Lauri oli jo kymmenen vuotta käynyt nostamassa perunoita äitinsä luona maatilalla. Tällä kertaa päätin lähteä mukaan mutta kas kummaa, äitiä ei ollut näkynyt siellä enää viiteen vuoteen, ja taloon oli muuttanut nuori nainen kolmosvauvojen kanssa
Lauantai alkoi taas sillä vanhalla rutiinilla, joka oli meille molemmille tuttu kuin oma tasku.
Lauri seisoi farmarinsa takaluukun ääressä ja latasi tyhjiä kangassäkkejä työkalulaatikon päälle. Selkä vähän köyryllä, tuulitakki muodottomana päällä, koko olemus niin suomalaisen surumielinen, että teki mieli tarjota ruokaterapiaa ja saunaillallista samaan hintaan.
Elina, mä lähden nyt sinne vanhalle tilalle. Koita pärjätä täällä ilman mua, hän sanoi katsomatta päin, sormeillen oven lukkoa varmistaen vielä kerran. Aidan tolpat on ihan lahot, pitää vaihtaa ne ja kasvikset kaipaa perkaajaa ennen vesisateiden tuloa.
Seisoin ikkunan ääressä kahvikuppi molempien käsien varassa, puristin sitä niin, että sormiin alkoi sattua.
Tietty, mene vaan. Ei mutkaan pidä vanhempiaan unohtaa, vastasin ääni yhtä tasaisena kuin jääkaappi yöllä. Vie terveisiä äidille, ettei vaan vilustu.
Hän nyökkäsi puolihuolimattomasti ja sulki takaluukun. Hetkessä auto pyörähti pois mökkikylän mutkasta, ja Lauri katosi taas viikonlopuksi sinne Nastolan kylään, jossa hänen äitinsä muka odotti.
Viiden vuoden ajan Lauri oli joka viikonloppu kiitänyt sinne perunamaalleen, satoi tai paistoi. Kuvio oli niin juurtunut, että olisin voinut piirtää kartan kaikista hänen pienistä tekosyy-pakollisista autoreiteistään.
Kun juuri ehdin laskea kahvikupin pöydälle, puhelin kilahti. Ruudussa välähti ystäväni Maijan nimi, joka työskenteli kelatoimistossa.
Elli, muistatko kun pyysit tsekkaamaan anopin tietoja sen asumistuen takia? Kuule, tsekkasin ne kolmesti, rekisteri ei valehtele, Maijan ääni tärisi kuin olisi juuri juossut portaat ylös. Sinun appiukkosi Irmeli Korpela kuoli jo viisi vuotta sitten. Kuolintodistus löytyy toukokuulta 2019.
Jalat lähti alta kuin Turun laivalla myrskyssä ja mun oli pidettävä kiinni tuolin selkänojasta.
Siis miten kuoli? Lauri on nytkin menossa hänen luokseen, vie lääkkeitä ja kaurapuuroa!
Kuule kulta, en minä tiedä mitä se vie ja minne. Mutta siellä Nastolan osoitteessa asuu nyt joku Piia Laakso, kaksikymmentäviisivuotias, ja kolmetoista kiloa kakaraa.
Veri kohisi korvissa ja kasvoille nousi kuuma puna. Nuori nainen, ja kolmosvauvat? Oliko Lauri kekseliäs ylläpitäjä, joka salaa kokonaan uutta perhettä?
Vilkaisin avaimia eteisen pöydällä. En ollut vihainen enemmän tuntui siltä, kuin joku olisi tiputtanut mut jäiseen avantooon.
Ajoin Nastolaan kaksi tuntia hiljaisuudessa, edes radio ei soinut, koska mielessä pyöri vain yksi kuva: pieni vaalea talo, pihakeinu ja joku pitkä koipeliini huurteinen juomalasi kädessä, tarjoilemassa rakkaalleni kosteaa virvoketta.
Ajattelin tietysti jotain idylliä, petturuuden tyyssijaa, rakennettua minun hermoilla ja meidän yhteisellä budjetilla.
Totuus iski vasten kasvoja heti parkkipaikalla. Ei ollut mökkiparatiisi, vaan lähinnä sekasorron pesä.
