Mieheni rakastajatar oli upea – valitsisin itsekin hänen kaltaisensa, jos olisin mies. Tiedättehän niitä naisia, jotka tuntevat oman arvonsa: he kulkevat arvokkaasti, katsovat suoraan, kuuntelevat tarkasti. He eivät tarvitse paljastavia vaatteita herättääkseen huomiota, eivät panikoi vaan kantavat itsensä kuningattaren rauhassa. Olisin varmasti itsekin valinnut omaan elämääni juuri hänen kaltaisensa, niin täydellisen vastakohdan itselleni. Entä minä? Aina kiireinen, komennan lapsia ja miestä, käsistä putoaa kaikki, en ehdi koskaan mitään, töissä kaaos ja pomo tyytymätön. Kuljen ikuisissa farkuissa ja collegepaidoissa, sillä mekon tai paidan silittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Onneksi uusi kuivausrumpu oikoo edes pyykit – silitysrautaa en enää muistakaan käyttäneeni. Mutta rakastajatar – hän oli tyrmäävä: vartalo, ryhti, sääret, hiukset, silmät, kasvot – niin upea, että henki salpautui! Sen jälkeen kun näin hänet, en enää saanut henkeä. Sattumalta piipahdin lounaalla Töölön pienessä kahvilassa, kun näin heidät. Mieheni – tunnistin hänet heti takaapäin – piteli hänen käsiään ja suuteli sormia. Ajattelin vain, että onpa kliseistä. Mutta nainen – hän oli niin hyvä, että en voinut olla myöntämättä sitä. Olo oli kuin palovamman jälkeen: tiedät, että hetken päästä sattuu, mutta ennen kipua ehdit vain odottaa – ja yrität lieventää tulevaa tuskaa puhaltelemalla sitä kohtaa. Piti kai sattua, mutta sisälläni tuntui vain tyhjältä. Ei miltään. Mies palasi kotiin kuten aina, hyväntuulisena ja rauhallisena. Hän ei kiirehdi, ei hoputa – minä sen sijaan aina hermoilen. Hyvä huumorintaju sopisi nyt minullekin, mutta tänään omani ei riitä. Olin koko illan vähällä kysyä häneltä suoraan, tunteettomalla äänellä: “No, miten sun rakastajatar voi? Näin teidät hiljattain Café Regatassa. On upea – ymmärrän kyllä sinua. Itsekin sortuisin!” Olisin halunnut nähdä, kuinka hiki nousee hänen otsalleen ja posket punastuvat. Olisin jatkanut: “Mitäs nyt? Esittele lapset – pidäthän hänestä tulevana äitinä? Minne aiot laittaa minut? Onko hänellä edes tilaa, vai muutetaanko meille?” Mutta en sanonut mitään. Mies halasi minua, veti kainaloon ja nukahti nopeasti, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ajattelin, ettei niillä ehkä vielä ole ollut mitään – ehkä tämä on vasta esileikkiä, yhteisiä ajatuksia, alkuhuumaa. Mies on hyvä peittämään jälkensä… ei eleelläkään paljasta mitään. Pyörin sängyssä, nukuin katkonaisesti, näin unia vieraan rakastajattaren punaisesta mekosta. Aamulla pää jomotti, mutta keräsin lapset rauhassa kouluun kuten aina. Koko ajan mietin: mitä pitäisi tehdä? Mitä suomalaiset naiset yleensä tekevät, kun jäävät kiinni miehen syrjähypystä? Pitäisikö googlata? Googlesta ei apua saanut, eikä minulla itselläkään ollut vastauksia. Ehkä pitäisi vain jatkaa elämää? Jatkoinkin. Kaikki sujui kuten ennen. Sama arki, perheen rutiinit, lapset, elokuvat sunnuntaisin. Mies tuli kotiin ajallaan, paita puhtaana ja tuoksumatta vieraan naisen hajuvedelle. Kaikki oli niin kuin ennen: seksiä pari kertaa viikossa, joskus kolmaskin. Ehkä olin erehtynyt? En sentään. Soitin miehelle lounasaikaan, mutta ei vastannut. Otin taksin sinne samaan kahvilaan. Selitin taksikuskille jotain paketista. Miehen auto seisoi kadulla. Hän ja rakastajatar lähtivät yhdessä. Minä vaalensin, pyysin vettä ja soitin näytelmällisesti tyhjään puhelimeen: “En jaksa enää odottaa, lähden töihin, paketti saa jäädä!” Näköjään minullekin oli väliä, mitä taksikuski ajatteli. Kun tietää miehellä olevan rakastajattaren, elämä muuttuu. Pitäisikö erota? Ehkä – mutta miten muuten elää? Kestää hiljaa? Miksi? Muistin miten ystäväni joutui samaan tilanteeseen. Heilläkin mies vähätteli, ei myöntänyt mitään. Silloinkin mieheni sanoi: “En minä koskaan valehtelisi. Jos tekee tyhmyyksiä, pitää uskaltaa myöntää. Jos perhe on tärkeä, siihen pitää panostaa.” Olin silloin ylpeä miehestäni. Mutta toisten tilanteet ovat aina helpompia ulkopuolelta ratkoa. Meillä oli nyt minun vuoroni. Kävelin heidän pöytänsä luo kahvilassa ja istuin pöytään. Rakastajatar nosti yllättyneet kasvot. Mies jähmettyi, sitten alkoi liikehtiä levottomasti. Kukaan ei sanonut mitään. Sanoi vain rauhallisesti: “Ei tässä mitään ihmeellistä ole. Mutta miettikää nyt – lapset, yhteinen koti, iäkkäät vanhemmat. Olette fiksuja, kyllä te osaatte päättää.” Lähdin ulos hymyillen. Silitetty mekko sopi minulle hyvin. Turhaan olin sitäkin vältellyt.

