Oli aikaa, jolloin elämä vei minut Helsinkiin, ja muistan selvästi, kuinka kaikki tapahtui. Siihen aikaan tapailin miestä nimeltään Kalevi. Olimme olleet yhdessä puolisen vuotta. Sehän on juuri sitä vaihetta, jolloin toisen pienet omituisuudet tuntuvat hurmaavilta ja haaveet tulevaisuudesta ovat täynnä vaaleanpunaisia pilviä. Kalevi vaikutti suorastaan täydelliseltä: fiksu, hyvässä asemassa töissä, lukenut ja aina tyylikkäästi pukeutunut. Viikonloppuisin istuimme lämpimissä kahviloissa, kuljeskelimme Töölönlahden rantoja ja keskustelimme elokuvista kaikki tuntui siltä kuin ajatuksemme ja kiinnostuksen kohteemme kohtaisivat.
Pian kuitenkin tuli ilmi, että katsoimme elämää eri suunnista. Minulle parisuhde merkitsi tasa-arvoista kumppanuutta, kun taas Kaleville se taisi olla ennemminkin helpon elämän mahdollisuus ilman liikoja ponnisteluja.
Eräänä arki-iltana, tavallisen illallisen lomassa, Kalevi avasi keskustelun yhteisestä asumisesta. Hän kaatoi teetä ja sanoi äkisti: Me molemmat juoksemme vuoron perään toistemme luo. Kahden asunnon maksaminen on ihan älytöntä. Muutettaisiin yhteen? Etsittäisiin mukava kaksio keskustan tuntumasta.
Hymyilin. Olinhan jo jonkin aikaa vihjaillut samasta. Mutta sanat, jotka hän lausui seuraavaksi, pysäyttivät minut kuin pakkasaamu laskin teekuppini ja katsoin Kalevia uusin silmin.
Sovitaan vaan heti säännöt selviksi, hän jatkoi asialliseen sävyyn, aivan kuin olisimme tekemässä liiketoimisopimusta emmekä rakentamassa yhteistä kotia. Mehän ollaan nykyaikaisia ihmisiä. Kyllä minusta menot pitäisi jakaa puoliksi. Vuokra, sähköt, ruokaostokset kaikki tasan 50-50.
Nyökkäsin hyväksyvästi. Tasa-arvo kuulosti reilulta.
Entäs kotityöt? kysyin lisäten toiveikkaasti odotin tietysti saavani samanlaisen vastauksen, että tehtäisiin yhdessä.
Kalevi naurahti hieman, sitten hymyili kuin valloittaja: No senhän ratkaisee jo luonto. Olet nainen, kodin hengetär, eikö niin? Ruoanlaitto, siivous, pyykit ne nyt on sun vastuullasi. Autan toki joskus: vien vaikka roskat tai kiinnitän hyllyn, jos sattuu irtoamaan, mutta pääasiassa hoidat sinä hommat. Haluathan olla emäntä omassa kodissa?
Huoneessa hiljeni. Katsoin Kalevia ja mietin, että miksi maksaisi siivoojalle, kun on rakas nainen talossa?
En lähtenyt väittelemään, vaan päätin ottaa saman pragmaattisen sävyn kuin hän.
Kalevi, ymmärsin kyllä pointtisi, sanoin rauhallisesti. Haluat puoliksi menevät kulut, mikä on reilua. Haluat kodin, jossa on lämmin ruoka, puhtaat paidat ja siisti lattia. Mutta minäkin teen täyttä työpäivää. En jaksa enkä halua käyttää iltoja kotitöiden pyöritykseen.
Kalevi jännittyi silminnähden, mutta kuunteli edelleen.
Siksi ehdotan seuraavaa, jatkoin. Jos kulut jaetaan puoliksi, mennään samalla mallilla myös kotitöissä. Palkataan siivooja kahdesti viikossa hän hoitaa perussiivouksen, silittää, ja vaikka laittaa ruokaa muutamaksi päiväksi. Lasku puoliksi. Sitten kukaan ei kuormitu liikaa ja koti pysyy kunnossa. Ja kodin lämpimän tunnelman voin toki rakentaa itse valitsen vaikka kynttilät ja verhot.
Kalevin ilme muuttui: ensin hämmennystä, sitten ärtymystä ja lopulta vierautta. Näin, miten hänen päässään pyöri laskelma, eikä lopputulos miellyttänyt.
Miksi vieras ihminen meidän asuntoon? hän irvisti. Turhaa rahanmenoa. Olet nainen miten voi olla muka vaikeaa laittaa ruokaa omalle miehelle? Sehän on rakkautta, ei työtä.
Kun nainen tekee konkreettista työtä, se muuttuu rakkaudeksi ja kutsumukseksi. Mutta ruokaostokset kyllä jaetaan kiltisti euroissa.
Kalevi, sanoin lempeästi, jos minä laitan illallista kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen ja sinä pelaat tietokonetta tai katsot sarjoja, se ei ole enää huolenpitoa vaan hyväksikäyttöä. Jos kerran budjetti on puoliksi, samalla logiikalla jaetaan myös käytännön vastuut: joko tasataan kotityöt tai palkataan apu ja maksetaan siitä puoliksi. En suostu malliin, jossa maksan yhtä paljon kuin sinä, mutta teen tuplasti työtä.
Kalevi ei vastannut. Ilta kului kiusallisen hiljaisena, ja lopulta hän vain totesi tarvitsevansa aikaa ajatella asiaa.
Seuraavana aamuna ei tullut totuttua Hyvää huomenta -viestiä. Illalla hän lähetti vain lyhyen tekstin, että jäi töihin ylitöihin. Kolme päivää myöhemmin hän katosi kokonaan. Ei vastannut puheluihin enää koskaan.
Viikon kuluttua sain yhteisten tuttujen kautta kuulla, että “se loppui, koska olin niin rahan perään ja laiska emäntä”. Että minua kiinnosti vain raha, ja en mitenkään ollut valmis perhe-elämään.
Aluksi sattui puolivuotinen suhde, yhteiset suunnitelmat ja haaveet. Mutta pian tunsin helpotusta.
Kalevin katoaminen oli parasta, mitä siinä tilanteessa saattoi tapahtua. Hän ei kaivannut minua, hän tarvitsi vain mukavan lämpimän pesän ilman, että itse tarvitsi tehdä mitään.
Kalevi hävisi elämästäni ja hyvä niin. Palkkasin itselleni siivoojan. Nykyään astun omaan puhtaaseen kotiini, keitän teetä ja mietin: mikä onni onkaan se, ettei tarvitse palvella ketään, joka ei osaa arvostaa minua.
