No älä nyt, Sanni, älä aloita! Kaverit tuli vähän katsomaan futista, mitä pahaa siinä muka on? Ei olla nähty sataan vuoteen, vieläkin muistellaan lukioajoilta. Leikkaa nyt mieluummin vähän suolakurkkuja ja sitä meetvurstia, jota ostettiin itsenäisyyspäiväksi. Olutta on, mutta naposteltavaa ei kyllähän tiesit, että meillä on tapana ottaa vähän iltapalaa, mieheni, Jukka, kailotti olohuoneesta niin että tv:n ääni ja kolmen miehen nauru peittyivät.
Minä seisoin eteisessä, avaimet vielä kädessä. Olin juuri astunut kotiin jalat tulessa yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen. Haaveilin vain siitä, että heitän korkkarit pois, pesen meikit ja uppoan kirjan kanssa sohvalle. Päivä oli ollut, suoraan sanottuna, täysi helvetti vuosikatsaus, esimiehen kiukuttelu, kaksi tuntia jumissa Kehä ykkösellä, vesisateessa. Olin ajanut kotiin kuin pakopaikkaan, odottanut rauhaa ja hiljaisuutta. Mutta kotona odotti rautatieaseman tungos.
Nokkaani iski halvan oluen ja silakan suolainen löyhkä. Eteisen lemppari-beigen maton päälle oli paiskottu miesten koon 46 kengät, osa mudassa. Joku takki roikkui puoliksi lattialla, kuin ammuttu lintu.
Vedän syvään henkeä ja yritän estää käsiä tärisemästä. Astuin olohuoneeseen. Näky oli suoranainen öljyväritaulu: Jukka, aviomies, loikoilee nojatuolissa, sohvan ovat valloittaneet Vesa, Pasi ja joku partainen jätkä, jota en tunne lainkaan. Lasipöytä, jonka aina puunaan, on nyt täynnä olutpulloja, sipsipusseja ja sanomalehti, jonka päällä röykkiö kalansuomuja.
Jukka, sanon hiljaa. Me sovittiin, ettei keskellä viikkoa vieraita ilman varoitusta. Olen ihan puhki. Tahdon vain hiljaisuutta.
Jukka huitaisi kädellään vilkaisemattakaan minuun. Katse kiinnittyi kuvaruutuun, missä 22 miljonääriä juoksi nurmella pallon perässä.
Voi nyt herran tähden! Jukka huokaisi. Olen väsynyt, päätä särkee… Sanni, älä viitsi valittaa kuin vanha muori. Kaverit, sanokaa nyt sille!
Emäntä, kyllä me ollaan hiljaa! Vesa möläytti niin, että naapuritkin kuulisivat. Kohta Suomi tekee maalin, voi olla että pistetään vaikka jalalla koreasti! Tuletsä messiin, häh? Otatko oluen?
En halua olutta, minussa kiehahti jotain kylmää ja raivokasta. Haluan, että kymmenen minuutin päästä täällä on siistiä ja hiljaista.
Oi, älä nolo nyt mun edessäni! Jukka vihdoin kääntyi katsomaan. Kasvot punaiset, selvästi ärtyneenä. Mee keittiöön vaikka, keitä pyttipannua. Äijillä on nälkä. Seisot tuossa vaan ja pilaat tunnelman.
Katsoin häntä kuin näkisin ensimmäistä kertaa. Kymmenen vuoden liitto. Olen sinnikkäästi yrittänyt olla hyvä puoliso: kodikkuutta, siisteyttä, ruokia. Olen kestänyt hänen tallikaverinsa, hänen äitinsä neuvot, hänen saastaiset sukkansa. Mutta tänään joku napsahti. Ehkä se oli se kalansuomu pöydällä, ehkä käskevä keitä pyttipannua -sävy.
Käännyin ja poistuin olohuoneesta sanomatta sanaakaan.
No voi hitti, nyt se suuttui, kuulin vielä. Kyllä se pian leppyy, tuo meille kohta syötävää. Sillä on sellainen luonne.
Menin makuuhuoneeseen. Jukan lompakko odotti lipaston päällä hänellä oli aina tapana tyhjentää taskunsa heti kotiin tultua: avaimet, kolikot, kortit. Muistin, että hänelle oli eilen tullut bonukset tilille mukava potti, joka piti säästää parvekkeen remonttiin tai talvirenkaisiin.
