Mieheni myöhästyi isäni hautajaisista. Hän soitti minulle viisitoista minuuttia ennen tilaisuutta ja sanoi jumittuneensa ruuhkaan, että on “ihan kamala päivä”, ja että “on jo matkalla”.
Seisoin silloin Helsingin Johanneksenkirkon edessä, mustassa takissa, kylmät kädet puristettuna laukkuuni. Nyökkäilin, vaikka tiesin, ettei hän näe minua.
Ihmiset astelivat hiljalleen sisään kirkkoon. Joku ojensi minulle nenäliinan, toinen taputti olkapäälle. Kaikki olivat paikalla paitsi hän.
Arkku oli jo alttarilla. Tuijotin sitä, yrittäen olla ajattelematta, kuinka isä aina kysyi, ehtisikö mieheni tällä kertaa ajoissa, tai “taas sattuu jotakin”. Lupasin hänelle, että tällä kertaa varmasti. Että töihin, illallisille, syntymäpäiville on lupa myöhästyä, mutta ei tällaisesta.
Hautajaismessu alkoi ilman häntä. Puhelimeni värisi kaksi kertaa taskussa, mutta en vastannut.
Seremonian jälkeen joku otti kuvan. Tavallinen joukko ihmisiä, kukkia, harmaa taivas. Illalla näin sen netissä. Ja silloin, vahingossa, ihan sivussa, törmäsin toiseen kuvaan. Otettu samana päivänä, samaan aikaan. Paikassa, jolla ei ollut mitään tekemistä hautausmaan kanssa.
Tuijotin hetken kännykän ruutua ennen kuin tajusin, mitä näin. Kuvassa oli iloa, naurua, värikkäitä ilmapalloja ja ruokapöytä täynnä herkkuja. Joku oli merkinnyt paikan, lisännyt kellonajan ja sydämiä kuvatekstiin. Kaikki oli kepeää, iloista, kuin olisi täysin eri päivä kuin mitä minä elin.
Taustalla, reunassa, näin hänen kasvonsa. Hymyilevänä, rentoutuneena sellaisena, jota en ollut nähnyt aikoihin. Hän seisoi vieressä. Nainen, jonka olemassaolosta en tiennyt, mutta jonka vaistoni tunnisti heti. Hänellä oli käsi mieheni olkapäällä, liian luontevasti ollakseen “työkaveri” tai “tuttavan tuttu”.
Kuvan kellonaika oli täsmälleen silloin, kun seisoin kirkon edessä ja kuuntelin hänen selityksiään puhelimessa: “kohta olen siellä”, “just mutkan jälkeen”, “kyse on minuuteista”.
En muista enää matkaa kotiin. Muistan vain hiljaisuuden asunnossa, isän valokuvan lipastolla ja sen yhden kysymyksen, joka kaikuin yhä: miten voi erehtyä niin pahasti ajassa.
Kun Matti viimein saapui, kaikki oli jo ohi. Hautajaiset, muistotilaisuus, ensimmäinen järkytys. Hän astui sisään hiljaa, kuin toivoen etten huomaisi häntä. Hänen päällään oli paita, jota en ollut nähnyt ennen. Hän tuoksui vieraille hajuvesille ja alkoholille.
– Anteeksi, hän aloitti ovella. – En todellakaan halunnut…
En antanut hänen jatkaa. Laitoin puhelimen pöydälle ja työnsin sen hänen eteensä. Hän katsoi. Ensin ymmärtämättä, sitten yhä tarkemmin. Hymy katosi hänen kasvoiltaan.
– Ei se ole niin kuin luulet, hän sanoi nopeasti. – Ne olivat vain erään tuttavan syntymäpäivät. Pysähdyin hetkeksi, yritin ehtiä…
– Et ehtinyt, keskeytin. – Isäni hautajaisiin.
Hän istui raskaasti tuolille. Kampasi hiuksiaan käsillä, kuten aina kun oli hermostunut. Alkoi selittää huonoa suunnittelua, arvaamattomia ruuhkia, luuli että aikaa oli enemmän. Että ei halunnut satuttaa minua ei tänään eikä koskaan.
Kuuntelin, mutta jokainen sana tuntui vieraalta. Kuin olisi kertonut jonkun toisen tarinaa. Mielessäni näin isän, joka suoristi kaulaliinaansa ennen uloslähtöä ja sanoi, että “kaikki järjestyy”. Tänään selvisi, ettei kaikki järjesty.
– Lähde, sanoin lopulta.
– Mitä? hän katsoi minua hämmästyneenä. – Voimmehan puhua.
– Puhuimme jo, vastasin rauhallisesti. – Nyt lähde.
Hän pakkasi kiireessä. Vähän tavaroita kassiin, laturi, paita. Seisoi ovella kuin odottaen että pysäyttäisin hänet. En tehnyt sitä. Seuraavina päivinä hän soitti. Lähetti viestejä. Pyysi anteeksi, selitti, lupasi. Vannoi että se oli virhe, ettei enää ikinä petä minua. Että ymmärsi.
Tapasimme vielä kerran. Hän istui vastapäätäni, väsyneenä, kuin olisi vanhentunut muutamassa päivässä. Hän sanoi haluavansa takaisin. Että korjaa kaiken. Että rakastaa minua. Katsoin häntä ja tunsin vain yhtä: väsymystä. En vihaa, en katkeruutta. Syvää, tavallista väsymystä ihmiseen, joka kykeni valitsemaan vieraan syntymäpäivät minun suruni sijaan.
Hautausten jälkeen ja kaiken jälkeen ymmärsin: on hetkiä, jotka eivät toistu enää. On velvollisuuksia, jotka pitäisi täyttää läheisiään kohtaan, mutta Matti valitsi toisin. Nyt tiedän, että joskus vastaukset tulevat kirkkaasti ja joskus niiden täytyy riittää itselle, vaikka toinen ei niitä koskaan ymmärtäisikään.
