Mieheni, 45 vuotta, onnistui taas unohtamaan syntymäpäiväni 27.2. ja tietenkin juuri sinä päivänä hän lähti kaveriporukalla pilkille. Hänen ollessaan reissussa järjestin sellaisen “yllätyksen”, ettei tämä päivämäärä varmasti enää koskaan unohdu häneltä…
Siis: ukkoni lähti kaverien kanssa pilkille ja unohti synttärini. Minä taas ryhdyin toimiin laatimani “yllätys” kyllä pitää huolen, että hän jatkossa tietää, milloin minulla on syntymäpäivä.
Viisikymppiä lähestyessään mieheni on kehittänyt erittäin erikoisen muistitekniikan. Hän muistaa täydellisesti, milloin pitää vaihtaa öljyt autoon, minä päivinä pilkkikaverit kokoontuvat ja koska ahven alkaa napata Keuruun järvellä. Kaikki muut päivämäärät, perheen merkkipäivät mukaan lukien, haihtuvat päästä kuin pieru pakkaseen.
Yleensä pelastan tilanteen ajoissa: vihjailen, kirjoitan lappuja, kysyn suoraan. Mutta tänä keväänä halusin toisin ilman muistutuksia. Ajattelin, että 25 vuotta avioliittoa opettaisi jo jotain.
Perjantaina aamulla Jari juoksi ympäri asuntoa etsimässä pilkkikamppeita.
Kaisa, ootko nähnyt mun termaria? Pojat odottaa jo autolla. Nyt olis kuule täydellinen hetki lähteä! Takaisin sunnuntaina kenttä varmasti pätkii.
Hän tirpaisi poskelle suukon vilkuilematta, ja huiskutti mennessään.
Nauti: osta itsellesi vaikka pullaa.
Ovi pamahti kiinni ja minä katsoin keittiön seinällä olevaan kalenteriin. Päivä lakattu punakynällä. Syntymäpäiväni, ja Jari lähti pilkille. Hän ei pelkästään unohtanut päivän, vaan priorisoi kaverit ja kalat minun yli juuri tuona päivänä.
Aluksi otti pattiin ihan kunnolla. Sitten tuli vain viileä rauha. Ideat alkoivat kehkeytyä päässä: miltä tuntuisi opettaa Jaria arvostamaan perhettä vähän kalliimmalla tavalla? Aloin toteuttaa suunnitelmaani, ja kun hän sunnuntai-iltana kömpi kotiin, yllätys odotti.
No, Jari oli piilottanut käyttötililtämme säästöjä uusi venemoottori mielessä. Tietenkin tiesin salasanan, koska hänen legendaarinen muistinsa vuotaa reikiä kuin vanha ämpäri.
Säästöä oli oli melkein kolmesataa tuhatta euroa. Päädyin tekemään päätöksen.
Viikonloppu meni kuin ikinä ennen: tilasin pitopalvelun, kutsuin ystävät, täytin olohuoneen kukilla, musiikki ja nauru raikasivat. Kuohuva virtasi. Lauantaina käytiin illallisella Näsinneulassa, sunnuntaina rentouduttiin spassa.
Koko komeuden kruunasi rintaneula, jota olin pitkään katsellut, mutta jättänyt aina ostamatta meidän “yhteisten suunnitelmien” vuoksi.
Sunnuntai-iltana ovi aukesi. Jari astui hikisenä sisälle, iso ämpäri lahna kädessä.
No niin, toivota tuliaiset tervetulleiksi! Oli mahtava reissu!
Hän pysähtyi eteiseen. Olohuoneessa tyhjentyneet skumppapullot, nurkat täynnä kukkakoreja ja sohvalle kasaantuneita luksusliikkeiden kasseja.
Mitä täällä on tapahtunut? Onko sulla ollut joku juhla?
Oli, totesin kuivasti. Syntymäpäivä. 45 vuotta. Muistitko?
Jari jähmettyi, huokaisi.
Hitto… Kaisa, mä ihan oikeasti unohdin. Tiedäthän, kun oli niin kiire
Kyllä minä ymmärrän siksi järjestin kaiken ihan itse. Ja valitsin oman lahjanikin, ilman apua.
Jarin silmät vilahtivat työhuoneeseen. Salkun ovi raollaan. Hän kalpeni ja ryntäsi katsomaan. Minuutin päästä palasi, katse aivan haamuna.
Missä mun säästöt on? Siellä ei ole enää mitään! Kaikki katosi…
Tuossa, viittasin kädelläni olohuoneeseen.
Sä tuhlasit ne kaikki? Sehän oli moottorirahaa! Kaks vuotta säästin…
Ja minä kestänyt kaksikymmentäviisi. Unohdit juhlani, joten toivoin, että tämä jää mieleesi.
Jari istuutui ja tuijotti vuorotellen kalasaalistaan, tyhjää salkkua ja minua. Helppohan tässä oli kiukutella, mut rahat olivat yhteisiä.
Lahnat hän perkasi sanaakaan sanomatta.
Puoli vuotta on kulunut. Moottoriin menee taas hilut säästöön. Mutta nykyään Jarilla on kolme muistutusta puhelimessa jokaista tärkeää päivämäärää varten. Joskus oppirahat ovat kalliita. Mutta tätä hän ei tule koskaan unohtamaan.