Katse osui kullanväriseen korttiin.
Päätös syntyi sekunnissa. Uskaliasta, hullua. Sellainen Sanni, joka kaiken kesti, ei olisi moista tehnyt mutta minä olin muuttunut. Tarvitsin nyt arvostusta tai edes hyvitystä loukatulle ylpeydelleni.
Nappasin kortin. Otin kaapista matkalaukun. Liikkeet olivat nopeita. Vaihtovaatteet, silkkiyöpaita (se, jota Jukka kutsui liukkaaksi ja turhaksi), laturi, meikkipussi.
Olohuoneesta kuului naurunryöpsähdys: Maaaaliii! Talo tärisi. Joku taisi hyppiä sohvalla.
Heitin trenssin niskaan, laitoin kengät ja katsoin peiliin. Väsyneet silmät, tiukasti puristetut huulet.
Pyttipannua, vai? mutisin. Sitä saat…
Lähdin hiljaa. Kukaan ei huomannut oven käyntiä telkkarin meteli peitti kaiken.
Ulkona oli kosteaa ja tuulista, mutta minua poltteli yhtäkkiä ihmeen kuuma. Adrenaliini syöksyi suoniin. Otin puhelimen esiin ja tilasin taksin. Ei mitään perusluokkaa Business!
Mustassa Mersussa istui solakka herrasmies, joka nousi avaamaan oven.
Hyvää iltaa. Minne ajamme?
Hotel Kämp, kiitos, sanoin. Se oli Helsingin kallein hotelli, viiden tähden loistohuvila Esplanadin laidalla, jonka ohi olin usein ajanut ihailemassa valoja, mutten kuvitellut astuvani sisään vieraana.
Loistava valinta, kuljettaja nyökkäsi.
Matkalla laukussa alkoi puhelin väristä. Jukka soitti. Kai mainoskatko loppui ja vatsakin muistutti ruuasta. Laitoin äänettömälle. He saavat miettiä missä olen. Vaikka luulisivat minun olevan kaupassa.
Kämpin aulassa tuoksui hajuvesi ja leikkokukat. Kattokruunu loisti kristallein. Menin vastaanottotiskille, jossa tyylikäs virkailija hymyili.
Iltaa. Onko varausta?
Ei, laskin Jukan kultakortin tiskille. Tarvitsen sviitin. Jos mahdollista, poreamme ja näkymä puistoon.
Virkailija sai homman salamannopeasti hoidettua.
Meillä on upea Executive Suite seitsemännessä kerroksessa. Aamiainen sisältyy, sekä 24h kylpyläkäyttö. Yksi yö, 650 euroa. Käykö?
Kuusisataa viisikymmentä euroa. Se oli puolet kuukausipalkastani. Tai vajaa kolmannes Jukan bonuksesta. Sisäinen pihiyteni parkui, mutta tallasin sen määrätietoisesti alleen.
Käy, kiitos, vastasin vakaasti.
Passi tai henkilötodistus, kiitos.
Ojensin paperit. Kortti sirisi maksupäätteessä. Maksu onnistui. Kuvittelin Jukan puhelimen soivan surullista sävelmää sohvalla: Tililtä veloitettu 650 EUR. HOTEL KÄMP.
Huomaakohan hän heti? Tuskin. Futismatsi painaa enemmän.
Portieeri saattoi minut huoneeseen. Kun ovi aukesi, henki salpautui kyseessä ei ollut huone, vaan palatsi: valtava valkoinen king size -sänky, olohuone sohvineen, marmorikylpyhuone isompi kuin meidän keittiö, ikkunasta avautui Esplanadi yöllisissä valoissa.
Heitin heti kengät pois ja kävelin pehmeällä matolla paljain jaloin. Kurkkasin minibaaria. Pieni samppanja maksoi yhtä paljon kuin miehen kaverien tuopit yhteensä.
Siitä viis, sanoin ääneen ja poksautin pullon.
Kaadoin kuplivaa ja istuin nojatuoliin. Puhelimessa oli 15 vastaamatonta sekä kolme viestiä.
Sanni, missä olet?
Ootko kaupassa? Mäyoneesia pitäis tuoda!
