Miehen sukulaiset nimittelivät minua tuuliajolla kasvaneeksi, mutta myöhemmin tulivat pyytämään lainaa mökin rakentamiseen
No niin poikani, tähän sitten johdatit kotiimme, anteeksi nyt, mutta suoraan sanoen köyhän hupakon. Ei maata, ei mökkiä, pelkkää kunnianhimoa ja nuhjuinen matkalaukku täynnä haalistuneita tyynyliinoja. Minähän sanoin, sinun pitää hakea vertaisesi, eikä vain napata mikä sattuu. Häpeä tulla ihmisten nähden tämän kanssa.
Sirkka-Liisa, mieheni äiti, sanoi tämän täysin kuuluvalla äänellä olohuoneessa, asetellen samalla nenä vinossa Annin vaatimatonta tuomisista koottua nyyttiä, jonka tämä oli kantanut opiskelija-asuntolan kaapista. Anni seisoi ovella, pusertaen vanhan laukkunsa hihnaa niin kovaa, että rystyt olivat valkeat. Hän olisi tahtonut vajota maan alle, kadota mitä vain, jotta ei olisi tuntenut Sirkka-Liisan halveksuvaa, arvioivaa katsetta, eikä kuullut kälynsä Merjan ivallista tirskunaa. Merja oli ehtinyt jo kokeilla Annin ainoaa kelvollista villahuivia ja keksi hassutella peilin edessä.
Jarkko, silloin vielä nuori ja yhtä pehmeä äidilleen kuin leipä sateessa, punastui korvia myöten.
Äiti, lopeta jo, sanoi hän hiljaa, yrittäen ottaa Sirkka-Liisan käsistä pyyhepinon. Anni on vaimoni. Me muutenkin asumme omillamme, kuten tiedät. Toin vain tavarat hetkeksi tänne, asuntoa etsitään.
Omillanne muka? Sirkka-Liisa pyyhkäisi kättä ilmaan. Siinähän sitten asutte, mutta millä, saanko tietää? Insinöörin palkallako? Vai toiko tuo anopinpäällinen mukanansa kymmeniä tuhansia euroja? Voi Jarkko, tulet vielä katumaan… Maalaistyttö mikä maalaistyttö. Ei makua, ei tapoja, ei varallisuutta.
Sana tuuliajolla kasvanut leimautui Anniin. Se soi kaikissa sukujuhlissa, joissa me Annin kanssa kävimme, ehkäpä lähinnä jotta paikalla olisi joku, jota on hauska piikitellä. Anopin ja kälyn piikit tulivat helposti: oli salaatti liian isoiksi paloiksi leikattu (maalaisittain), mekko vääränlainen (maalaisromantiikka), tai lahja liian vaatimaton.
Anni kesti kaiken. Hänet oli kasvatettu kunnioittamaan vanhempia, ja sopu on parempi kuin riita. Ja lisäksi hän rakasti minua palavasti. Olin hänelle tuki ja turva, vaikka jäin usein puristuksiin äidin vaatimusten ja vaimoni puolustamisen välissä.
Avioliiton ensimmäiset vuodet olivat raskaat. Asuimme todellakin vuokrakämpissä ja säästimme kaikesta. Anni, koulutukseltaan ompelija, teki tehtaalla tuplavuoroja ja otti iltaisin ompelutöitä kotiin: korjasi housuja, vaihtoi vetoketjuja, ompeli naapurin verhot. Minä puolestani tartuin kaikkeen mahdolliseen lisäduuniin: kuljetin taksilla, huolsin tietokoneita.
Sukulaiset osallistuivat elämäämme lähinnä neuvoilla ja arvostelulla, mutta rahallista apua ei herunut vaikka Sirkka-Liisan perheestä ei kyllä ollut pulaa: appiukolla (edesmenneellä) oli hyvät verkostot sekä iso asunto keskustassa ja mökki järven rannalla. Käly Merja oli onnistunut naimakaupoissa, napannut yrittäjän miehekseen. Neuvoja ja napinaa tuli silti jatkuvalla syötöllä.
Kun meiltä meni jääkaappi rikki ja jouduimme roikottamaan ruokia parvekkeelta, pyysin äidiltäni lainaan pientä summaa, että pärjäisimme palkkapäivään.
