26. maaliskuuta
Olen miettinyt tätä hetkeä monta kertaa missä kaikki meni pieleen, ja voiko sellaisen edes sanoa ääneen Suomessa, missä meille opetetaan vaikenemaan vaikeuksista. Mutta ehkä omassa päiväkirjassa saa puhua totuuden itselleen.
Olimme naimisissa seitsemän vuotta. Tavallinen liitto ei täydellinen, ei huono. Arki Helsingissä, työpaikat, rivitalokotimme Munkkivuoressa, sunnuntaibrunssit vanhemmillani. Siskoni Aino vaelsi luoksemme usein; hän toimi tukena, juttukaverina, oli aina lähellä kuin suomalaiset sisarukset nyt ovat. Ei mitään outoa päinvastoin, hassuttelimme yhdessä, joskus hän jäi saunomaan kanssamme ja toisinaan pyysin häneltä apua kauppareissuun tai jonkun kodinkoneen kanssa, kun omat työpäivät venyivät liian pitkiksi. En koskaan edes ajatellut mitään muuta siitä suhteesta meillä on tapana pitää perhe lähellä.
Kaikki muuttui yhdessä tavallisessa torstaiaamussa. Matti lähti töihin totuttuun aikaan nyökkäsi ja sulki oven perässään. Hän ei tullut kotiin lounaalle, ei illaksi. Sitten meni toinenkin päivä. Kun hän kolmantena päivänä viimein vastasi puhelimeen, ei anteeksipyyntöä kuulunut, ei selityksiä. Hän sanoi vain: En tule takaisin. Tarvitsen etäisyyttä. Luulin sen olevan keski-iän kriisiä, ehkä vietti yön ystävänsä luona. Mutta jo samana iltana äitini totesi puhelimessa, mitä kukaan ei halunnut sanoa ääneen: Matti oli muuttanut Ainon luo.
Kuiskutukset muuttuivat nopeasti totuudeksi. Kaikki saivat tietää vanhemmat, serkut, jopa naapurin Hilkka. Aino ei vastannut puhelimeeni, enkä nähnyt Mattiakaan missään. Pari päivää myöhemmin Aino haki osan vaatteistaan, kun en ollut kotona. Kysymykset jätettiin ilmaan. Suomessa on tapana vaieta, kun ei osata selittää. Kaikki kävivät omiin oloihinsa eikä keskustelua syntynyt.
Matti ja Aino muuttivat yhdessä Herttoniemeen. Pian he ilmestyivät taas perhejuhliin niihin, missä minua ei enää näkynyt. Aino tokaisi kerran kahvipöydässä: Rakkaudelle ei voi mitään. Matti puolestaan sanoi että ei ollut onnellinen kanssani. Häpeä ja suru jäivät minulle onneksi meillä ei ollut lapsia, muuten tuska olisi ollut vielä suurempi.
Kolme vuotta kului. Pikkuhiljaa elämä jatkui, vaikka Helsinki tuntui joskus liian pieneltä paikoin. Aino ja Matti olivat edelleen yhdessä niin ainakin ajattelin, kunnes eräänä päivänä sain taas kuulla kiertotietä: Matti oli jättänyt Ainon. Hän oli muuttanut Minna-Maaritin luo Ainon parhaan ystävän, joka oli ollut mukana koko ajan, kuunnellut kahvipöytäkeskustelut ja kannustanut, halaten heitä molempia menneinä vuosina.
Aino oli murheen murtama. Matti vaihtoi taas kaupunginosaa, selityksiä ja sävyjä. Nyt hän syytti Ainoa, väitti ettei ollut onnellinen hänen kanssaan, että Aino oli liian vaativa, liian sekaisin. Kukaan ei enää uskonut häntä.
Nyt perheeni on hajalla. En puhu Ainolle, Aino ei näe Minna-Maarittia. Matti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi, eikä ottanut vastuuta. Jos karma on totta, ehkä sillä on minullekin vielä merkitys. Silti toivon joskus löytäväni levon. Ehkä järven rannalla, uudessa kodissa yksin, voin vielä rakentaa oman sisäisen rauhani sillä suomalaisena on vain jatkettava eteenpäin.
