5. marraskuuta
Tänään taas tuo sama keskustelu, joka tuntuu toistuvan viikosta toiseen. Tulin töistä, roskapussit jäädyttivät käsiä ja siirryin suoraan keittiöön. Maisa jahtasi villalankakerää, katselin hetken, miten se pyöri matolla. Jussi oli olohuoneessa ja tapitti jääkiekkopeliä. Pakko kai oli sanoa suoraan.
Jussi, voi loppui ja pyykinpesuaineestaan riittää enää yhteen koneelliseen. Ruokakaapissakin ammottaa tyhjää. Minun pitäisi taas käydä isommin kaupassa.
Jussi ei katsonut minuun, kohautti vain olkapäitään: Tiina, kyllä sinä tiedät YIT:lla maksetaan taas myöhässä. Ei bonuksia tänä kuussa, niin kuin se meidän tiimivastaava sanoi. Annoin sulle ne vikat sata euroa viime viikolla, koita pärjätä sillä.
Huokaisin syvään. Tuo koita pärjätä on pyörinyt meidän huushollissa viimeiset puoli vuotta. Tuntuu, kuin perheen tilikartta olisi venyvää kuminauhaa, mutta eihän se oikeasti veny yhtään. Menin hiljaa jääkaapille siellä oli vain puolikas suolakurkku ja eiliseltä jääneet kalakeiton jämät. Sitä kalakeittoa väsäsin tähteistä, joista ei kotimaiseksi ravinnoksi juuri ollut. Kunnon lohta ei ole ollut pöydässä aikoihin, viimeksi juhannuksena.
Töissä kaupungin terveysasemalla minun palkka on toki tasainen, mutta kaukana yltäkylläisyydestä. Vielä muutama vuosi sitten Jussi toi kotiin hyvät rahat. Silloin naurettiin enemmän, tehtiin viikonloppureissuja Tukholmaan, kenkiä ja takkeja ostettiin ilman että tarkasteltiin hintalappuja tuntikausia. Mutta sitten Jussi alkoi selittää, miten rakennusalalla yleinen tilanne vei palkan ja bonukset. Sen jälkeen on hänen kotiin tuomat eurot riittäneet juuri ja juuri sähkölaskuihin ja bensaan.
Niin kävi, että ruoan hankinta ja arjen pyöritys jäivät minun harteilleni. Jäin ylitöihin, tein lisävuoroja myös sunnuntaisin, jotta laskut tulivat maksetuiksi. Jussi puolestaan tuli kotiin, rojahti sohvalle ja ilmoitti olevansa nälkäinen, vaikka ei firmassa makseta mitään. Silti vaati, että pöytään katetaan kolme ruokalajia.
Koita pärjätä, mutisin jääkaapin ovelle. Mutta eihän tätä enää voi venyttää, pian paukahtaa.
Seuraavana iltana töiden jälkeen poikkesin taas Prismassa. Katselin pitkään lihahyllyllä niitä mehukkaita naudan entrecôte-paloja, mutta lopulta nostin kärryyn kilon broilerin sydämiä halvimmat mahdolliset. Ajattelin, että kun tarpeeksi kauan keittelee kermassa niin kai nuo syötäviltä maistuvat. Kassalla pengoin lompakon pohjalta viimeiset kolikot. Palkkaan olisi vielä kolme päivää. Lompakko ihan tyhjä.
Jussi veteli sohvalla tyytyväisenä unta palloon, maha täynnä lämmintä ruokaa ja parin oluen hiukan humaloittamana. Ostin niillä kolikoilla, mitä hupparin taskusta löytyi, hän sanoi. Minä järjestelin eteistä ja ojensin hänen takkinsa pöydällä, näin, että sisätaskussa oli jotain. Viimeistään pyykkiä laittaessa on tapana tarkistaa, ettei taskuissa ole roskia. Sormi osui laskuun.
