Mies kymmenen vuotta ajeli istuttamaan perunoita äitinsä mökille. Saavuin sinne: äitiä ei enää ole viiteen vuoteen, ja talossa asuu nuori nainen kolmosten kanssa
Lauantai alkaa jälleen totutulla, vuosien varrella rutiiniksi muodostuneella tavalla.
Matti seisoo avonaisen farmariauton takana, pinoten tarkasti tyhjiä kangaskasseja työkalulaatikon päälle. Hänen hieman kyyry ryhtinsä vanhassa tuulitakissa huokuu universaalia haikeutta ja alistumista raskaisiin töihin äidin hyväksi.
Ilona, nyt lähden, älä pitkästy yksin täällä. Matti ei edes käännä päätään, vaan tarkistaa, onko laukku kunnolla kiinni. Äidin vanha aita on aivan kaatumaisillaan, tolpat pitää vaihtaa ja perunamaa nostaa, ennen kuin sade taas alkaa.
Seison ikkunan äärellä, puristan kahvikupista kiinni niin, että sormiin käy.
Tietysti menet, tärkeäähän se on. Ääneni on tasainen kuin kylmä kone, jääkaapin humina. Välitä terveiset äidille, pitääkää huoli itsestänne.
Hän nyökkää, paiskaa takaluukun kiinni ja minuutin kuluttua auto katoaa mökkialueen mutkan taakse. Viisi vuotta hän on nyt ajanut joka viikonloppu nostamaan perunat äidilleen pieneen Kontion kylään.
Joka säällä, vuodenajasta riippumatta, hän katoaa sinne, esittäen mallikasta poikaa ja ahkeraa työläistä.
Laitan kupin pöydälle, kun eteisessä puhelin tärisee vaativasti. Näytöllä vilahtaa vanhan ystäväni Marikan nimi, joka on ollut asiakaspalvelussa kaupungin toimistolla jo toista vuosikymmentä.
Ilona, katsoin ne tiedot appiukosta, sitä tukihakemusta varten. Muistatko? Marikan ääni on jotenkin katkonainen, kuin hän puhuisi hengästyneenä. Katsoin kolmesti kaikki järjestelmät, tietokannat eivät valehtele.
Mitä sieltä löytyi? Jotain vero-ongelmia? Selaan tylsistyneenä sähkölaskuja, enkä odota yllätyksiä.
Ilona Sun anoppi, Eeva-Leena Koskinen, kuoli viisi vuotta sitten. Kuolintodistus annettu toukokuussa 2019.
Lattia heilahtaa alta, kuin olisin veneen kannella myrskyssä. Tarvitsen tuolin selkänojan tueksi.
Kuoli? Kysymys lipsahtaa ulos aivan liian naiiviin sävyyn. Mutta Matti juuri ajaa hänen luokseen viemään lääkkeitä ja ruokaa.
En tiedä, kenelle ja mitä hän vie. Marikan ääni leikkaa toiveeni poikki. Mutta siellä Kontion osoitteessa on nyt kirjoilla joku Perho-Saara, 25-vuotias, ja kolme alle kouluikäistä lasta.
Korvissa alkaa kohista, veri nousee poskiin, mutta pakotan itseni hengittämään rauhallisesti. Nuori nainen, kaksikymmentäviisi vuotta ja kolme pientä lasta?
Viisi vuotta hän on peitellyt äitinsä kuolemaa, jotta voisi tukea sivuperhettä?
Katsahdan auton avaimiin, jotka lojuvat eteisen pöydällä. En tunne vihaa enemmänkin siltä kuin minut olisi heitetty hyiseen sula-avantoon.
Matka Kontioon kestää kaksi tuntia. Istun autossa hiljaisuuden täydellisessä tyhjiössä, ajattelematta mitään muuta kuin sitä samaa kuvaa päässäni: hyvin pidetty talo, riippumatto pihalla, pitkäjalkainen nainen tarjoamassa miehelleni kylmää juomaa.
Odotan näkeväni idyllin, pesän jonka lattiat on pesty minun hermoillani ja perheemme rahoilla.
Todellisuus iskee kuulokäytäviin heti kun sammutan moottorin tutun vihreän portin edessä. Tämä ei ole lomatalo tämä on suoranainen kaaoksen pesä.
Aita on uusi, korkea ja hintava, mutta takaa ei kuulu linnunlauluja tai lehtien rapinaa, vaan moninkertainen, katkeamaton. värisevä ulvonta, joka vihloo hampaita.
Yritän porttia, mutta se on lukossa sisältäpäin.
Kuljen kiertoreittiä vanhan omenapuun kautta, missä nokkoset ja jättitatar kasvavat vyötärölle. Perunan maata ei ole missään, ei kasvimaata, ei kasvihuonetta. Vain tallaantunut nurmikko ja kasoittain muovilelujen osia sekä rikkinäisiä laatikoita.
Varaan varovasti ikkunan vierelle, jonka lasi värisee melusta.
