8. kesäkuuta
En koskaan unohda tätä päivää. Neljätoista vuotta sitten toin kotiin pienen valkoisen sekarotuisen pennun, joka sai nimekseen Outi. Outista tuli pian paras ystäväni ja uskollinen seuralaiseni, olin mukana jokaisessa hänen elämänsä vaiheessa. Jaoimme yhdessä retkiä Saimaalle ja metsälenkkejä Nuuksion poluilla, ja Outi oppi nopeasti rakastamaan saaristoa yhtä paljon kuin minäkin. Elämä oli letkeää ja arjen huolet unohtuivat aina, kun palasin kotiin tietäen, että oven takana odotti häntä heiluttava ystävä.
Tänään se tie tuli kuitenkin päätökseensä. En kuvitellut koskaan, että tällaisessa tilanteessa minun näköiseni mies pitkine partoineen ja tatskoineen, mustat vaatteet päällä murtuisi täysin. Mutta niin siinä kävi, kun seisoin klinikan steriilissä huoneessa Outin vierellä. Hän lepäsi raukeana viltille käärittynä, katseensa levoton kuin ymmärtäen, mitä oli tapahtumassa.
Eläinlääkäri selitti, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Outin sairaus oli vienyt hänestä elämänilon, eikä lääkkeistä ollut enää apua. Tiesin, että ratkaisu oli oikea, mutta kivun määrää ei voi pukea sanoiksi. Iskin pääni Outin turkkiin ja annoin kyynelten valua en hävennyt, sillä siinä hetkessä kaikki muu menetti merkityksensä. Silitin hänen päätään, katsoin hänen ruskeisiin silmiinsä ja kuiskasin: Kiitos kaikesta, Outi. Vielä viimeinen suukko otsalle ja sitten Outi nukkui pois rauhallisesti ja ilman kipua. Tuolla hetkellä olisin antanut mitä tahansa yhdestä lisäminuutista hänen kanssaan.
En ollut ainoa, joka suri. Kerronpa: julkaisin videon tästä hetkestä, ja se levisi nopeasti lähes 395 000 katselukertaa ja lukematon määrä viestejä tuntemattomilta, jotka jakoivat suruni. Moni ei ymmärrä, kuinka suuren paikan koira voi vallata sydämestä ja elämästä. Nehän ovat kuin perheenjäseniä meille; ilo, lohtu ja uskollinen ystävä vuodesta toiseen.
Vaikka kaipaus on pohjaton, yritän tarttua niihin hyviin muistoihin, joita sain Outin ansiosta. Sellaiset hetket eivät katoa koskaan. Yritän ajatella myös muita koiria, jotka tarvitsevat kodin, ja uskon vielä jonain päivänä tarjoavani lämpimän sylin uudelle kodittomalle koiralle adoptio tuntuu oikealta tavalta jatkaa eteenpäin ja antaa mahdollisuus toiselle karvakorvalle.
Lopuksi olen oppinut: surusta pääsee yli aikanaan, mutta rakkaus ei katoa. Koira opettaa meille elämän merkityksen, läsnäolon arvon ja sen, miten tärkeää on antaa ja saada rakkautta joka päivä. Kiitos, Outi, että olit ystäväni elämässä ja viimeiseen hetkeen asti.
