Tilanne on aika tavallinen. Menin naimisiin 25-vuotiaana. Vuotta myöhemmin sain tyttären. Aluksi kaikki sujui mainiosti meidän välillä. Mutta ajan myötä mieheni alkoi nimittää minua laiskaksi. Hänen mukaansa olin muka vaan äitiyslomalla enkä tehnyt mitään tärkeää, vaikka sainkin palkkaa tosin hiukan vähemmän kuin hän.
Sanotaan, että naimisiinmenon jälkeen anopin vaikutus mieheen alkaa näkyä. Olisi pitänyt arvata heti, ettei kaikki ollut kohdallaan. Mutta olin sokea ja kuuro sille.
Mieheni vertasi minua jatkuvasti äitiinsä, joka oli hänen suuri esikuvansa. Anoppini jaksoi paiskia töitä puutarhassa, hoiti kirjanpitoa, kasvatti kaksi lasta hänellä pysyi hommat hallussa. Entä minä? Minun piti tehdä vuorotyötä ja käydä kokopäivätyössä samaan aikaan.
Yritin olla kuin anoppini. Autoin heitä kotona, kitkin kasvimaalla, siivosin kotia. Kun tyttäreni aloitti koulun, tein läksyjä yhdessä hänen kanssaan. Silti murheita tuli lisää. Töissä odotettiin paljon, palkka oli pieni. Tein ylitöitä. Oli vain pakko jaksaa. Olin edelleen riippuvainen miehestäni. Hän naljaili minulle, ja esitin, etten kuullut mitään. En halunnut erota, en halunnut riistää lapseltani isää.
Mutta jokainen tietää, että mitä enemmän jollekin antaa periksi, sitä enemmän toinen ryhtyy määräilemään. Selitin miehelleni, että olin väsynyt töissä enkä jaksanut lähteä toiseen. Hän totesi, että jos näin on, niin hän antaa palkastaan minulle vain saman summan kuin minä hänelle, loput hän pitää itsellään. Hänen mukaansa se on reilua. Meidän suhde oli jo muutenkin heikoissa kantimissa ja lopulta… Se rako repesi.
Ymmärsin, ettei näin voinut jatkua. Olin saanut tarpeekseni hänen piikittelyistään, neuvoistaan ja siitä, että kaikki vertautui hänen äitiinsä. Viimeinen pisara oli, kun hän totesi, että jos en hanki kunnollista työpaikkaa heti, hän muuttaa äitinsä luokse. Tartuin siihen ajatukseen. Siinä meni kuitenkin kolme vuotta ennen kuin oikeasti lähetin hänet takaisin anoppinsa luo. Löysin uuden työn kaverin kautta tällä kertaa hyvin palkatun. En halua edes muistella, mitä kaikkea jouduin kestämään sen aikana. Ero tuli. Aloimme jakaa omaisuutta. Teimme vaihdon asunnoista. Riitelimme.
Nyt elän rauhassa. Olen tyttäreni kanssa olemme rauhallisia ja onnellisia ilman miestäni.
Minulla on oma asunto, mieleinen työpaikka. Ehkä tämä ei ole mitään suurta onnea, mutta saan siitä kaiken, mitä tarvitsen. Vain oma perheeni yrittää aina saada minut yhteen jonkun kanssa. Jotkut pitävät minua onnettomana eronneena naisena. He luulevat, että vain toinen mies voisi tehdä minut onnelliseksi. Mutta miksi minä sellaisen tarvitsisin? Olen jo ollut miehen kanssa… Ehkä minun pitäisi laittaa otsaani lappu: Nuori, kaunis, ei kiinnostunut deittailusta. Olen onnellinen tyttäreni kanssa. En halua pilata kaikkea uudella avioliitolla. Mieheni on ihan tyytyväinen äitinsä luona.Joskus iltaisin katselen ikkunasta, kun kaupungin valot syttyvät ja tyttäreni tekee huoneessaan läksyjä. Silloin tajuan, miten rauha voi olla suurin ylellisyys. Olen oppinut seisomaan omilla jaloillani, ja joka aamu herään ilman pelkoa siitä, mitä sanomisia tai vertailuja päivä tuo tullessaan. Ne hetket, kun tytär nauraa tai kysyy minun mielipidettäni, muistuttavat, ettei minulta puutu mitään. Meillä on oma arkemme, pieni mutta lämmin piiri, eikä siihen tarvita enää yhtään ketään ulkopuolista määrittelemään onnemme mittaa.
Ulkona sataa hiljalleen, ja poskelleni piirtyy varkain hymy. Ehkä joskus elämässä riittää, että saa sanoa: tässä on hyvä. Ja tänään, juuri tässä, minä olen enemmän kuin tarpeeksi.