Sanni tuu jo kotiin, äijillä on nälkä!!
Ei huolta, vain vaatimuksia. Maistoin kylmää, kutittavaa samppanjaa. Voi miten taivaallista.
Vielä uusi viesti.
Sanni, tuli joku outo tekstari. Veloitus 650 euroa. Ostitko jotain? Kulta on kadonnut, otitko mun kortin? Vastaa heti!
Aijaa. Nyt huomasi. Hymähdin ja nappasin puhelimen käteen tilasin huonepalvelusta illallisen.
Iltaa. Haluaisin tilata illallisen huoneeseen. On myöhä, tiedän, mutta olen nälkäinen. Merilohi-caesarsalaatti, medium pihvi ja… tiramisua. Ja pullo hyvää punaviiniä. Laittakaa lasku huoneen tiliin.
Täytin kylpyammeen vaahdolla ja suolalla. Jukka alkoi samalla soitella uudelleen, puhelin pirisi lakkaamatta.
Vastasin, kun jo lilluin lämpimässä vaahdossa.
Haloo?
Oletko sä seonnut!? Jukka karjui luuriin. Taustalla oli yllättävän hiljaista vissiin pojat tajuavat tilanteen. Missä ihmeessä olet? Mitä nämä veloitukset tarkoittaa? Ostitko turkiksen keskellä yötä!?
En, rakas, en ostanut turkkia, lausuin tyyneen rentoutuneena. Ostin hiljaisuutta ja kunnioitusta. Olen hotellissa.
Missä ihmeen hotellissa!? Miksi!?
Koska kotona on markkinat ja haisee kalalle. Olen väsynyt, sanoin ettet toisi vieraita. Mutta toit. Käskit vielä keittää pyttistä. No en keitä. Haluan pihvin ja kylvyn.
Oletko humalassa? ääni värisi. Tuu heti kotiin! Ne rahat on parvekeremonttiin! Yhteisiä!
Parveke voi odottaa. Hermoni eivät. Ja seuraavasta veloituksesta tulee illallinen älä pelästy, ehkä 100 euroa.
Satasta ruuasta?! Oletko järjissäsi!? Meillä on pakasteessa lihapiirakkaa!
Syökää, ottakaa vaikka Vesa apuun. Hyviä ystäviähän ne.
Sanni, älä nyt viitsi draamailla! Tuu kotiin heti! Kaverit lähtee kohta!
Lähteekö haju ja tiskivuori samalla? Minä maksoin vuorokauden. Aion ottaa kaiken irti. Huomenna vielä hierontaan. Kylpyläkin.
Hierontaan?! Mitä sekin maksaa? Tämä on ryöstöä! Sanni, tulen hulluksi sun kanssasi! Mä siivoan kaiken, lupaan!
Kiva jos kotityöhalu heräsi. Harjoittele rauhassa. Tulen huomenna iltapäivällä. Jos huudat jään toiseksi yöksi. Kortti on minulla.
Katkaisin ja suljin puhelimen.
Oven koputus keskeytti voitonhetkeni. Illallinen tuotiin: pöytäliina, hopeat, tiramisun tuoksu. Söin paksussa froteisessa kylpytakissa täydellisen pihvin ja katselin Esplanadin valoja.
Ensimmäistä kertaa vuosiin en ollut palvelija, vaan nainen. Kallis, hemmoteltu, itsensä rakastama vaikka sitten miehen visa räjähti.
Yö oli upea. Sänky kuin pilvessä. Kukaan ei kuorsannut, kukaan ei repinyt peittoa. Heräsin valoisanakin kirkkaana. Kroppa levännyt, pää selkeä.
Painuin suoraan kylpylään. Allas, höyry, hieronta. Hoitaja nyrkkimäisin käsin pyöritteli niskoja: Aikamoinen jumi, kyllä teidän pitää itseänne varoa.
Nyt varon, sanoin ja tunsin painon häipyvän hartioilta.
Kaksi iltapäivällä lähdin ulos. Puhelin päälle, ja viestivyöry iski: parikymmentä soittoa. Lopulta yksi Jukalta: Kaikki on siivottu. Odotan. Puhutaan.
Tilasin taksin (taas Business, jos kerran tälle tielle lähdettiin) ja ajoin kotiin.