Ei ole rahaa, Sirkka-Liisa tokaisi puhelimessa kuuntelematta loppuun. Ja vaikka olisikin, pitäisin ne itse. Tehän tuhlailette kaiken. Eiköhän se emäntä taas ostanut vaatteita? Kyllä pitäisi oppia elämään säästeliäämmin. Minä keittelin kivistäkin puuron silloin nuorena.
Sinä iltana Anni päätti, että emme ikinä enää pyytäisi sukuuni päin mitään.
Aika kului ja haalistuneet muistot muuttuivat enemmänkin hyväksynnäksi, mutta eivät kuitenkaan anteeksiannoksi. Anni teki töitä kuin hullu. Taidot ja ahkeruus alkoivat tuottaa tulosta. Hän vuokrasi ensin pienen kulman kauppahallista ompelupalvelulle. Kävijät huomasivat työn laadun: ompeleet olivat siistejä ja vaatteet istuivat tarkasti. Pian puskaradio alkoi vetää lisää asiakkaita.
Kolmen vuoden päästä hän perusti oman pienen ompelimon. Jarkko, huomaten vaimonsa menestyksen, irtisanoutui epämieluisasta työstään ja otti hoitaakseen hallinnolliset asiat: hankinnat, laskut, logistiikka. Meistä tuli tiimi. Oikea, luja, samaan hiileen puhaltava tiimi.
Viiden vuoden kuluttua “tuuliajolla kasvanut” Anni omisti jo ketjun yksilöllisiä kodintekstiilejä valmistavia ateljeita. Meillä oli uusi iso asunto, hyvä auto ja oma hirsimökki, jonka rakennutimme juuri niin kuin halusimme.
Sukulaisiini pidimme etäisyyttä. Puhelujoita juhlapäivinä, satunnaisia pakollisia kyläilyjä kerran vuodessa. Sirkka-Liisa vanheni ja kävi entistä happamammaksi. Merja erosi miehestään (tämän pinna petti) ja muutti taas äidin luo, menetti säihkettä, muttei ylpeyttään. Yhdessä he söivät säästöjänsä ja valittivat elämän epäreiluutta.
He eivät vaivautuneet noteeraamaan meidän saavutuksiamme. Kun ajoin uudella autolla, Merja vain mutisi vinosti:
Vissiin otit viideksitoista vuodeksi osamaksun? Kaikki nykyään elää velaksi.
Anni vain hymyili. Ei ollut enää mitään todistettavaa. Jokainen euro oli meille raskaan työn takana arvokas.
Eräänä syksyisenä päivänä, kun olin kotona, soi puhelin. Näytöllä luki Sirkka-Liisa. Outoa yleensä hän soitti vain pojalleen.
Hei Annukka? anopin ääni oli siloisempi kuin koskaan, niin makea että teki melkein pahaa. Kuulehan kulta… miten siellä voidaan?
Kiitos, hyvin. Jarkko on töissä, hän voi soittaa myöhemmin takaisin.
Eikun kun nyt olisi asia sulle, tytär rakas… Me tässä Merjan kanssa mietittiin, että eipä olla nähty, olisihan kiva tulla käymään! Kuulin, että saitte remontin valmiiksi?
Oli outo tunne ei kai nyt ihan ilman taka-ajatusta? Mutta tapani mukaan en kehdannut kieltäytyä.
Tottakai, tervetuloa lauantaina lounaalle?
Siihen sopii! Huomenna nähdään, kultaiset!
Lauantaina kattasin pöydän. Meillä on aina syöty hyvin ei vierailijoiden vuoksi, vaan omaksi iloksi. Paistettua hirvenlihaa, salaatteja, puolukkapiirakoita ruoanlaitto rauhoittaa Annia.
Vieraat tulivat tasan kahdelta. Sirkka-Liisa kepin varassa, Merja liian pienessä kirkkaassa mekossa. He seisoivat eteisessä ja silmäilivät asuntoa: vaaleat tammiparketit, italialaiset kalusteet, tauluja seinillä. Silmissä oli arvioivan ahneen ihmisen katse.
