**Mieheni ehdotti itse, että hän vie minut töihin, mutta tuntia myöhemmin vanha kuljettaja pysäytti minut leipomon luona ja kuiskasi: “Älä huomenna mene Romanin autoon, jos haluat pelastaa tyttäresi.”** Päätin, että Arto oli menettänyt järkensä. Mutta illalla Raimo todella sanoi vievänsä minut aamulla keskustaan.
— Sinähän lähdet yleensä aikaisemmin, — huomasin.
— Asiat ovat muuttuneet. Menemme yhdessä, — hän vastasi ja jatkoi omenan kuorimista pitkänä spiraalina.
Puhelin makasi vieressä, näyttö alaspäin. Hänen ranteessaan kimalteli uusi kallis ranneke, vaikka kaksi viikkoa sitten hän vakuutti, ettei rahat riitä Kaisan opintoihin. Tyttäremme haaveili pääsystä muotoilukouluun, ja minä joka kuukausi laitoin rahaa hänen tililleen. Raimo vannoi auttavansa.
Yöllä hän lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen. Vesi ei virrannut, mutta puhelin värähti useita kertoja. Kuulin hänen kuiskaavan:
— Ei, huomenna tuon. Hän ei saa tietää mitään.
Aamulla Raimo yhtäkkiä kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Sanoi, että Kaisalla on huimaus, suuteli minua kuivilla huulilla ja lähti. Odotin, kunnes auto katosi talon taakse, otin kassin ja menin linja-autoasemalle.
Bussi Hämeenlinnaan oli melkein tyhjä. En ymmärtänyt, miksi olin menossa sinne, ennen kuin terveyskeskuksen pysäkillä nousi nuori nainen pojan kanssa, jolla oli sininen pipo. Hänen repussaan oli kirjailtu raketti. Lapsi nosti päänsä — ja minulta meni henki.
Ne olivat Raimon silmät. Raskaat silmäluomet, vaalea rengas iiriksen ympärillä, sama katse, jonka olin nähnyt Kaisan vanhoissa kuvissa.
Naisen sormessa kimalteli vihreäkivinen sormus. Vuosi sitten Raimo toi samanlaisen kotiin, mutta sanoi palauttaneensa sen kauppaan.
Päätepysäkillä seurasin heitä. Muutaman minuutin kuluttua nainen kääntyi harmaaseen taloon. Portilla seisoi Raimon auto, vaikka tehtaalla häntä pidettiin työmatkalla.
Hän tuli poikaa vastaan, nosti tämän syliin ja nauroi. Sitten suuteli naista, oikaisi pojan huivin ja avasi portin.
Pääsin kotiin ennen häntä. Kahden tunnin kuluttua Raimo astui sisään mandariinipussi kanssa.
— Onko Kaisalla parempi? — hän kysyi.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Mikä on poikasi nimi?
Pussi luiskahti hänen kädestään. Mandariinit vierivät patterin alle. Raimo kalpeni, mutta vastasi:
— Olli.
Sillä hetkellä lukko kääntyi. Eeva-Maija, hänen äitinsä, astui sisään kolkuttamatta, näki meidät ja sanoi rauhallisesti: “No vihdoinkin.” Sitten otti laukustaan harmaan sinetöidyn kirjekuoren ja ojensi sen Raimolle. Hänen sormensa koskivat paperin reunaa…
Hänen sormensa koskivat paperin reunaa, mutta nappasin kirjekuoren ensin.
— Mitä siellä on?
Eeva-Maija ei edes hätkähtänyt.
— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Raimolla on poika, ja sinun pitäisi ymmärtää, mitä se tarkoittaa.
— Raimolla on tytär, — vastasin minä. — Ja hän on yhtä lailla hänen lapsensa.
— Tytär kasvaa ja lähtee. Mutta poika jatkaa sukua.
