Mun mies ei koskaan pettänyt mua, mutta vuosia sitten hän lakkasi olemasta oikeasti mun aviomies.
Seitsemäntoista vuotta yhdessä hänen kanssaan. Tavattiin nuorina, oltiin töissä, käytiin ulkona, tehtiin yhteisiä suunnitelmia. Alussa hän oli huomaavainen, puhelias, hellä ei täydellinen, mutta läsnä. Sitten tuli avioliitto, velvollisuudet, työ, koti, laskut. Kaikki muuttui vähän kerrallaan, en edes tajunnut tarkkaa hetkeä.
Ei koskaan ollut mitään selkeää petosta. Ei viestejä tai mitään toista naista, joka olisi astunut kuvioihin. Yhtenä päivänä vaan huomasin, ettei hän enää katsonut mua niin kuin ennen. Meidän keskustelut typistyivät asioiden hoitamiseen: mitä ostetaan, mikä lasku maksetaan, mihin aikaan pitää lähteä. Ei enää kyselty mitä kuuluu. Jos yritin kertoa jotain, hän vain nyökkäsi tuijottaen puhelinta tai televisiota. Jos olin hiljaa, ei hän kysellyt mitään.
Läheisyyskin mureni ilman mitään puhetta. Aluksi ajattelin, että syynä on stressi. Sitten ajattelin, että se on väsymystä. Sitten että se on vaan tottumusta. Viikot vierivät ilman mitään meidän välillä. Nukuttiin samassa sängyssä, mutta omilla puolillamme. Yritin lähentyä, puhua, suunnitella yhteistä tekemistä. Hän oli aina väsynyt, kiireinen töissä tai sanoi:
“Puhutaan huomenna.
Se huominen ei sitten koskaan tullut.
Jossain vaiheessa tajusin, että hän ei ole enää mun puoliso vaan kämppis. Jaetaan laskut, arki ja perhejutut. Sukulaisjuhlissa hän esiintyi mallikelpoisena aviomiehenä rauhallinen, ahkera ja kohtelias. Kukaan ei olisi arvanut, miltä meillä oikeasti tuntuu. Kukaan ei nähnyt sitä hiljaisuutta, kukaan ei nähnyt sitä henkistä poissaoloa.
Koetin puhua hänelle monta kertaa. Sanoin olevani yksinäinen, että kaipaan häntä, että en halua vain olla samassa kämpässä. Hän ei suuttunut koskaan. Ei koskaan korottanut ääntään. Vastasi vaan lyhyesti:
Älä liioittele.
Tollasta se pitkä parisuhde on.
Mehän voidaan hyvin, eikö?
Se sekoitti mut eniten. Ei ollut mitään kunnon riitoja, ei sellaista syytä, jonka takia voisi vaan lähteä. Ei pettämistä mutta ei rakkauttakaan. Oli vaan olo, että olen näkymätön omassa suhteessani.
Vuosia kului. Lopetin yrittämisen. En enää nähnyt vaivaa hänen vuoksi. En kertonut omia juttujani. Aloin pitää ajatukset itselläni. Totuin siihen, etten odota mitään. Että elämä rullaa, vaikka ei sillä olisi edes väliä. Joskus mietin, oliko vika vaan mussa, kun toivoin liikaa.
Nyt tajuan, ettei kaikki luopuminen tapahdu matkalaukkujen kanssa.