No olipas kasvanut komeasti! pääsi Merjalta, peittelemättä.
Tervetuloa, peskääpä kädet, sanoin ja autoin äitiä takin kanssa.
Pöydässä suu kävi, mutta puhe oli täynnä piikkejä muka-kehujen lomassa.
Oi Anni, niin hyvää lihaa, varmaan kallistakin meillä ei enää riitä eläkkeestä, vähän ollaan köyhiä nyt. Eipä teillä ole tuollaista hätää, kun on kaikenlaista.
Äiti, älä nyt aloita, huokaisi Jarkko.
Enhän minä mitään, iloitsen vaan! anoppi levitteli käsiään. On se hyvä kun pojalla on nätti ja taitava vaimo.
Jälkiruoan jälkeen, kun tunnelma vähän rentoutui (tai ehkä pikemminkin väsähti hyvästä ruoasta), Sirkka-Liisa vaihtoi pikaisen katseen Merjan kanssa ja kävi asiaan:
No kiitos hyvästä ruoasta. Mutta… meitä vähän painaa murheellinen asia. Asia perheen kesken.
Anni oikaisi ryhtinsä. Hän odotti tätä kohtausta.
Mietittiin Merjan kanssa, että olisi aika ottaa mökillä kunnon remontti… Siellä alkaa järven puoleinen seinä lahota, katto vuotaa ja lattiat homeessa. Ei vanha ihminen siellä pärjää, mutta sydän halajaa järven ääreen.
Mihin päädyitte? kysyin, tietäen jo mihin puhe johtaa.
Me päätettiin ihan rakentaa uusi mökki! Merja hihkaisi – puuverholla, nykyaikainen, kaksi kerrosta, terassi, isot ikkunat järvelle…
Hieno idea, Anni nyökkäsi. Rakentaminen on kyllä hintavaa.
Niin, juuri se! Sirkka-Liisa huokasi dramaattisesti. Firma pyysi rakentamisesta kolmesataatuhatta euroa. Mistä me vanhat naiset sellaisen löydämme? Säästöjä on tuskin nimeksikään.
Hiljaisuus. Seinäkellon tikitys soi korvissa.
Ja ajattelitte siis…? aloitin.
Pyytäisimme apuanne, Sirkka-Liisa keskeytti. Teillä on varaa. Kolmesataa tuhatta euroa teille ei kai tunnu missään. Meille se olisi pelastus. Rakennetaan, niin voitte tekin tulla vaikka grillaamaan. Jos joskus lapsia tulee, olisi tilaa lapsenlapsille! Sehän olisi suvun yhteinen paikka.
Anni joi teetä. Sisällä kupli nauru suvun pesä, jonne aluksi ei ollut edes minua kelpuutettu.
Eli… pyydätte siis lainaa? Miten pitkälle ajalle?
Katseiden vaihto anopin ja kälyn välillä.
Ai ei, Annukka… lainaa… Mehän ollaan samaa perhettä, miten pystyisimme maksamaan takaisin eläkkeestä? Ja Merja on työtön. Ajateltiin, että näin sukulaisuuden nimissä. Ethän kai köyhdy, teillä on kuulemma uusi yritysketju nousemassa… Mihin te noita rahoja haudotte? Tällaiseen auttaa mielellään sukua.
Eli ihan suora avustus? Kolmesataa tuhatta euroa savupiipusta… teidän mukavuuden vuoksi?
Ja teidän myös! anoppi napautti.
Anni nousi pöydästä ja pysähtyi ikkunalle. Helsinki vilisi kaukana, lehtipuut kimmelsivät syysauringossa niiden värjäymä muistutti samoja haalistuneita tyynyliinoja, jotka toin vuosia sitten mukanani. Hän kääntyi.
Muistan meidän häät, Anni aloitti hiljaisesti. Silloin kävitte läpi vähäiset tavarani. Sana tuuliajolla kasvanut jäi mieleen. Sanoitte, että pilaan Jarkon elämän.
