Mieheni laittoi minut valitsemaan sairaan äitini ja avioliittomme välillä, enkä vieläkään voi uskoa, että sellaiset sanat tulivat hänen suustaan. Olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta, kun äitini sairastui. Eikä kyse ollut mistään pikkuflunssasta. Olen ainut tytär. Ei ollut muita.
Aluksi yritin venyä joka suuntaan. Heräsin ennen kukkoa, kävin äidin luona viemässä keittoa ja lääkkeet, sieltä suoraan töihin, sitten kotiin, missä piti olla äidillinen ja vaimollinen. Nukuin neljä tuntia yössä, mustat silmänaluset ja keho kuin Lokomon veturi. Silti en valittanut. Ajattelin, että tämä on vain vaikea vaihe, kyllä mies ymmärtää.
Mutta vähitellen hänen asenteensa alkoi viilentyä kuin kesämökin sauna syksyllä ilman polttopuita. Jos myöhästyin äidin takia, hän mökötti. Kun puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän mulkoili kuin olisin tilannut pizzaa hänen selkänsä takana. Yhtenä iltana hän tokaisi: Et ole enää entisesi. Olet aina siellä, täällä olet kuin ilmaa. Yritin selittää, että äiti tarvitsee minua. Hän: No, palkkaa joku hoitaja.
Sanoin, ettei minulla ole varaa palkata ketään eikä äiti päästäisi ketään muuta kuin minut. Sitten alkoi kuulua, että koti tuntuu hotellilta, minä kuljen kuin vieraana, että hän on pelkkä statisti elämässäni. Olin revitty kahtia kuin vanha villasukka.
Pahinta oli eräänä sunnuntaina, kun olin juuri tullut takaisin äidin kanssa päivystyksestä. Olin rättiväsynyt ja haistoin edelleen Tikkurilan sairaalan lattianpesuainetta. Astuin ovesta ja mies toteaa jäätävällä äänellä: Tätä en enää kestä. Joko jatkat sankarointia äitisi kanssa tai jäät korjaamaan avioliittoamme. Kysyin, onko vakavissaan. Olen. En halua olla koko ajan kakkosena.
Sinä yönä en saanut unta. Mietin äitiä sairasta, yksinäistä, vilkuili minua kuin olisin viimeinen korsi järvivedessä. Mietin lapsia, kotia, vuosien avioliittoa. Tuntui, ettei kukaan näe, kuinka puhki olen.
Aamulla menin äidin luo. Hän makasi kalpeana, mutta kun astuin sisään, hän hymyili. Puristi kättäni: Kiitos, kun et jättänyt minua. Silloin tiesin, etten ikinä voisi. Menin kotiin ja sanoin miehelle, etten aio valita, mutta jos on pakko, niin valintani on jo selvä.
Samana iltapäivänä hän pakkasi kaksi matkalaukkuaan. Sanoi, että olen tuhonnut liiton, laittanut äidin aina ensimmäiseksi. Jäin seisomaan olohuoneeseen, kädet täristen, enkä tiennyt, menetin miehen vai pelastinko itsekunnioitukseni.
Nyt asun lähinnä sairaalan ja oman kotini välissä. Väsynyt olen, totta kai. Surullinenkin, kyllä. Mutta nukun yöt rauhassa. Yritän vielä houkutella äitiä muuttamaan meille, että arki olisi helpompaa.
Tekisitkö itse samoin?