Raimo oli hiljaa. Se hiljaisuus mursi minut pahemmin kuin mikään tunnustus. Hän ei puolustanut minua. Ei pysäyttänyt äitiään. Vain tuijotti kirjekuorta, kuin peläten, että sisällä oli jotain pahempaa kuin minun kipuni.
Eeva-Maija silitti hansikastaan ja sanoi, että Päivi on yksin, Olli tarvitsee isää, ja minun ei pidä tehdä skandaalia. Raimo asuu minun kanssani, mutta auttaa toista perhettä. “Niin aikuiset ihmiset tekevät”, — hän sanoi.
Pakkasin kassin, mutta en lähtenyt. Huoneessa nukkui Kaisa, oppikirja rintaa vasten. Sen vieressä oli Raimon kortti: “Tulevalle taiteilijalleni”. Muistin, kuinka tytär oli kieltäytynyt matkasta kilpailuun, koska isä sanoi: “Nyt on vaikeita aikoja.” Silloin uskoin häntä.
Aamulla Arto odotti minua kirjaston luona. Tervehdyksen sijaan hän laski penkille paksun kansion.
— Minun olisi pitänyt kertoa aiemmin, — hän tunnusti. — Raimo pyysi minua tulostamaan matkaraportit. Raporteissa oli yksi osoite, mutta hän ajoi aivan muualle.
Sisällä olivat kopiot reiteistä, huoltamokuitit ja kuvia sähköisistä kulkuluvista. Yhdessä kuvassa Raimon auto seisoi joka viikko Päivin talon edessä. Mutta pahempia olivat tiliotteet.
Kaisan säästötililtä oli hävinnyt rahaa. Viisituhatta euroa rakennustöihin, kahdeksantuhatta huonekaluliikkeeseen, kolmetuhatta kaksisataa yksityisklinikalle ja vielä kaksitoistatuhatta Päivin tilille.
— Paljonko on jäljellä? — kysyin.
Arto katsoi pois.
— Kaksituhatta kolmesataa.
Suljin kansion. Kanteen putosi sadepisara ja levisi Raimon sukunimen yli.
Kotona laitoin asiakirjat pöydälle. Raimo ensin kielsi kaiken, sitten itki, lopulta kirjoitti velkakirjan: lupasi maksaa rahat takaisin, myydä autonsa ja luopua vaatimuksistani tonttiini. Kaksi viikkoa hän oli melkein täydellinen. Siirsi Kaisalle kymmenentuhatta, vei hänet kouluun, osti uusia tarvikkeita.
Melkein uskoin, että pelko voi tehdä ihmisestä rehellisen.
Mutta eräänä iltana Raimo asetti eteeni hakemuksen.
— Allekirjoita tämä. Se on vain autotalli.
Luettuani ensimmäisen rivin tunsin kylmän: kyse ei ollut autotallista, vaan maasta, jonka olin perinyt tädiltäni.
— Aioit pantata minun tonttini?
— Väliaikaisesti. Minun on katettava vaje työpaikalla.
— Mikä vaje?
Hänen kasvonsa kovettuivat.
— Jos alat metelöidä, Kaisa kärsii ensin. Tunnen ihmisiä, jotka voivat järjestää, ettei häntä oteta kouluun.
Seinän takaa tytär yski hiljaa. Raimo nosti puhelinta ja soitti jollekulle:
— Hän kieltäytyi. Eli toimitaan tänään. Tarkastukseen on vähän aikaa…
Odota, kunnes hän nukkui, tein kopiot papereista ja kirjoitin kirjeen tehtaan johtajalle. Aamulla otin kansion ja lähdin sinne. Johtajan oven edessä Raimo esti tien, ja hänen takanaan seisoivat jo johtaja ja kirjanpitäjä.
Hän hymyili, kuin voisi yhä hallita keskustelua.
— Sirkka, laita kansio pois. Muuten kadut…
Laskin käden lukkoon ja avasin sen.