Se oli kuitti, mutta ei ruokakaupasta vaan automaatilta, päivältä ja kellonajalta, jolloin hänen olisi pitänyt olla töissä. Katsoin lukuja.
Tilillä: 3 950 euroa.
Hieraisin silmiä, katsoin uudelleen. Kyllä, tiliotteessa luki selvästi: Palkka: 890 euroa. Hän sanoi tuoneensa kotiin vain sata.
Kuin sfääreissä istuin sitten eteisen jakkaralla. Mieleen nousivat paljain jaloin kävellyt kadut koska Jussi ei raaski ostaa sulle uusia kenkiä nyt, Tiina, kun rahat on aivan loppu. Tai kun vältin hammaslääkäriä ja nieleskelin särkyä Panadolilla viikkotolkulla. Broilerin sydämet ja jauhelihat, tarjouskaalit.
Se ei ollut pelkkää pettymystä, vaan pohjanoteeraus. Kun minä säästin kuukautta toiseen kaiken, Jussi laittoi palkkansa autonsa tai kenties itsetuntosa alle. Vai oliko säästöjen alla toinen nainen? Vai eikö vain halua jakaa?
Panin kuitin juuri niin kuin löysinkin. Halusin kilahtaa, mennä uuteen makuuhuoneeseen ja paiskata sen Jussin nenän eteen, huutaa, rikkoa lautasia. Mutta pysyin hiljaa. Sellainen meteli ei auta hän keksisi tekosyitä, selittäisi pankin virheellä tai selkeästi yllätykseksi. Ei, nyt vaadittiin toisenlaista ratkaisua.
Palasin keittiöön, otin broilerin sydämet pois liedeltä ja pakkasin ne omaan rasiaan jääkaapin alalokerikkoon sinne, mistä Jussi ei koskaan mitään löydä.
Jos rahoja ei ole, sitten niitä ei ole, tuhahdin ääneen.
Aamulla lähdin töihin aikaisin rukkaamatta aamupalaa, jätin pöydälle tyhjän lautasen ja lapun: Sori, ruoka loppui ja rahat myös. Voit juoda vettä.
Terveysasemalla työnsin ajatukset syrjään ja hoidin omat vuoroni. Lounastauolla menin ensimmäistä kertaa aikoihin ravintolaan otin lämpimän lounaan, jälkkärin ja kupin kahvia. Söin hitaasti, nauttien.
Kotiin palasin kevyin askelin ei enää raahattuja muovikasseja, ei hartioihin sattuvaa kuormaa. Jussi tuli vastaan, kasvot punaisina.
Missä sä olit? Mä kuolen nälkään. Jääkaapissa ei ole enää edes kananmunia.
Riisuin takin kaikessa rauhassa. En käynyt kaupassa, Jussi.
Miten niin et käynyt? Mitä täällä muka tänään syödään?
Ei mitään. Kerroin jo ei ole enää rahaa. Seuraava palkka tulee vasta ylihuomenna. Minä join työpaikalla vettä ja kärvistelen. Koeta sinäkin kestää. Eikös ole kriisi?
Silmät pyöristyivät. Mutta! Entä keitto, entä lämmin ruoka?? Sä ennen aina selviydyit jollain.
Inspiraatio loppui. Ilman aineksia en tee mitään. Kaikki säästöni ovat menneet laskuihin ja bussiin. Nyt on budjetti aivan tyhjä.
Jussi seisoi huoneen keskellä, suu auki. Ehkä kuvitteli, että taas kerran lainaan ystävältä, löydän sievoisen summan jostain naisten jemmasta. Mutta ei, mitään ei löytynyt.
No, juo vettä vaikka. Tai mene nukkumaan. Nälkä menee ohi unessa, sanoin.
Oven paukaus kertoi, ettei päästy helpolla jatkossakaan. Keittiöstä alkoi kuulua hyllyjen hakkaamista. Pian leijaili keitettyjen makaroonien tuoksu pelkkiä, ilman mitään. Hymyilin: aika osuva illallinen miehelle, jolla on neljä tonnia tilillä.