Avainta kääntäessä huomasin heti koti tuoksui kloorille ja sitruunalle. Ja vähän syylliselle miehelle.
Jukka istui keittiössä teekuppi edessä. Koti kiilsi. Eteisessä puhdas matto, lattia kiilsi, tiskit kadonneet. Liekö jopa hellan pyyhkinyt.
Jukka pomppasi.
Tulinpa kotiin, huokaisin. Sanni… hitto, sä oot kyllä mahdoton… Iski paniikki, tiedätkö kuinka paljon tuhlasit?
Laitoin laukun pois, kaivoin kortin ja viskasin pöydälle.
Ymmärrän. 1080 euroa. Se oli hiljaisuuden ja opetuksen hinta.
Jukka painoi päätään.
Tuhat kahdeksankymmentä… yhden yön takia! Siinä meni puoli parveketta!
Laske paljonko kymmenen vuoden kodinhoitajalle, kokille ja terapeutille maksaisi, katsoin häntä suoraan silmiin. Olet tottunut että olen miellyttävä. Että nielaisen ja palvelet kavereitasi. Että minun ei merkitse ei mitään. Eilen osoitit että et kuuntele. Veit joukon kotiin kysymättä. Sain tuntea olevani tiellä kodissani.
Jukka yritti väittää mutta vaikeni.
En käskenyt… No, ne vaan tuli…
Osaatko kieltäytyä? Vai onko kaverit tärkeämpiä kuin vaimo? sanoin hiljaa, mutta joka sana iski kiviriippana. Jos tämä toistuu vielä minä en lähde hotelliin, vaan kokonaan. Avioero jaossa kyllä huomataan, että 1080 euroa oli halpa.
Jukka katsoi minua, sitten korttia, sitten kiiltävää keittiötä. Tajusi, että nyt ei pelleillä. Sellainen käytännöllinen, hiljainen Sanni oli poissa vastassa oli hyvin levännyt ja päättäväinen nainen.
No joo… mutisi lopulta. Meni vähän överiksi. Vesakin, sika mikä sika. Käsken ettei tule enää.
Hyvä, nousin. Onko ruokaa? Jäittekö kaiken syömään?
Jukka virkistyi.
En! Tein… kanakeittoa. No, pussikeittoa, perunoilla. Kelpaisko?
Nauru oli jo hupaisin pidätettävä. Pussikeitto. Sankariteko.
Kelpaa, kaada vaan.
Söimme hiljaisuudessa. Jukka vilkuili minua kuin odottaen myrskyä. Minä söin ruoan, vähän liian suolaisen, ja mietin että nuo 1080 euroa olivat paras sijoitus avioliittoon ikinä. Joskus pitää olla kallis nainen, että sinut otetaan tosissaan. Ihan oikeasti.
Illalla katsoimme elokuvaa (minä sain valita, joten romantiikkaa, jota Jukka tavallisesti sanoi siirappihötöksi), ja yhtäkkiä hän kietoi kätensä ympärilleni.
Sanni…
Mh?
Oliko siellä hotellissa oikeasti hyvä?
Oikeasti. Poreamme, näkymä puistoon, pörröinen kylpytakki…
Pitäiskö meidän joskus mennä yhdessä? Sitten kun säästetään?
Nojasin häneen.
Mennään. Mutta pidä kortti visusti itselläsi koskaan ei tiedä, milloin tekee taas mieli yöllistä pihviä.
Jukka nauroi hermostuneena ja puristi lujemmin.
Ei hätää. Alan paistamaan pihvit itse. Tulee varmasti halvemmaks.
Puolivuotta tuosta. Meillä on nykyään vieraita vain sopimuksen mukaan, vain viikonloppuisin. Ihme kyllä, Jukka tiskaa nykyään itse astiansa. Ilmeisesti Kämpin ja miinus tonnin muisto oli tehokkaampi kuin vuosien ruikutus ja anelu.
Minä avasin oman tilin. Se on nimeltään Koskemattomuusrahasto. Sinne menee pieni siivu joka palkasta. Ihan muuten vain. Että tiedän jos tarve tulee, voin aina ottaa sviitin näkymällä puistoon. Se tunne lämmittää paremmin kuin mikään takka.