Kansiossa ei ollut vain tiliotteita. Olin etukäteen tallentanut puhelimeeni Raimon yöllisen keskustelun vajeesta ja liittänyt sen kirjeeseen johtajalle. Sen vieressä olivat hänen velkakirjansa, kopiot hakemuksesta tontistani ja kuvat reiteistä.
— Kadunko minä? — toistin. — Vai pelkäätkö sinä, että ne, joiden rahat olet anastanut, saavat selville?
Raimo ryntäsi kansiota kohti, mutta johtaja pysäytti hänet eleellä.
— Älkää koskeko asiakirjoihin, — hän sanoi. — Kirjanpitäjä on jo kutsunut tarkastajat.
Raimon kasvot muuttuivat harmaiksi. Yhtäkkiä hän ei ollut enää itsevarma hankintapäällikkö. Edessäni seisoi mies, joka oli kaksi vuotta valehdellut vaimolleen, salannut poikansa, siirtänyt rahaa tyttärensä tililtä ja yrittänyt pantata maani peittääkseen virkamiesten vajeen.
— Tuhoat perheen, — hän kuiskasi.
— Sinä tuhosit sen itse. Minä vain lakkasin peittämästä sirpaleita.
Samana päivänä hänet erotettiin työstä. Tarkastus osoitti, että hän oli laatimut valeostoksia, väärentänyt reittejä ja kierrättänyt rahaa tuttujen urakoitsijoiden kautta. Harmaa kirjekuori, jonka Eeva-Maija oli tuonut, oli kopio hakemuksesta tonttini panttaamiseksi. Hän halusi minun allekirjoittavan sen kotona, kun Raimo esitti katumusta.
Lakimies vahvisti: ilman minun notaarin vahvistamaa suostumustani maata ei voitu pantata. Ja Kaisan rahat saatiin takaisin pankkiin tehdyn ilmoituksen ja virallisen tutkinnan jälkeen. Raimo myi autonsa, osuutensa asunnosta ja maksoi suurimman osan varastetusta. Loput hän maksoi tuomioistuimen päätöksen perusteella.
Päivikään ei jäänyt hänen kanssaan. Hän sai tietää, että Raimo oli luvannut hänelle talon, mutta minulle sanonut auttavansa vain yksinäistä naista. Oltuaan Olli mukaan hän muutti siskonsa luo ja kielsi Raimoa tulemasta ilman ennakkosopimusta.
Kaisa ei puhunut isälleen pitkään aikaan. Kerran hän kysyi minulta:
— Äiti, miksi et kertonut aiemmin?
Halasin häntä ja vastasin:
— Koska toivoin, että hänestä tulisi itse rehellinen.
— Entä nyt?
— Nyt tiedän: toivo ei saa maksaa sinulle tulevaisuuttasi.
Keväällä perustimme kotiin pienen työpajan. Ompelin päällisiä ja tyynyjä, ja Kaisa suunnitteli kuvioita. Ikkunalla olivat pellavaverhot, pöydällä lamppu vihreällä varjostimella — melkein sellainen, jonka tytär oli piirtänyt ensimmäiseen luonnokseensa.
Arto tuli kerran hillopurkin kanssa ja seisoi pitkään ovella.
— Anteeksi, Sirkka. Minun olisi pitänyt varoittaa aiemmin.
— Varoititte silloin, kun pystyin kuulemaan, — sanoin. — Se riittää.
Hän lähti ontuen märkää polkua pitkin. Suljin oven, palasin pöydän ääreen ja näin Kaisan leikkaavan kangasta viivaa pitkin.
Ennen pelkäsin leikata mitään — mekkoa, perhekuvaa, vanhaa tapaa sietää. Nyt sakset liukuivat helposti materiaalin läpi.
Ikkunan takana sammui valo, mutta huoneessa tuli yhä tilavampi — kuin viimeisen leikkauksen mukana sieltä olisi lähtenyt ikuisesti ihminen, joka oli vienyt liikaa tilaa.