Seuraavat päivät toistivat kaavaa. Söin työpaikalla ja poikkesin kahville kahvilaan. Kotimatkalla hengittelin raikasta iltaa syöty ja tyytyväinen. Jussi otti minut kotiin vastaan entistä kiukkuisempana.
Tiina! Tää menee nyt jo naurettavaksi! Taas pelkkää makaroonia ootko sä enää oikea emäntä lainkaan?
Olen vaimo, en taikuri. Tarvitaan rahaa ruokaan. Anna minulle rahaa, teen ruokaa.
Sanoin, ettei ole mitään! Ei maksettu! Mitä sä et ymmärrä??
No ei ole mullakaan. Elellään laihdutuskuurilla, tekee hyvää, vastasin, ja menin vaihtamaan vaatteet.
Sinä iltana Jussi marssi ovesta ulos ja palasi tunnin kuluttua kebabin käryissä. Totesin hiljaa mielessäni, että rahaa pikaruokaan kyllä löytyy, mutta kotiin hän ei tuonut mitään.
Viikko kului. En laittanut ruokaa, en pessyt hänen vaatteitaan, en myöskään siivonnut hänen jälkiään.
En voi pestä pyykkiä, pesuaine loppui, vastasin, kun hän valitti paidan likaisuutta. Hän korotti ääntään, keuhkosi, yritti herätellä sääliä ja haukkui kovaa.
Olet täysin kylmennyt! Tulen töistä ja täällä on kamalaa!
Niin ja miksi minä sitten jaksan työpäivän ja vielä kaiken kotiaskareen?
Siksi, koska olet nainen! Se on sinun tehtävä!
Minun tehtävä on olla hyvä puoliso silloin, kun minusta välitetään. Yhteen maaliin pelaaminen on ohi.
Lauantaina kyökin täytti paistetun munan ja makkaran tuoksu. Menin katsomaan. Jussi istui pöydän ääressä, lautasella useita herkkuleipiä ja höyryävää kahvia, edessään kaupan tuore keittomakkara ja viipaleleipä. Kun näin, että hän vältteli katsettani, ymmärsin heti.
Sain talvitakista vähän käteistä, kävin kaupassa. Tule syömään, jos haluat, hän mutisi.
En ole nälkäinen, valehtelin. Halusin nähdä, kuinka pitkälle hän vie tämän.
Nieleskeltyään hetken Jussi vihdoin yritti sovitella: Lopetetaanko jo tämä peli? Sain Serkolta (hän on hänen ystävänsä) viidensadan euron lainan. Osta nyt ruokaa kotiin.
Hän laski setelin pöytään. Tuijotin rahaa, sitten häntä.
Lainasit Serkolta? Entäs miten maksat takaisin, kun palkka ei kerran tule?
Maksan kun voin. Mitä se sinulle kuuluu osta nyt ruokaa!
Pyörittelin rahoja käsissäni. Hyvä on, käyn kaupassa. Mutta ostan vain sen, mitä minä tarvitsen. Syö sinä Serkon antamalla.
Hän nousi ylös ja paiskasi tuolin. Minä annan sulle rahaa! Perheelle! Yhteiseen käyttöön!
Yhteiseen? Ja kenen ne 890 euroa olivat kolme päivää sitten? Entäs se 3 950 mitä jätit tilille seisomaan kenen niitä kuuluu käyttää?
Jussi jäi seisomaan, kasvoissa vuorotellen kalpeutta ja punaa.
Kohta aletaan oikein penkoit siis minun taskujani? Vakoilitko minua?
Pitääkö minun piilotella siivousta? Minä löysin kuitin sattumalta. Eniten se sattuu, että seisot siinä tyynenä vaikka näet, kuinka minä venytän viimeisiä senttejä ja säästän itseltäni kaiken, etkä silti auta. Onko se oikein?
Minä säästin! Auto on menossa rikki piti vaihtaa, ja se on meidän kaikkien etu!