Sisällä paistaa armoton loistevalo, joka paljastaa pirstaleisen huoneen jokaisen nurkan. Keskellä, siellä missä lattiaa edes hädin tuskin erottaa, seisoo nuori nainen.
Hän ei näytä miltään kodinriivaajalta tai miehiä pyydystyvältä viettelijältä. Pikemminkin hän on väsynyt varjo likaisessa kylpytakissa, harmaat silmäpussit ja tuuhea tukka solmussa.
Kolme, aivan samannäköistä, yhden vuoden ikäistä vauvaa ryömii hänen ympärillään kuin pieniä villipetoja.
Kiljunta on niin kovaa, että kuulen sen tuplalasin läpi.
Nainen painaa kännykkää korvalleen ja huutaa, yrittäen peittää lasten ulvonnan:
Iskä! Missä oikein viivyt, lupasit olla täällä jo tunti sitten! Kaikki kolme vaihtaa vaippaa yhtä aikaa, en enää pärjää! Tuo nyt sitä korviketta ja liinoja, kaikki loppu, iskä, nopeasti!
Iskä?
Päässäni loksahtaa palapeli kokonaan uusiksi. Ei siis rakastaja, eikä epätoivoinen liehittelijä.
Isä, tahtomattaan, hyvitellen menneitä virheitä.
Pian pihaan kaartaa tuttu auto, soratie rahisee renkaiden alla. Vedän itseni syreenipensaan varjoon, ettei minua huomata.
Käsi osuu varaston seinustalla olevan vanhan lapiovarren kohdalle.
Matti nousee autosta, eikä hänessä ole mitään romantikkoa: molemmissa käsissä jättipaketit vaippoja, olalla laukku täynnä lastenruokapurnukoita.
Hän näyttää työjuhtalta, puolikuolleelta raatajaluonteelta, joka jatkaa vain tottumuksesta. Portti helähtää, hän astelee pihaan, kompastuu melkein kolmirenkaisen rattaan härdelliin.
Saara, nyt mä tulin! Matti huikkaa sillä äänellä, jolla tuomitut lähtevät pakkotyöhön.
Astun esiin varjoni suojasta, lapiosta tukevasti otteen saaden.
No terve, agronomi.
Matti säpsähtää niin että koko hänen kehonsa nytkähtää, ja vaippapaketti mätkähtää mutaan.
Ilona?! Hänen silmänsä pyöristyvät lautasiksi.
Itse olen. Tulin vähän auttamaan. Näen, että sato onkin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvä suoraan triplana? Viittaan ikkunoihin, joista kiljunta edelleen tunkee pihalle. Ja äitisi on jotenkin nuorentunut kovasti ja ulkonäkökin muuttunut.
Ilona, ei tämä ole miltä näyttää, anna kun selitän! Matti perääntyy, toinen käsi hätäisesti suojaavasti meidän väliimme. Voisitko laskea sen lapion.
Viisi vuotta, Matti, viisi. Katselit mua silmiin ja valehtelit. Piilottelit elävää äitiä satujesi takana jotta pääsit tänne?
Kuistille pamahtaa juuri se Saara, toisessa kädessä lapsi, toisessa likainen rätti.
Iskä! Kuka tuo on?! Hän karjuu hermoromahduksen partaalla. Tuo vaimosi vai? Se hirmu, jonka vuoksi et pääse liikkumaan minnekään?
Hirmu?
Teen askeleen kohti heitä, nauttien tilanteesta. Matti liiskaa itsensä peltiaitaan, tajuten ettei voi paeta.
Kuulkaas. Nyt pääsette kyllä kitkemään sellaista satoa että tuntuu.
Ilona, älä tee mitään! Matti ehtii väliin, suojelee nuorta naista. Hän on mun tytär!
Jähmetyn. Lapiovarsi tuntuu kylmältä ja kovalta.
Tytär? Meillä on yksi poika, Pekka, ja hän on jo kaksikymmentä.
Tämä tämä oli ennen sua, nuoruudentyhmyyttä. Matti selittää sekavalla äänellä, hikikarpalot valuvat otsalle. En itsekään tiennyt, vannon. Vasta äiti kertoi kuolinvuoteellaan kaiken ja antoi osoitteen.
Hän henkii kuin olisi juossut maratonin, pyyhkii otsaansa hihalla.
Tulin silloin ensi kerran viisi vuotta sitten, kun äiti kuoli. Saara oli aivan yksin, hänenkin äitinsä menehtyi, hän asui ränsistyneessä hökkelissä. Kävi sääliksi, rakensin tämän talon ja aidan että hän sai opiskella.
Saara lakkaa yhtäkkiä huutamasta ja puhkeaa itkuun, ripsivärit poskilla.
Ja vuosi sitten hänen poikaystävänsä lähti kun kuuli kolmosista. Matti viuhtoo kädellään kohti taloa. En vaan voinut jättää heitä. Kolmoset on helvettiä, tuun että hän saa edes muutaman tunnin unta.
