Aamuyöllä istuin olohuoneessa, eikä uni enää tullut silmään. Mielessäni pyöri kuvia siitä kohtaamisesta, jonka näin eilisellä työreissulla. Olin valtatie nelosen varrella, sivukaupunginosassa Oulussa, kun satuin astumaan Kuohuva-nimiseen kahvilaan, kiireisen päivän päätteeksi. Työpäivä oli ollut pitkä, eikä nälkä jättänyt rauhaan. Otin vapaan nurkkapöydän ja selailin menua, kun huomasin Jarmon mieheni istuvan muutaman pöydän päässä. Vieressä hänellä istui nainen, jollaista Suomessa harvoin näkee: ylpeä, arvokas ja rauhallinen, kaikki liikkeet harkittuja. Katse suora ja lämmin, viipyvä, kuin hänellä ei olisi kiire minnekään.
Jarmo piti hänen käsistään kiinni pöydän yli ja suuteli tämän sormia. Sisälläni muljahti suomalaiseen tapaan en näyttänyt mitään, mutta ajattelin, että tuo on jo vähän liikaa julkisesti. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka hurmaava nainen oli. Kaikin tavoin tyylikäs: vartalo kuin veistos, selkä suorana, hopeiset hiukset kiiltävät, silmissä määrätietoisuutta ihan erilaista kuin minulla.
Itse juoksen aina tukka putkella pitkin asuntoa, naputan lapsille ja Jarmolle, tavarat tippuu käsistä, töissä kiire koko ajan, pomo hengittää niskaan. Käytän farkkuja ja collegepaitoja päivästä toiseen; mekkoja ei tule edes silitettyä, kun siihenkin menee puoli päivää. Onneksi nykyinen pesukone ja kuivausrumpu tekevät vaatteista edes jonkin verran sileitä, muuten kulkisin ryppyisessäkin. Nainen, jonka näin Jarmon seurassa, oli täysi vastakohta. Valitsisinpa ehkä itsekin hänenlaisensa, jos olisin mies.
Siitä kohtaamisesta asti en ole kunnolla hengittänyt. Pyörinyt vain päässäni: entä jos… Entä miten… Kotona Jarmo tuli ajallaan, iloisena ja huolettomana kuten aina. Hän on oikea suomalaissankari: tasapainoinen, hyvä huumorintaju, kiireetön. Itse olen se, jonka elämässä kaikki pyörii liian lujaa, joka säätää ja hermoilee turhistakin.
Olisi tehnyt mieli kysyä suoraan: No, millainen se sun rakastajatar oikein on? Näin teidät eilen Kuohuvassa onhan se hieno nainen, ymmärrän hyvin, en itsekään varmasti vastustaisi. Olisin voinut nauraa hänen vaivaantuneisuudelleen ja katsella, kuinka punastuu. Olisin jatkanut: Tutustuta nyt lapsetkin, pitää varmasti uudesta äidistä. Minne sä mut aiot laittaa? Onko sillä naisella edes oma koti vai tuotko meille? Mutta en sanonut mitään. Illalla Jarmo kietoi kätensä ympärilleni, rutisti ja nukahti nopeasti, kuten tavallista.
Aloin jo miettiä, josko mitään intiimiä heidän välillä ei ole ainakaan vielä. Ehkä se on vasta alku; pieni ihastus, katseita, yhteisiä ajatuksia… Jarmo ei anna itsestään mitään ilmi, ei ilmekään värähdä. Nyt minä ajattelen kuin nainen, joka on juuri todistanut syrjähyppyä omilla silmillään, mutta yrittää uskotella itselleen ihan muuta.
Siinä sitä sitten pyörii sängyssä ja uni karkaa. Aamulla pää tuntuu painavalta, kaikki hidastaa. Lapsille puurot rauhallisemmin kuin tavallista, pakkaan reput ja laitan heidät kouluun. Yritän miettiä, mitä tällaisessa tilanteessa järkevä suomalainen nainen olisi tehnyt? Googletanko asian? Vaikea tilanne avioliitossa eipä netti juuri neuvo. Ehkä pitäisi vain jatkaa elämää.
Ja niinhän minä teen. Kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennen. Jarmo tulee ajallaan kotiin, paidassa ei ole huulipunaa eikä vaatteissa tuoksu mikään vieras parfyymi. Lapset temmeltävät kuin ennenkin, ja elokuvissa käymme sunnuntaisin. Ei siis muutosta elämässä. Seksiä kahdesti, joskus kolmesti viikossa pysyy arki uomissaan, jos yksityiskohdat kiinnostaa.
Ehkä näin väärin. En varmaan kuitenkaan. Kun yritin päivällä tavoittaa Jarmoa puhelimella, hän ei vastannut. Otin taksin, menin samaan kahvilaan. Kerroin taksikuskille meneväni hakemaan pakettia työasioissa. Jarmon auto oli vastapäätä parkkipaikalla. Näin heidän tulevan ulos yhdessä, nousevan samaan autoon ja ajavan pois. Kasvot kalpenivat. Pyysin vettä kuskilta, soitin tyhjän puhelun ja tiuskaisin: Tämä oli tässä, minä lähden töihin! Vaikka ei sillä taksikuskilla oikeasti ollut mitään väliä, miltä kaikki näytti.
Uutta tietoa rakastajattaresta ravistelee elämän. Pitäisikö erota? Miten sitä muuten voisi elää? Jäädä? Miksi? Kuka siinä mitään voittaa? Muistelin, miten tuttavaperheessä kävi pari vuotta sitten. Siellä mies oli pitkään peitellyt salarakastaan vaimo sai selville lopulta, vaikka mies kieltäytyi viimeiseen saakka myöntämästä, vaikka viestit löytyivät puhelimesta. Selitti, että kilpailijat muka lavastaneet kaiken.
Jarmo silloin tokaisi, ettei itse ikinä valehtelisi tuollaisessa tilanteessa. Että jos tekee väärin, pitää olla rehellinen ja huolehtia perheestä. Tunsin ylpeyttä: Siinäpä on mies! Helpompi on kommentoida ulkoa käsin kuin olla itse draaman keskellä, vastakkain kaiken kanssa.
Lopulta rohkaistuin. Lähestyin Jarmoa ja naista kahvilassa, istuin samaan pöytään. Rakastajatar katsoi hämmästyneenä, Jarmo jähmettyi. Hetken kaikki olivat hiljaa. Olin oudolla tavalla tyytyväinen nähdäkseni heidän hämmennyksensä. Nainen taisi arvata heti kuka olin, ehkä jo tiesikin.
Jarmo aikoi sanoa jotain, mutta pysäytin kädellä: Ei tämä nyt ehkä ole sitä, miltä näyttä! Totesin, ettei tässä mitään yllättävää ole näitä sattuu. Mutta nyt pitää miettiä, miten jatketaan: lapset, jaettu koti, vanhemmat, kaikki yhteiset asiat. Te kyllä keksitte, miten tämän ratkaisette, sanoin.
Lähdin rauhallisesti pois. Huolellisesti silitetty sininen mekko istui ylläni kauniisti olisi pitänyt käyttää sitä useammin. Kävellessäni ulos tajusin: elämässä ei aina voi valmistautua kaikkeen. Voin vain hyväksyä sen, ettei minulle kuulu kaikesta vastuu ja että joskus vahvin teko on päästää irti.
