Mieheni alkoi käydä päivittäin kirkossa. Luulin ensin, että hän oli löytänyt uskonsa uudelleen. Mutta kävi ilmi, ettei rukous ollut se, mikä häntä sinne veti.
Joka päivä klo 17.30 hän lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä iltamessuun. No jopas, ajattelin silloin. Yli viisikymppisenä ihmiset kai muuttuvat. En osannut epäillä, että ne rukoukset olivat vain tekosyy.
Kaikki alkoi varovaisesti. Pääsiäisen jälkeen hän alkoi puhua useammin uskosta, siitä että jokin painaa mieltä, ja että pitää puhdistaa itseään. Ajattelin, että tässä kai eletään keski-iän kriisiä hän ei ikinä ollut erityisen uskonnollinen, mutta ajattelin, että jos rukous rauhoittaa, mikäs siinä. Valmistin illallista, hän lähti kirkkoon ja tuli puolentoista tunnin päästä kotiin selvästi levollisempana, aivan kuin olisi jättänyt harteiltaan jotakin raskasta.
Pian aloin huomata pieniä muutoksia. Kauluspaidat silitettynä, tukka huoliteltu, hajuvettä. Hän sanoi, että se on kunnioitusta pyhää paikkaa kohtaan. Ja että Herrakin arvostaa siisteyttä. Nauratti, mutten sanonut mitään. Eihän hän juonut, ei riidellyt, ei istunut tietokoneella iltaa vain se kirkko.
Kaikki muuttui eräänä sunnuntaina, kun olimme palanneet hänen siskonsa luota syömästä. Otin vahingossa hänen takkinsa omani sijaan. Etsin taskuista avaimiani ja löysin kuitin läheisestä kahvilasta kirkon kulmilta. Kaksi kahvia, kaksi pullaa, päiväys ja kellonaika: torstai, 18:05. Torstaina hänen piti olla rukoushetkessä.
En sanonut vielä mitään. Mutta seuraavana päivänä päätin seurata mukana. Istuin kirkon takapenkkiin. Messu alkoi, mieheni oli siellä yksin. Näin hänen sivuprofiilinsa, hän rukoili. Ehtoollisen jälkeen hän lähti ensimmäisenä pois. Seurasin perässä ja silloin näin hänet. Nainen odotti kulmassa, hymyili, pukeutunut kuin treffejä varten. He suutelivat. Eivät kuin ystävät.
Paluumatkalla kotiin jalat olivat vetelät. Sydän jyskytti kuin moukari. Hävetti. Ei viha, ei epätoivo häpeä. Miten en ollut huomannut? Miten olin ollut niin sokea?
Seuraavana päivänä kysyin suoraan:
Mikä hänen nimensä on?
Hän pysähtyi. Ei teeskentelyä, ei kiertelyä. Hän huokaisi ja sanoi:
Sanni. Tapasin hänet kirkolla hän auttaa jumalanpalvelusten järjestelyissä.
Ja sinäkin autat, vai?
Ei vastannut. Hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat olisivat koskaan voineet.
En tehnyt kohtausta. En heittänyt häntä ulos saman tien. Mutta sanoin selvästi:
Jos kerran rakastat rukousta niin paljon, niin siitä vaan rukoilemaan uuden asunnon puolesta. Tästä kodista lähdet nyt.
Hän muuttikin pois viikkoa myöhemmin. Sinne seurakuntatuttavan luo. Lapsemme olivat järkyttyneitä, mutta he ovat jo aikuisia he ymmärsivät. Toinen tyttäristäni sanoi myöhemmin:
Äiti, parempi nyt kuin kymmenen vuoden päästä, kun olet jo vanha etkä jaksa enää muuta kuin itkeä.
Aluksi oli vaikeaa. Tunsin oloni petetyksi ja häviäjäksi. Pelkäsin, ettei kukaan voi enää rakastaa minua, että jään yksin. Mutta ajan kanssa ymmärsin: tämä yksinäisyys on parempaa kuin elämä pelkkien kulissien takana.
Tänään siitä on puoli vuotta. Joskus näen heidät yhdessä nainen pitää häntä kädestä, mies näyttää eksyneeltä omassa elämässään. Joskus ajattelen, josko hän vielä joskus palaisi. Mutta sitten muistan sen vieraan hajuveden ja sen katseen, jolla hän katseli Sannia kirkon pihassa.
Ja ymmärrän: en halua elää jonkun kanssa, joka tarvitsee kirkon seinät peittääkseen todelliset tunteensa. Minä valitsen elää totuudessa. Vaikka se tekee joskus kipeää.