Mä oisin kuollut ilman Mattia! Saara ulvoo, puristaen lasta tiukasti. Hän ei täällä lomaile! Hän pesee lattiat, vaihtaa vaipat, valvoo öisin kun selkä hajoaa!
Katson miestäni; harmaan kalpea, silmäpussit, kädet tärisevät. Epäilykseni pettämisestä vaihtuvat erikoiseen, koleaan selkeyteen.
Ei pelkuri siinä perinteisessä mielessä, vaan alistunut raahaamaan taakkaa hiljaa yksin.
Joten minä siis olen se hirmu, jolle ei voi sanoa totuutta? tokaisen jääkylmällä äänellä.
Astun Saaran luo, joka säikähtää seinän viereen. Otan häneltä kirkkaan pojan syliin, totutulla otteella, ja taputtelen selkään lapsi hiljenee yllättyneenä uuden sylin lämpöön.
No niin, pappa Mati. Nyt olet selvästi lirissä.
Miten niin? Matti rimpuilee irti aidasta, katselee toiveikkaasti.
Et kai luule hakevasi eroa? naurahdan, oikaisen vauvan haalaria. Suuri helpotus se olisi sulle, liian kallis minulle.
Käännyn Saaran puoleen, katson silmiin.
Noniin. Lapsi heti pinnasänkyyn. Sinä suihkuun ja nukkumaan, neljään tuntiin et herää vaikka tykit laulaa.
Hän räpyttelee yllättyneenä.
Entä sinä..?
Siirryn siis virkaatekeväksi mummoksi.
Katson Mattia, joka seisoo edelleen keskellä pihaa.
Mene keittiöön. Lämmitä korvike, juuri 37 asteiseksi.
Entä sinä hän kyselee, nostaen pudonneet vaipat.
Soitan Pekalle. Hän pyysi juuri uuteen pelitietokoneeseen rahaa, voi tulla istuttamaan perunaa kanssasi kehittää hienomotoriikkaa.
Matti kalpenee vielä lisää, kuvitellessaan kohtaamista.
Ilona, tarviiko Pekkaa tähän sotkea?
Tarvitsee, Onni. sanon tiukasti. Ja kuuntele: nyt kun olet virallisesti monilapsinen vaari, siirrän tilisi minulle.
Miksi? hän inahtaa.
Tarvitaan kunnon sängyt ja kolmosvaunut, ei mitään kirppisromuja. Ja minä ansaitsen korvauksen henkisestä vahingosta ja hermoromahduksesta. Olen haaveillut turkista ja viikon hiljaisesta kylpylälomasta.
Keinutan rauhoittunutta vauvaa.
Te täällä jatkatte, kun aurinko vielä paistaa. Kun palaan lomalta, perunamaa todella pitää olla käännetty. Tai kerron kaikille sun saunaporukassa, että oletkin kylän kovin hoitaja, et bisnesmies.
Matti nostaa kassit ja laahustaa kohti taloa, hartiat alhaalla kaksinkertaisen elämän painosta.
Hengitän syksyn viileää ilmaa, jossa tuoksuu lasten talkki ja hapanmaito, ei nuotio eikä lehtikaso.
Kaaos on nyt hallinnassa, ja ohjauspaneeli minun käsissäni.
Kuukauden päästä istun kotini lasiterassilla, uusi minkkiturkki harteilla lämpimästä säästä huolimatta. Puhelin piippaa: pankista viesti Matin tililtä tulleesta tilisiirrosta.
Saman tien tulee valokuva: Matti ja Pekka, mutaiset mutta onnellisen näköiset, työntävät valtavaa kolmosrattaita.
Hymyilen ja siemaisen kuumaa kahvia. Jokaisella on elämänsä kantamus, ja Matille omastaan näyttää viimein tulleen rakkain.
Kerro millä ajatuksin luet tätä! Olisi kiva kuullaNaurahdan itsekseni ja nojaan taakse. Elämä on kummallinen, ajattelen moni yrittää piilotella virheitään, kun taas kaiken näyttäminen on lopulta ainoa mahdollinen pelastus. Alan kirjoittaa viestiä Saaralle: Jos tarvitset lastenvahtia, tämän mummon saa kiinni pelkällä soitolla. Ja seuraavalla kerralla opetan teille perunan istutuksen ja maailman parhaan kaalilaatikon.
Aurinko paistaa laskevana nauhana pöydälle, kuuntelen ikkunan takaa tielle kantautuvaa elämän ääntä: pienten naurua, renkaiden narinaa, Matin vaimeaa laulua kolmosille.
Olen vihdoin, vuosien jälkeen, kotona. Tässä kaikessa järjettömyydessä piilee uudenlainen järjestys sellainen, jossa turkkini hiljaa kahisee, kun nostan kahvikupin huulilleni ja tulevaisuus tuntuu yllättäen sekä mahdolliselta että aidosti omalta.
Niin monille perunamaat ovat vain tekosyitä. Meidän suvussa, ajattelen, niistä tuli elämä.
