Mieheni on aina sanonut, etten ole tarpeeksi naisellinen. Aluksi hän vihjaili asiaa ohimennen – jos laittaisin enemmän meikkiä, käyttäisin mekkoja, olisin ”pehmeämpi”. En ole koskaan ollut sellainen. Olen aina ollut käytännöllinen, suora, en erityisen turhamainen. Teen töitä, ratkaisen ongelmia, hoidan mitä pitää. Hän tunsi minut tällaisena. En ole koskaan esittänyt muuta. Ajan myötä nämä kommentit yleistyivät. Hän alkoi verrata minua naisiin, joita näimme sosiaalisessa mediassa, ystäviemme vaimoihin, työkavereihin. Hän sanoi, että näytän enemmän ystävältä kuin puolisolta. Kuuntelin, joskus väiteltiin ja jatkettiin elämää. En pitänyt sitä vakavana. Ajattelin sen olevan tavallista vaihtelua suhteessa. Sinä päivänä, kun hautasin isäni, kaikki tämä lakkasi olemasta pientä. Olin shokissa. En nukkunut, en syönyt, en ajatellut muuta kuin miten selviän hautajaisista. Pistin ensimmäiset mustat vaatteet ylleni, en laittanut meikkiä, en tehnyt hiuksilleni mitään ylimääräistä. En vain jaksanut. Ennen kuin lähdimme kotoa, mieheni katsoi minua ja sanoi: ”Ai meinasitko mennä tuolla lailla? Etkö voisi edes vähän laittautua?” En ensin ymmärtänyt. Sanoin, ettei minua nyt kiinnosta miltä näytän, olin juuri menettänyt isäni. Hän sanoi: ”Niin, mutta… ihmiset puhuvat. Näytät epäsiistiltä.” Tunsin kummallista puristusta rinnassa, kuin joku olisi musertanut minut sisältäpäin. Muistotilaisuudessa hän oli muiden kanssa, tervehti, esitti osanottonsa ja näytti vakavalta. Minua kohtaan hän oli kuitenkin etäinen. Ei juuri halannut. Ei kysynyt mitä minulle kuuluu. Kun kuljimme olohuoneen peilin ohi, hän kuiskasi, että minun pitäisi ”skarpata”, että isäni ei olisi halunnut minun näyttävän tuolta. Hautajaisten jälkeen kotona kysyin häneltä, oliko tuo todella ainoa asia, jonka hän huomasi sinä päivänä. Eikö hän nähnyt, että olin rikki. Hän vastasi, etten liioittelisi, hän vain ilmaisi mielipiteensä – ettei nainen saisi olla edes tällöin huolimaton ulkonäöstään. Sen jälkeen olen katsonut häneen eri tavalla. Mutten osaa lähteä. Tunnen, etten pystyisi elämään ilman häntä. ❓ Mitä sanoisit tälle naiselle, jos hän istuisi edessäsi?

Aviomieheni on aina sanonut, etten ole tarpeeksi naisellinen. Aluksi hän sanoi sen vain ohimennen että jos käyttäisin enemmän meikkiä, jos pukeutuisin mekkoihin, jos olisin pehmeämpi. En ole koskaan ollut sellainen. Olen aina ollut käytännöllinen, suora, en kovin turhamainen. Teen töitä, ratkon ongelmia, teen mitä pitää. Hän tunsi minut tällaisena. En ole ikinä esittänyt mitään muuta.

Vuosien varrella kommentit alkoivat yleistyä. Hän vertaili minua somessa näkemiimme naisiin, ystäviemme vaimoihin, työkavereihin. Hän sanoi, että muistutan enemmän kaveria kuin vaimoa. Kuuntelin häntä. Joskus väiteltiin, mutta jatkettiin eteenpäin. En pitänyt sitä vakavana. Ajattelin, että tällaiset eroavaisuudet ovat normaaleja parisuhteessa.

Se päivä, kun hautasin isäni, muutti kaiken. Olin sokissa. En nukkunut, en syönyt, en ajatellut mitään muuta kuin hautajaisia. Pistin päälle ensimmäiset mustat vaatteet, jotka löysin, en korjannut meikkiä, hiukset sidoin vain kuten ehdin. Voimia ei ollut enempään.

