Mitäs tuosta, Marjatta kuiskasi ja poksautti pullon auki.
Hän kaatoi kuohuvaa lasiin, istahti nojatuoliin ja katsoi puhelintaan. Viisitoista soittoa. Kolme viestiä.
“Missä oot Marjatta?”
“Ootko käynyt kaupassa? Muista kermaviili!”
“Marjatta, mihin katosit? Miehet on nälissään!”
Ei huolta, vain vaatimuksia. Marjatta hörppäsi kylmää samppanjaa. Miten hyvältä tuntui.
Sitten uusi viesti ilmestyi.
“Marjatta, mulle tuli 250 euron veloituksesta ilmoitus. Ootko ostanut jotain? Korttia ei löydy mistään. Sul iskä teki tiliä. Vastaa heti!”
Niinpä. Huomioi viimein. Marjatta hymähti, otti huonepuhelimen ja valitsi huonepalvelun numeron.
Hyvää iltaa. Haluaisin tilata ruokaa huoneeseen. Tiedän, on myöhä. Mutta olen todella nälkäinen. Mereneläväsalaatti, medium-pihvi ja… tiramisù. Ja pullo hyvää punaviiniä. Veloitus huoneeseen, kiitos.
Hän meni kylpyhuoneeseen, käänsi hanan auki ja kaatoi sekaan tuoksuvaa kylpysuolaa. Puhelimen soitto yltyi uudelleen. Jussi soitti lähes tauotta.
Marjatta vastasi vasta, kun oli jo upottautunut lämpimään kylpyyn.
No?
Marjatta! Ootko järjiltäsi?! Jussi ärjyi puhelimeen. Taustalla oli harvinaisen hiljaista ehkä pojat olivat tajunneet tilanteen. Missä olet? Mitkä nämä maksut?! Mitä helvettiä? Ostitko turkin keskellä yötä?!
Enpä ostanut, kultaseni, Marjatta vastasi rauhallisella, rentoutuneella äänellä. Ostin itselleni rauhaa ja kunnioitusta. Olen hotellissa.
Missä hemmetin hotellissa!? Miksi?!
Koska kotona haisee lahna ja täällä on rauha. Pyysin, ettet toisi vieraita arki-iltana. Et kuunnellut, käskit keittää makkaraa. Mutta minä en halua keittää makkaraa, haluan pihvin ja vaahtokylvyn.
Oletko juonut? Jussi nielaisi. Tule heti kotiin! Sehän on yhteistä rahaa! Se oltiin parvekkeeseen tarkoitettu!
Parveke saa odottaa. Hermoni eivät. Kohta tulee uusi tekstari illallisesta. Älä säikähdä, ehkä 70 euroa lisää korkeintaan.
Seitsemänkymppiä illallisesta?! Marjatta, ootko seonnut? Meillä on keittoa pakastimessa!
Hyvää ruokahalua, Jussi. Pyydä Timoa keittämään. Tai Mattia. Parhaat kaverit yleensä auttavat.
Lopeta nyt! Tule kotiin! Pojat on jo lähdössä!
Ai? Entä hajut? Entä astiat? Minä kuitenkin maksoin vuorokauden, ja aion nauttia siitä. Huomenna menen hierontaan. Kuulemma täällä on hyvä spa.
Hieronta? Paljonkohan se maksaa?! Tämä on ryöstö! Laita kortti takaisin! Lupaan, siivoan kaiken!
Iloitsen uudesta reippaudestasi. Kannattaa opetella! Tulen huomenna päivällä kotiin. Jos alat huutaa, jatkan vielä toisen yön. Kortti on minulla.
Marjatta katkaisi puhelun ja sammutti puhelimen.
Ovelle koputettiin. Illallinen tuotiin sisään, hopeisilla astioilla, höyryävä liha, tuoreita yrttejä, taivaallinen jälkiruoka. Marjatta istui muhkeassa kylpytakissaan, katseli alas iltavalojen helmeen ja söi, rauhassa.
Ensimmäistä kertaa vuosiin hän ei ollut keittäjä, siivooja, taustahahmo. Hän oli Nainen. Hieno, vaativa, rakastettu vaikka rakasti nyt lähinnä itseään, yhteisiltä säästöiltä.
Yö oli kuin pilven päällä. Sänky upotti. Kukaan ei kuorsannut, ei nykinyt peittoa. Hän heräsi aamuun pehmeään valoon, venytteli ja tunsi kehonsa palautuneen, mielensä kirkkaana.
Aamupäivä kului hotellin spa-osastolla: uima-allas, sauna, hieronta. Hieroja hieroi kireät hartiat ja tuhahti: “Olisi hyvä, jos muistaisit pitää myös itsestä huolta.”
Nyt alan pitää, Marjatta vastasi hymyllä.
Kun hän astui ulos hotellista, oli jo iltapäivä. Puhelin täyttyi viesteistä ja soittoyrityksistä. Viimeinen viesti Jussilta: “Kaikki on siivottu. Odotan. Puhutaan kun tulet.”
Tilaus Business-luokan taksi koska kerran aloitti, pitää mennä kunnolla ja kotiin.
Lukko kääntyi. Asunnossa tuoksui… kloorilta ja sitruunalta. Ja ainakin vähän syylliseltä mieheltä.