Aita kyllä oli uusi ja korkea, tehty kalliista pelti- ja rima-aineista, mutta pihan takaa ei kuulunut linnun laulua vain epämääräistä monikkoitkua, jonka volyymi nosti hiukset pystyyn.
Portti oli lukossa, joten kiersin pihan kautta ja rämpesin nokkosten ja lehtikaalien yli, vaikka ei siellä kasvanut perunaa tai muuta viljelyksen kaltaista. Vain riepoteltu nurmikko ja kasoittain lasten hajonneita leluja.
Kurkkasin verannan ikkunasta lasi värisi kakofoniasta.
Sisällä paloi kova valkoinen valo, joka paljasti kaiken. Huone lainehti tavarakaaoksessa, ja keskellä seisoi se nuori nainen. Likainen aamutakki, harottavat hiukset ja mustat renkaat silmien alla. Kolme lähes identtistä taaperoa ryömi ja kiljui hänen jaloissaan.
Nainen kirkui puhelimeen yrittäen saada ääntään yli kakaran ulvonnan.
Iskä! Missä olet, lupauduit tunti sitten tulevasi! Kaikki kolme paskoi housuun samaan aikaan, mä en kestä tätä enää! Tuo maitoa ja vaippoja, kaikki loppui, iskä, nopeasti!
Iskä?
Jokin naksahti päässäni. Ei siis mikään salarakas, vaan vastuullinen isähahmo.
Lauri ajoi pihaan, autonsa perässä kumiseva sora vain lisäsi farssin tunnetta. Piilouduin jasmiinipensaan taakse, etten tulisi nähdyksi vielä.
Sormenpäissäni tunnustelin vanhan lapion vartta.
Lauri nousi autosta, ja oli niin romanttinen kuin Koljonvirran yritystorilla hiki päässä kantamassa jättipusseja vaippoja ja kassia täynnä purkkeja. Hän näytti siltä kuin olisi ollut matkalaukku, jonka vetoketju repesi kantaen väsymystä ja vastuuta.
Piia, mä tulin! hän huusi jotenkin alistuneena. Portti kolahti perässä, ja hän melkein kompastui kolmipyöräisen päällä.
Astuin esiin.
No moro, agronomi.
Laurilta oli pudota vaipat käsistä suoraan mutaan.
Elina?! hän henkäisi niin, että silmät pyöristyi lautasiksi.
Ihan ite tulin, auttamaan sua raskaissa töissä. Taitaakin olla aika hurja perunasato, kolme kerralla? Vilkaisin ikkunaa, josta kaikui huutoa. Ja sun äiti on nuortunut ja vähän muuttanut ulkonäköään, vai mitä?
Elina, tää ei ole sitä, mitä kuvittelet! Anna kun mä selitän!
Viisi vuotta sinä Lauri katselit mua silmiin ja valehtelit suoraan, sanoin hiljaa, mutta äänellä, joka kyllä kuului itkunkin yli. Viisi vuotta sinä piilottelit elävää äitiä, että saisit ajaa tänne viikonlopuksi?
Piia ryntäsi ulos lapsi sylissä ja toinen käsi likaisessa vaipassa.
Iskä! Kuka toi on? Sun vaimosko? Se hirmuinen akka josta sä kerroit, ettei muka anna sun edes kotoa liikkua?!
Hirmuinen akka, vai
Astuin vähän lähemmäs, ja Lauri painautui aitaa vasten tajuamatta edes olevansa nurkassa.
Okei, rakkaani. Nyt tää pelto laitetaan kuntoon niin että tuntuu.
Elina, älä koske Piiaan! hän parahti peittäen tytön.
Mikä tytär, Lauri? Meillä on yksi poika, Eemil, ja se on jo kaksikymppinen?
Tää tää oli ennen sua. Nuoruuden virhe. Sain tietää vasta äidin viimeisillä hetkillä, hän kertoi ja hiki valui ohimoilta. Tulin viisi vuotta sitten perunkirjoitukseen, löysin Piian yksin. Hänen äiti oli jo kuollut ja talo romahti niskaan. Rupesin auttamaan, remppasin talon, sain aidan kasaan, kun Piia kävi koulua.
Piia lakkasi kirkumasta ja purskahti lohduttomaan itkuun.