Juuri ennen lähtöä kotona mieheni vilkaisi minua ja sanoi:
Menkö tälleen? Etkö nyt voisi vähän laittautua?
Hetken olin ihan ymmälläni. Sanoin, ettei ulkonäköni merkitse mitään, olen menettänyt isäni. Hän vastasi:
Niin, mutta ihmiset puhuvat. Näytät huolimattomalta.

Tunsin rinnassa jotakin oudon raskasta, ihan kuin joku olisi painanut minut kasaan.

Muistotilaisuudessa hän oli muiden joukossa. Tervehti, esitti osanottonsa, vaikutti asialliselta. Minua hän kuitenkin karttoi, ei oikein halannut, ei kysynyt vointiani. Ohittaessani peilin olohuoneessa hän kuiskasi, että pitäisi ottaa vähän itseä niskasta kiinni, että isäni ei kai olisi halunnut nähdä minua tuollaisena.

Hautajaisten jälkeen, jo kotona, kysyin häneltä oliko tosiaan se ainoa asia, minkä hän sinä päivänä huomasi. Näkikö hän, että olin täysin rikki. Hän sanoi, ettei pitänyt liioitella, että ilmaisi vaan oman mielipiteensä naisen ei pitäisi päästä itseään niin hunningolle, ei edes tällaisina hetkinä.

Sen jälkeen olen katsonut häntä toisella tavalla.
Mutta en osaa päästää irti.
Tuntuu etten pärjää ilman häntä.

Mitä sanoisit tällaiselle naiselle, jos hän olisi nyt edessäsi?

Rate article
vsematerialy
Mieheni on aina sanonut, etten ole tarpeeksi naisellinen. Aluksi hän vihjaili asiaa ohimennen – jos laittaisin enemmän meikkiä, käyttäisin mekkoja, olisin ”pehmeämpi”. En ole koskaan ollut sellainen. Olen aina ollut käytännöllinen, suora, en erityisen turhamainen. Teen töitä, ratkaisen ongelmia, hoidan mitä pitää. Hän tunsi minut tällaisena. En ole koskaan esittänyt muuta. Ajan myötä nämä kommentit yleistyivät. Hän alkoi verrata minua naisiin, joita näimme sosiaalisessa mediassa, ystäviemme vaimoihin, työkavereihin. Hän sanoi, että näytän enemmän ystävältä kuin puolisolta. Kuuntelin, joskus väiteltiin ja jatkettiin elämää. En pitänyt sitä vakavana. Ajattelin sen olevan tavallista vaihtelua suhteessa. Sinä päivänä, kun hautasin isäni, kaikki tämä lakkasi olemasta pientä. Olin shokissa. En nukkunut, en syönyt, en ajatellut muuta kuin miten selviän hautajaisista. Pistin ensimmäiset mustat vaatteet ylleni, en laittanut meikkiä, en tehnyt hiuksilleni mitään ylimääräistä. En vain jaksanut. Ennen kuin lähdimme kotoa, mieheni katsoi minua ja sanoi: ”Ai meinasitko mennä tuolla lailla? Etkö voisi edes vähän laittautua?” En ensin ymmärtänyt. Sanoin, ettei minua nyt kiinnosta miltä näytän, olin juuri menettänyt isäni. Hän sanoi: ”Niin, mutta… ihmiset puhuvat. Näytät epäsiistiltä.” Tunsin kummallista puristusta rinnassa, kuin joku olisi musertanut minut sisältäpäin. Muistotilaisuudessa hän oli muiden kanssa, tervehti, esitti osanottonsa ja näytti vakavalta. Minua kohtaan hän oli kuitenkin etäinen. Ei juuri halannut. Ei kysynyt mitä minulle kuuluu. Kun kuljimme olohuoneen peilin ohi, hän kuiskasi, että minun pitäisi ”skarpata”, että isäni ei olisi halunnut minun näyttävän tuolta. Hautajaisten jälkeen kotona kysyin häneltä, oliko tuo todella ainoa asia, jonka hän huomasi sinä päivänä. Eikö hän nähnyt, että olin rikki. Hän vastasi, etten liioittelisi, hän vain ilmaisi mielipiteensä – ettei nainen saisi olla edes tällöin huolimaton ulkonäöstään. Sen jälkeen olen katsonut häneen eri tavalla. Mutten osaa lähteä. Tunnen, etten pystyisi elämään ilman häntä. ❓ Mitä sanoisit tälle naiselle, jos hän istuisi edessäsi?