Jussi istui keittiön pöydän ääressä, edessä jäähtynyt teekuppi. Koko koti kiilsi. Ei jälkeäkään eilisestä kaaoksesta. Matto pestynä, lattia kiillotettuna, astiat tiskattuna ja paikoillaan. Keittotaso kiilsi kuin uusi.
Jussi ponnahti pystyyn vaimon nähdessään. Silmät painuneet, kasvot väsyneet. Ehkä hänenkin yönsä oli mennyt levottomasti.
Tulit takaisin… hän mutisi. No kyllä sä osaat… Meinasin saada sydärin. Tajuatko, kuinka paljon rahaa paloi?
Marjatta kulki rauhallisesti, laski laukun ja iski kortin pöytään.
Tiedän. Kolmesataakahdeksankymmentäneljä euroa ja viisikymmentä senttiä. Se oli tämän rauhan ja sinun oppisi hinta.
Jussi hieroi päätään.
Kolme ja puoli sataa… Yhdestä yöstä! Se olisi jo puoli remonttia.
Laske uudestaan työni hinta siivooja, kokki ja terapeutti kymmenelle vuodelle, Marjatta istui vastapäätä ja katsoi silmiin. Olet tottunut pidettävään ja hiljaa keräävään vaimoon. Palvelin sinun ystäviä, vaikenin ja siivosin. Eilen teit selväksi, etteivät minun tunteeni merkitse mitään kotona. Toit lauman taloon, vaikka pyysin ettei. Sait minut tuntemaan itseni täysin ulkopuoliseksi.
Jussi avasi suunsa, mutta jäi sanattomaksi.
Enhän minä pakottanut… No, pojat nyt sattui tulemaan…
Etkö osaa sanoa ei? Vai ovatko “pojat” tärkeämpiä kuin vaimosi? Marjatan ääni oli hiljainen mutta joka sana osui syvälle. Kuuntele, Jussi. Jos tämä toistuu vielä kerran, en lähde enää hotelliin. Lähden pysyvästi. Ja usko pois, avioero tulee kalliimmaksi kuin kolme ja puoli sataa euroa.
Jussi vaikeni. Hän tuijotti korttia, naista, puhdasta keittiötä, jonka hän oli hangannut yömyöhään, kiroten Timoa sipsipusseineen. Vasta silloin hän todella tajusi se vanha, mukautuvainen Marjatta oli poissa. Hänen edessään oli levännyt, vaarallisen määrätietoinen vieras nainen.
Selvä, hän mutisi silmiään väistäen. Ymmärsin. Mentiin vähän överiksi. Timokin no, on possu. Sanoin sille, ettei enää tule.
Hyvä. Ruokaa tekee mieli. Onko makkaraa jäljellä, vai söittekö kaiken?
Jussi heräsi ajatuksiinsa.
No ei… Mä keitin keiton. Kanakeittoa pussista, mutta kuitenkin. Syötkö?
Marjatta hymyili ohuesti. Kanakeitto pussista todellinen sankariteko.
Käy. Kaada vaan.
He söivät hiljaisuudessa. Jussi vilkuili vaimoaan, kuin peläten jotain temppua. Marjatta söi keiton, vaikka se olikin hiukan liian suolaista, ja mietti, että nuo kolmisen sataa euroa olivat ehkä paras sijoitus heidän liittoonsa. Joskus, jotta sinut nähtäisiin arvokkaana, täytyy oikeasti tulla kalliiksi. Kirjaimellisesti.
Illalla he katsoivat elokuvan Jussi antoi valita leffan, vaikka se olikin romanttinen draama, jota hän tavallisesti kutsui “löpertelyksi”. Kesken kaiken Jussi siirtyi lähemmäs ja laski kätensä hänen harteilleen.
Marjatta…
Mmm?
Oliko se oikeasti niin hienoa siellä hotellissa?
Oli. Poreamme, näkymä merelle, pehmeä kylpytakki…
Ehkä… ehkä voitaisiin joskus mennä yhdessä? Vuosipäivänä vaikka, kunhan säästetään vähän.
Marjatta nojasi päätään Jussin olalle.
Mennään. Mutta pidä korttisi nyt omassa laukussasi. Eihän sitä tiedä, milloin minulle taas tulee kunnon pihvin nälkä keskellä yötä.
Jussi naurahti hermostuneesti ja puristi vaimoaan lujemmin.
No, taidan opetella paistamaan ne itse. Tulee halvemmaksi.
Siitä yöstä oli puoli vuotta. Vieraita heidän kodissaan nähtiin sen jälkeen vain sovittuina iltoina, vain viikonloppuisin. Ihme kyllä Jussi alkoi kerätä itsensä jäljet astianpesukoneeseen. Näyttää siltä, että Hotel Kämp ja miinus neljäsataa euroa tilillä motivoi häntä tehokkaammin kuin vuodet pyyntöjä.
Marjatta taas avasi oman säästötilin. Nimesi sen “Luksusrahastoksi”. Sinne meni pieni siivu jokaisesta palkasta. Ihan vain, että olisi varmuus: jos joskus tulee tiukka paikka, oikeus sviittiin merinäköalalla on turvattu. Se tieto lämmitti paremmin kuin mikään takkatuli.