Ja vuosi sitten se sen poikaystävä häipyi, kun sai kuulla kolmosista. Lauri nyökkäsi. Elina, en mä heitä voinut jättää. Kolmoset on ihan täysi helvetti, tulen tänne auttamaan että Piia pääsee edes pariksi tunniksi nukkumaan!
Täältä se olisi löytynyt, minäkin kuolisin ilman Lauria! hän parkui puristaen lasta.
Katsoin miestäni väsyneet kasvot, silmäpussit, tärisevät kädet.
Eli Oletko siis kaikki viikonloput täällä vaihtanut vaippoja, et viettänyt salarakkaan kanssa aikaa?
Niin! Se on silkkaa pakkopullaa, maanantaina tulee ikävä työpaikan toimistotuolia! Mutta nuo on minun verestäni, mun lapsenlapseni.
Käänsin katseeni lapsiin, uupuneeseen Piiaan. Nyt tunsin vain hiljaista ymmärrystä.
Ei ollut kysymys uskottomuudesta. Lauri oli vaan arka pelkuri, joka kaikessa hiljaisuudessa kantoi vastuunsa.
Eli minä olen sitten se paha akka, kelle ei voi puhua totta?
Astelin päättäväisesti Piian eteen, joka oli jo kiertynyt seinää vasten pelosta. Otin hänen käsistään väsyneen vauvan lämpimän ja kiukun kyllästämän pojan. Totutusti nostin olalle, taputin selkää ja lapsi hiljeni.
No niin, pappa Lauri, onneksi olkoon, nyt olet pulassa. Totta mooses, etkö meinaa pyytää eroa?
Älä nyt Elina, se olisi mulle liian helppoa ja sulle liikaa vaivaa.
Käännyin Piian puoleen.
Sinä viet vauvan pinnasänkyyn ja menet suihkuun ja nukkumaan neljäksi tunniksi, et herää vaikka soittaisin Sibeliuksen Finlandiaa.
Hän tuijotti silmät pyöreinä.
Entäs te
Minä astun nyt hetkeksi mummon saappaisiin.
Vilkaisin Lauriin, joka seisoi kuin tuomionsa kuulemassa.
Mars keittiöön, Lauri. Lämmitä korvike kolmivitosen asteiseksi!
Entä sinä? hän kysyi nostellen taas vaippasäkkejä.
Minä soitan Eemilille. Se kaipaa uutta pelikonetta, sanoi tarvitsevansa vähän rahaa. Tulkoon, sopii hyvin perunan noston treeniksi.
Lauri kalpeni kuin kevätjää.
Elina, mun mielestä Eemiliä ei tarvi sotkea tähän
Tarviipa, Lauri. Ja muuten, otan tästä päivästä sun pankkikortin omaan haltuuni.
Mihin?
Lapset tarvitsee oikeat pinnasängyt ja kolmiosaisen vauvakärryn ei mitään kirpputorilöytöjä. Lisäksi mä haluan kunnon turkiksen ja viikon oman rauhan sanatoriossa.
Heiluttelin väsynyttä vauvaa.
Teillä taas on hommat täällä. Peruna- ja porkkanamaata perataan ja kun palaan, koko pläntti pitää olla käännetty. Muuten kerron sun kaveriporukalle saunassa kuka on oikea talouspäällikkö ja mummo tästä pitäjästä.
Lauri vetäytyi nöyrästi sisään kantamuksineen, koko elämä taas tuplakuormana selässä.
Hengitin käväiseviä syysilmoja. Niissä haisi nyt enemmän talkki ja hapan maito, kuin savu ja koivun lehti.
Otin tilanteen haltuuni.
Kuukauden päästä istuin kotiverantamme tuolilla, uusi minkkiturkki yllä vaikka ulkona oli plussaa. Puhelin kilahti pankista tuli ilmoitus: Laurin kortilta oli siirtynyt rahaa tilille.
Sain vielä kuvan: Lauri ja Eemil, mullassa ja naarmuilla, kolmoisrattaan kanssa. Hymyilin ja nostin kahvikuppia huulille. Jokaisella suomalaisella pitää olla oma taakkansa Lauri näyttää viimein löytäneen omansa.
Mitäs pidit tästä tarinasta? Olisi ihana kuulla mielipiteesi!