Säästäminen on yhteinen päätös, johon suostutaan yhdessä. Se, mitä sinä teit se on piilottelua. Sillä välin minä maksoin meidän kaikki ruuat.
Minä mies, minä teen miten mies tekee. Kiva se olisi ajaa romulla ja hävetä tuttujen silmien alla. Ei tässä ole kuukautta pidempään kituutettu.
En kuollut mutta kyllä minussa jotain kuoli. Luottamus ja kunnioitus.
Annoin setelin takaisin.
Ota rahasi. Osta sillä matkalippu.
Häh, mihin?
Tulevaisuuteen ehkä tai äidillesi. Minulle on sama. En halua jakaa elämääni ihmisen kanssa, joka pitää minua kodinhoitajana ja tyhmänä.
Jussi katsoi minua aidosti hämmästyneenä. Hän ei ymmärtänyt: hänen mielestään se oli vain pieni salaisuus, miehinen juttu. Hän yritti huutaa, kinasti, pyysi anteeksi, lupasi ostaa minullekin uuden takin. Mutta minä en heltynyt. Koko illan hän kiroili ja riiteli. Yhtäkkiä näin hänet aivan selvästi vieraan ja pikkumaisen.
Illalla hän sitten pakkasi kassinsa.
Tulet vielä katumaan! Kuka sua kaipaa kohta viidenkympin kynnyksellä? Minä löydän kyllä paremman vaimon, joka ymmärtää miestä!
Toivotan onnea, sanoin ja panin oven kiinni.
Istuin lattialle oven taakse. En itkenyt en osannut. Oli vain tyhjyys.
Kävelin keittiöön. Paketti kallista makkaraa lojui siinä käyttämättömänä. Heitin sen roskiin. Avasin puhtaan jääkaapin oven ja näin siellä oman astiani broilerin sydämiä. Nyt ainakin tiedän, mihin omat rahat menevät.
Viikkoa myöhemmin, kun palkka tuli, huomasin jotain uutta. Yksi ihminen kuluttaa paljon vähemmän. Sähkölasku putosi, ruoka riitti, eikä minun tarvinnut enää ostaa kaljaa, tupakkaa tai maksaa jonkun toisen bensoja.
Seuraavalla viikolla, kun kevät valaisi Helsingin kadut, astelin kauppaan rauhassa ja ostin purkin mätiä, pehmeän camembertin, pienen pullon valkoviiniä, tuoretta ruisleipää ja kirjolohifileen. Ostokset maksoin kortilla ja jäin vielä kahville torille. Kotimatkalla hymyilin tuntui, että hengitys kulki helpommin.
Kotona laitoin iltateen, paistoin kalan ja kaadoin lasin viiniä itselleni. Istuin ikkunan ääreen katselemaan toukokuun punaisena hohtavaa auringonlaskua.
Puhelin kilahti viesti Jussilta.
Tiina, anteeksi. Voitaisiinko tavata joskus? Ymmärsin auto jäi ostamatta, rahat on, mutta se ei tarkoita mitään. Kaipaan sinua.
Katsoin ruutua ja join kylmää viiniä. Mieleeni nousi hänen äänensävynsä, kun hän ivasi minun tarjousostoksiani ja sitä sietämätöntä pyytelyä, että saisin ehkä vanhan pyykkiin.
Poistin viestin ja laitoin hänen numeronsa estolistalle.
Kaipaan minäkin, sanoin heijastukselleni ikkunassa. Sitä, että olen taas oma itseni, ja tämä elämä kuuluu nyt minulle.
Ostin itselleni samana iltana uudet saappaat aidosta nahasta, kotimaiset. Ja varasin kahden viikon kylpyläloman Imatralta. Kun elämästä jäi Jussin menot pois, pääsin yllättävän helpolla.
Eron jälkeen elämä ei loppunut. Se muuttui vapaammaksi. Ja rehellisemmäksi.