Mun miehen rakastajatar oli upea. Jos olisin ollut mies, olisin itsekin valinnut hänet. Tiedäthän ne naiset, jotka tietävät arvonsa. Niillä on asennetta, ne kävelevät ryhdikkäänä, katsovat suoraan silmiin ja kuuntelevat oikeasti, mitä sanot. Ei mitään höpötyksiä tai hermostunutta heilumista eivätkä ne kaipaa kaula-aukkoja tai paljaita selkiä huomion saamiseksi. Ne on sellaisia perusrauhallisia, ei paniikkia koskaan.

Mäkin olisin voinut valita hänet koska hän oli ihan täysin eri paria kuin minä. Mä taas, no… aina kiireessä, ärhäkkä lapsille ja Jannelle, sählään koko ajan ja kaikki hajoaa käsissä töissä kaaosta, pomo mutrusuuna. Kuljen ikuisesti samoissa farkuissa ja villapaidoissa, koska kuka jaksaa silittää mekkoja ja puseroita? En muista koska viimeksi silitin mitään röyhelöitä. Onneksi meidän uusi kuivausrumpu melkein hoitaa sen homman ei tartte paljoa raudalla heilua.

Mutta rakastajatar, se oli aivan timanttia. Kroppa, ryhti, jalat, tukka, silmät, kasvot ei voinut kuin haukkoa henkeä.

Ja siitä lähtien mulla ei oikein ole henkeä ollutkaan. Kaikki alkoi, kun satuin töihin käymään Pasilassa nälkä kurni, joten pujahdin yhteen lähibistroon. Kiire piti, mutta nälkä on aina nälkä. Kahvilassa löytyi ihme kyllä yksi vapaa nurkka. Istuin alas, kaivoin menun, nostin katseen ja siinä se oli. Tunnistin Jannen heti, vaikka näin sen ensin vain selkäpuolelta. Ja sitten näin hänet.

Jan tappeli hänen käsiinsä, suuteli sormia. Hyi, ajattelin, vähänkö siinä ollaan kuin jossain ysärin iskelmässä. Mutta nainen jumankekka miten hyvältä näytti. Siis objektiivisesti.

Se fiilis oli oudon turtunut ihan kuin olisi polttanut itsensä ja katsoisi vaan punaista jälkeä iholla, tietäen, että seuraavaksi sattuu, mutta vielä ehtii hetken hengittää ennen kuin sattuu kunnolla. Kaikki sisällä oli tyhjää. Ei mitään.

Janne tuli kotiin tapansa mukaan hyväntuulinen, tasainen. Mä taas räiskyn ja sinkoan sinne tänne. Janne on sellainen ikuinen hyvä äijä, nauraa ja ottaa rauhassa. Juuri nyt olisin kaivannut sen huumoria itsellenikin oma huumorini ei tähän sopinut.

Illalla teki mieli vaan kysyä suoraan, äänettömällä äänelläni, että “No, mites sun rakastajatar? Näin teidät Kannelmäen Sävelessä. Onhan se hyvä, pakko sanoa, melkein olisin itsekin langennut.” Ja nauttia siitä, kun Janne hikeentyy ja yrittää pitää pokeria.

