Olen naimisissa miehen kanssa, jonka vanhemmat eivät ole vielä pitkään aikaan hyväksyneet sitä, että heidän poikansa on jo eronnut. Vaikka siitä erosta on nyt jo yli neljä vuotta. He yrittävät jatkuvasti sovitella asiat takaisin ennalleen. Minä ja mieheni menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Elämme onnellista arkea yhdessä. Anoppini ajattelee yhä, että hänen poikansa toimi ajattelemattomasti ja liian nopeasti. Hänen mielestään kaikki keinot tulisi käyttää, jotta välit entiseen perheeseen saataisiin korjattua. Hänen poikansa kuuluu edelleen niille.
Kun tapasin Eeron, hän oli jo eronnut. Puhuttiin, että ero oli yhteisestä päätöksestä. Eeron ex-vaimokin oli mennyt uudelleen naimisiin ja näytti onnelliselta. Kai se uusi mies oli heidän eronsa syy.
Joskus mietin, oliko virhe mennä naimisiin Eeron kanssa. Oma äitini painosti, että menkää nyt naimisiin. Hän oli jäänyt raskaaksi, enkä ollut oikeastaan edes rakastunut. Tapailimme vain, siinä kaikki. Jos lasta ei olisi ollut tulossa, emme olisi menneet naimisiin. Näin Eero minulle selitti.
En pelännyt hänen ex-vaimoaan. Halusin ensin tarkemmin tutustua Eeroon. Huomasin, ettei häntä oikeasti kiinnostanut enää se vanha elämä ex-vaimo oli hänelle yhdentekevä. Eikä ex-vaimo ollut kiinnostunut Eerosta, olihan hänellä jo uusi perhe. He jakoivat asioita ainoastaan poikansa vuoksi.
Ainoastaan mieheni äiti ei voinut hyväksyä tätä tilannetta. Ei myöskään Eeron isä. He yrittivät koko ajan koota perheen takaisin yhteen. Ja suhtautuivat meidän suhteeseemme todella negatiivisesti.
Olette vielä nuoria, teillä on koko elämä edessä. Miksi sotkeudut toisen perheeseen? anoppi kysyi, kun jäimme kahdestaan.
Vastasin hänelle, etten olisi kiinnostunut Eerosta, jos hän olisi ollut varattu. Mutta hän oli vapaana silloin. Anoppi yritti vielä sanoa jotain, mutta silloin Eero astui huoneeseen ja hän hiljeni. Tajusin, ettei meidän välille tule lämpimiä välejä. Eikä se oikeastaan niin paljoa huolettanut minua.
Menimme naimisiin ja muutimme yhteen. Anopin kanssa emme pidä juurikaan yhteyttä. Näemme vain satunnaisilla juhlapäivillä sukulaisten luona. Silloin saan kuunnella hänen valitustaan Eeron vanhasta perheestä. Eero koettaa vaieta äitinsä, sillä ei hänkään tästä keskustelusta nauti. Mutta sama alkaa aina alusta.
Emme ole kiirehtineet lastenhankinnan kanssa. En näe itseäni äitinä. Miehelläni on jo poika entuudestaan, ja anoppi on siihen tyytyväinen. Kun Eero erosi, anoppi hyväksyi ex-miniän nopeasti ja kutsui hänet joulupöytään huokasi heidän puolestaan. Hehän olivat niin hyvä pari Hän kehui tätä kaikesta mahdollisesta.
Ex-vaimo taas oli täysin ulkopuolinen häntä ei kiinnostanut koko juttu. Hän vain tuli paikalle, eikä muuta. Sellainen välinpitämättömyys oli helppo aistia.
Anoppi yritti saada Eeron kateelliseksi exälleen. Ja minua mustasukkaiseksi Eerosta. Hän soitti ja kyseli, tiesinkö missä mieheni on. Jos en tiennyt, hän oletti tietenkin, että Eero on exänsä luona. Joskus hän yritti lähettää Eeron ex-vaimonsa luokse milloin mitäkin verukkeella. Kaikkea sitä on nähty.
Minulla ei ole itsessäni mustasukkaisuutta, mutta nämä jutut kyllä ärsyttää. Jos ulkopuolisena katsoo Eeroa ja hänen exäänsä, on selvää ettei heidän välillään ole enää mitään eikä koskaan tulekaan. Mutta kun heillä on yhteinen lapsi, asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Eero antaa säännöllisesti elatusmaksua exälleen, juttelee joskus poikansa kanssa ja tuo hänet meille kylään. Exä ei aiheuta draamaa, ei vaadi ylimääräistä rahaa eikä estä lasta tapaamasta isäänsä. Hän on ihan asiallisen oloinen. He käyttäytyvät kuin aikuiset meni miten meni, jokainen elää omaa elämäänsä, toista kunnioitetaan.
Mutta anoppini ei tätä ymmärrä. Hän juonittelee koko ajan. Koskahan se lakkaa, milloin hänestä tulee viisas? Eero toivoo, että asiat rauhoittuvat kun joskus saamme oman lapsen. Itse en oikein usko siihenEräänä keväisenä iltana, kun olimme palanneet juhlista, Eeron poika juoksi eteiseen nauraen ja kiipesi syliini. Hänen katseessaan ei ollut vääriä lupauksia, ei menneen painolastia vain tämän hetken ilo. Eero katsoi meitä keittiön pöydän äärestä ja hymyili hieman väsyneesti mutta jotenkin helpottuneena, kun poika silitti olkapäätäni kuin osoittaakseen hyväksyntänsä.
Sinä iltana ei enää puhuttu siitä, mitä olisi pitänyt mennä toisin eikä kenen olisi pitänyt jäädä tai lähteä. Katsoimme, kun poika nukahti sohvalle minun ja Eeron väliin, pienet kädet turvallisesti ojennettuina molempiin suuntiin. Oivalsin silloin, ettemme tarvitse kenenkään hyväksyntää, jotta tämä hetki tuntuisi oikealta.
Anopin äänet hiljenivät korvissani, ne muuttuivat lopulta osaksi taustakohinaa vähän kuin junan kaukainen humina, joka kuuluu, vaikkei sitä enää kuuntele. Opin, että perhe ei synny muiden ajatuksista tai odotuksista, vaan niistä ihmisistä, jotka todella pysyvät. Kun Eero tarttui käteeni ja puristi sitä, tiesin että tämä oli meidän alukumme, ei kenenkään muun.
Kun seuraavana aamuna heräsimme aamun varhaisessa valossa kaikki yhdessä, en enää miettinyt, mikä olisi voinut olla. Meillä oli yhteinen arki kaikessa epätäydellisyydessään, ja juuri siinä hetkessä tunsin olevani vapaa. Ehkä jonain päivänä anoppi ymmärtäisi, tai ehkä ei mutta maailma kulkisi silti eteenpäin. Meidän perheessämme oli nyt kaikki hyvin.
