Vaikka täällä meillä jo säästetään kaikesta mahdollisesta, mieheni on nyt päättänyt alkaa kerätä pesämunaa pojalle. Eilen, kun viimeisin palkka kilahti tilille, mies totesi juhlallisesti: Nyt alan laittaa rahaa sivuun, jotta pojalle saadaan asunto. Ja arvaat varmaan, en reagoinut erityisellä ilolla asiaan. Kerronpa miksi.
Reilu kymmenen vuotta sitten mieheni muutti Helsinkiin, ihan vaan työn perässä. Rakennustyömaan arjesta ei glamouria löytynyt, mutta eipä ollut senttejäkään tuhlattavaksi. Ennen kuin ehdittiin tutustua, koko hänen palkkansa katosi joka kuukausi äidilleen Savoon miehelle jäi itselleen pari kolikkoa kahvikupposeen raksapressun alla. Työkaverit yrittivät patistaa säästämään edes vähän omaa asuntoa varten, mutta mies vaan kantoi kaiken äidilleen. Eikä hän ollut perheen ainoa antelias poika, vaikka olikin ainoa, joka luovutti viimeisenkin euron. Muut veljet sentään säästivät itselleen edes jotain.
Meidän avioliiton alkutaipaleella asuttiin äitini ja mummini vanhassa kerrostaloasunnossa Kalliossa, jonka tapetit olivat viimeksi muodissa joskus Toivo Kuulan aikaan.
Aluksi mies käyttäytyi kuin malliaviomies minulle huomaavainen, mutta äidin ja mummin seurassa ujo ja vähän kalskea. Kuvittelin, että kyllä se siitä sulaa, mutta ehei vuoden päästä muuttui, mutta huonompaan suuntaan. Alkoi kietaista iltaisin Koskenkorvan pönikkää, nälvi minua ja äitiä siitä, ettei meillä asuta kuin Naantalin asuntomessuilla. Olisin varmaan ollut järkevämpi ja eronnut silloin, mutta mieheni rupesi painostamaan minua vauvasuunnitelmiin. Sokea rakkauteni ja naiivi toive paremmasta sai minutkin uskomaan, että lapsi yhdistäisi meidät. No, tulin raskaaksi ja perheeseen saatiin uusi jäsen.
Mitään ruusuisempaa ei kuitenkaan koittanut. Rahat riittivät jotenkuten vaipanvaihtoon jaettavana oli lähinnä äitiyspäiväraha ja lähikaupan tarjousnakit.
Äiti elää omalla pienellä eläkeläispalkalla, josta hän maksaa sähköt ja vedet. Lisäksi hän ostaa minulle apteekin kalleimmat lääkkeet, kun tuo krooninen vaiva painaa päälle. Jäljelle jäävillä euroilla täytetään jääkaappi ja ostetaan siivousaineet. Mummi puolestaan säästi pientä eläkettään omiin hautajaisiinsa. Mutta mitä teki antoi kerralla kaikki säästöt meidän häihimme.
Mies toivoi, että hänen sukunsa olisi osallistunut häihin edes lompakonliekillä, mutta eipä tullut sieltä senttiäkään. Me pidettiin isot juhlat mummin säästöillä ja miehen palkalla olisihan sen voinut hoitaa kahvilla ja pullalla, mutta miespä halusi kunnon pirskeet.
Seitsemän vuoden avioliiton aikana mieheni on auttanut edelleen äitiään, nyt jo edesmennyttä, kaikissa talousasioissa. Raksapalkat menivät kodinkoneisiin sekä äitihaasteen täyssaneeraukseen. Samaan aikaan kun meillä ei ollut varaa edes Juhla Mokkaan, mies piilotteli seteleitä maton alla. Ne rahat lähtivät taas kerran Itä-Suomeen. Kun tästä tuli kiista, hän vannoi muuttavansa tapansa.
Kun mieheni äiti kohtasi viimeisen ankkurinsa, mieheni ja hänen isoveljensä tekivät minusta suorastaan kansakunnan hyväntekijöitä: luopuivat perinnön osastaan täysin nuorimman veljen hyväksi. Tämä nuorin ei ole ollut koskaan äiskän apuna, mutta meille se kai on DNA:n velvollisuus. Rahat meni ensin äitinsä taloon, sitten meidän yhteiseen elämään, ja nyt kun jakovara oli, mieheni luopui kaikesta. Ei auttaneet minun pyynnöt eikä lakipykälät nuorempi tarvitsee enemmän.
Lapsen synnyttyä miehen kanssa tuli esiin uusi ihminen: ärhäkkä, nuuka ruoassa, vastahakoinen ostamaan mitään tarpeellista ja kahdeksan kertaa ärsyttävämpi anoppilassa kuin aiemmin. Välit äitiini ovat kuin Huuhkajien maaliton peli kiukuttelua ilman maalia. Juhlapöydässä viinit jäivät hyllyyn, tilalle tuli kossupullo ja ikuiset riidat. En voi erota, sillä lapsi on pieni enkä itsekään aina tiedä, lähdenkö kauppaan vai sairaalaan. Työpaikkani on muutosten kourissa, enkä osaa sanoa pidetäänkö minua enää äitiysloman jälkeen. Tällä hetkellä en pärjää ilman miestä häpeäkseni myönnän.
Mies käyttää tilannettani häikäilemättömästi hyväkseen. Joka viikko kuulen, miten elämme hänen rahoillaan ja kuinka kyllästynyt hän on kustantamaan minua, äitiä ja mummia. Kaikki tietävät kyllä, että yhteinen budjetti on ihan oikeasti kaikkien rahoista kasattu, ja pääosa tulee äidiltä, mummilta ja jopa minulta.
Ollaan monta kertaa juteltu välillä rakentavasti, välillä joulukiukulla siitä, miten hienoa olisi joskus ostaa koti pojalle. Se on minunkin haaveeni, mutta tällä menolla se haaveillaan hautaan asti. Nyt mieheni päätti, että kolmasosa palkasta säästyy joka kuukausi asuntotilille. Se tarkoittaa, että kaikilta pitää kiristää vyötä kaksin käsin, elää vuosia hernekeitolla ja vettä päälle minä en niin halua. Mutta mies ilmoitti, että näin tehdään koska hän niin sanoo.
Epäilen vahvasti, että todellisuudessa herra meinaa säästää rahat ihan omia tulevaisuuden suunnitelmiaan varten. Välit ovat kireät kuin savolainen sauna, ja tuntuu, että mieheni haluaa vain säästää tarpeeksi jättääkseen minut parasta tietenkin, että olisin jo valmiiksi laihdutettu nälkään.
Sanoin suoraan pelkoni. Mies vastasi, että hänen pelkonsa on, että jonain päivänä minä vedän avioliiton vessanpöntöstä ja heitän hänet pihalle. Rehellisyyden nimissä olenkin uhannut sitä muutaman kerran mielessäni mutta en oikeasti haluaisi. Jos hän edes vähän käyttäytyisi kohteliaammin äitiä ja mummia kohtaan, en muistuttaisi häntä joka viikko oven avaamisesta ulos.
Mieheni ei silti kiirehdi muuttumaan. Tuntuu, että meidän perheestä on tullut hänen painajaisensa eikä tästä arjen labyrintistä tunnu löytyvän karttaa ulos.