Olisin voinut jatkaa: että esitteletkö lapsetkin pian, tykkääköhän ne uudesta äipästä, ja minne mut sitten suljetaan tuleeko se teille taloon vai onko omassa kämpässään?

Enhän mä mitään tuollaista sanonut. Janne kietoi mut syliin illalla ja nukahti kuin mitään ei olisi. Ja mä peruutin varovasti omalle puolelle petiä, ja mietin, ettei niillä varmaan vielä mitään fyysistä ollutkaan ehkä vasta alkuasteella, sellaista sähköä ja yhteistä hengitystä. Ja hyvä piilottelija tuo mun mies ei mikään kasvoistaan paljastuva sortti.

Nukkumisesta ei tullut mitään. Näin unta kirkkaista kukista ja vieraista naisista punaissa mekoissa.

Aamulla pää korisi kuin sumussa, ja koko päivä meni hitaammin. Vein lapset kouluun rauhassa. Koko ajan pyöri silti mielessä: mitä tässä pitäisi tehdä? Mitä yleensä tapahtuu, kun vaimo saa kiinni miehen ja rakastajattaren? Googlata, vai?

Googlaaminen ei auttanut, eikä mullakaan ollut ratkaisua. Kokeilla jatkaa elämää? No, näköjään sitä tekee jo arki rullaa. Janne tulee kotiin ajallaan, ei huulipunaa kauluksissa, ei vieraiden hajusteiden tuoksuja. Lapset pomppii, sunnuntaisin käydään leffassa. Yhtä lailla seksiä kaksi kertaa viikossa. Joskus jopa kolme, jos oikein tarkkailee.

Voisinko mä vaan kuvitella koko jutun? No en. Soitin Jannelle lounasaikaan, ei vastannut. Otin taksin, ajoin samaan kahvilaan. Taksikuskille sanoin jotain “Me odotellaan pakettia, työjuttuja.” Jannen auto oli pihassa. Sitten näin, kun Janne ja hänen rakastajattarensa tulivat ulos yhdessä, hyppäsivät autoon ja ajoivat pois.

Mä olin kalkkilaivan kapteeni, pyysin vettä taksikuskilta ja näytin muka soittavani puhelua: “Lähete ja paketti ihan sama, nyt pitää mennä töihin, ei ehdi oottaa!”

Että kuitenkin välitän, mitä taksikuski musta miettii.

Tieto rakastajattaresta varmasti muuttaa elämän. Ero? Niinhän se menee. Mutta miten muutenkaan? Kestääkö? Miksi? Mitä varten?

Muistui mieleen kun pari vuotta sitten meidän tuttavapiirissä kävi sama homma. Mies piilotteli, mutta vaimo tajusi. Suuri riita, mies kielsi viimeiseen asti, vaikka tekstiviestit todisti. Sanoi lopulta että joku kilpailija oli mukamas lavastanut kaiken. Silloin Janne sanoi: “En mä koskaan valehtelis. Jos kerran on säätänyt, niin pitää myöntää. Ja hoitaa homma kuntoon – joko jatkaa perheen kanssa tai hoitaa velvoitteen, jos lähtee.”

Silloin olin ylpeä Jannesta. Niin vastuullinen mies toisten asioissa. On eri juttu kommentoida sivusta kuin olla keskellä pyörremyrskyä.

Ja kun se tilanne oikeasti on edessä, rakkaus ja jämäkkä ääni katoaa päästä heti.

Lopulta menin niitten pöytään siinä kahvilassa, istuin alas. Rakastajatar nosti ihmettelevät katseet, Janne jähmettyi. Sitten alkoi sätkiä. Kukaan ei sanonut mitään hetkeen. Mä katsoin rauhallisena toinen tajusi kyllä heti, kuka olen. Ehkä olikin tiennyt jo aiemmin.

Janne yritti avata suunsa, mutta mä nostin käden. “Ei tämä mikään yllätys ole.” Sanoin vielä: “Täällä on nyt yhteisiä lapsia, koti, vanhemmat jo iällä. Miettikää nyt miten tän ratkotte ootte aikuisia, kyllä te pärjäätte.”

Lähdin rauhassa ulos, se mekko joka oli just koneesta tulleena ihanan sileä, istui päällä yllättävän hyvin. Vitsit, olisi pitänyt pukea se useammin.