Voi hyvänen aika kun vanhoja kaivetaan! anoppi viuhtoi kättä väheksyvästi, silmät kavalsivat epämukavuuden. Huolehdin vain Jarkosta! Olin nuori, hermona…
En tullut tähän pisteeseen teidän ansiostanne, vaan kaikesta huolimatta. Työllä ja tuskalla, yhdessä Jarkon kanssa, Anni jatkoi rauhallisesti. Kun pyysimme joskus vitosta ruokaan, olitte kovia kertomaan ettei teillä ole.
Koska ei ollut! Merja yritti puolustella.
Oli, Merja. Silloin ostit uuden turkin. Nyt tulette syömään minun pöydästä ja vaaditte tuuliajolta maksettavaksi teidän ylellisen mökkiprojektin.
Emme me vaadi, vaan pyydämme! anopin ääni särkyi. Onko pakko olla katkera? Ja vielä luultavasti kirkossa laulamassa! Hylkäät oman äitisi vanhuudessa?
Teillä on hieno kolmio Helsingissä, Jarkko puuttui keskusteluun. Siinä on katto. Mökkihän on teille luksusta.
Pohjaton tossukka! anoppi älähti, pomppasi seisomaan. Nainen vietellyt poikani, saanut päästään pyörälle! Hän on käärme! Istuu täällä kullassa, ja minä homeisessa kopissa! Kirottua, teidän rahoilla lohiin!
Äiti, hiljennä. Me emme osallistu. Ei lainaa, ei lahjaa. Jos haluatte mökin, myykää asunto, ostakaa pienempi, ottakaa pankista velkaa.
No olkoot sitten! Merja ponkaisi ylös, paiskasi teekupin pöydälle. Tumma läikkä levisi valkoiselle liinalle. Siitä saatte, kyllä me löydämme keinot! Sitten kun joskus romahdatte, möyritte meidän jaloissa! Herra rankaisee ahneudesta!
Ulos, Anni sanoi hiljaa.
Anteeksi mitä?! anoppi ähkäisi.
Ulos minun kodistani. Älkää enää koskaan palatko.
Anoppi hapuili ilmaa. Hän oli tottunut, että Anni vaikeni ja sieti. Nyt yritettiin satuttaa Jarkkoa sekä ostaa Anni tunnustamaan sukua mutta istui väärään pöytään.
Lähdetään, emo, Merja tiuskaisi. Täällä löyhkää raha ja mätä.
He kolistelivat eteisessä, haukkuivat vieläkin, mutta Jarkko ojensi takit yhtä totisena kuin olisi ojentanut posteja naapurille. Ei pahoitellut, ei kutsunut takaisin, seisoi vaan ja katseli miten ennen niin tärkeät läheiset muuttuivat ventovieraiksi.
Kun ovi sulkeutui, asuntoon laskeutui äänetön rauha.
Anni keräsi liinan, heitti pyykkikoriin, istui sohvalle. Hän peitti kasvot käsillään. Ei kyyneleitä, ei vapinaa, vain valtava väsymys ja outo helpotus kuin paise, joka oli kypsynyt vuosia, olisi vihdoin puhjennut.
Jarkko istuutui viereen ja halasi hartioista.
Anteeksi, hän sanoi karheasti.
Mitä anteeksi? Anni nosti kasvonsa.
Että sallin kaiken tämän. Että… he ovat tuollaisia. Häpeän.
Sinun ei pidä pyydellä anteeksi. Et valinnut heitä. Tänään kuitenkin puolustit meidän yhteistä kotia. Se on tärkeintä.
Kuvittelin, että he ehkä ihan oikeasti kaipasivat. Olen kai naiivi?
Et ole, olet hyvä ihminen. Näet ihmisissä parasta. Niin kuuluu ollakin.
Kolmesataa tuhatta euroa… Onpa härskiä. Luuletko että, jos olisimme antaneet, he olisivat alkaneet pitää meistä?
Eivät ikinä, Anni sanoi varmasti. Silloin olisimme olleet sekä hyödyllisiä että halveksuttuja. Me emme heidän silmissään koskaan kuulu oikeaan porukkaan ensin olimme liian köyhiä, nyt liian varakkaita ja pihiä.
Niinpä tietenkin.
Jarkko haki keittiöstä pullon viiniä.
Nostetaanpa malja meille. Siitä että seisomme omilla jaloillamme emmekä ole enää kenellekään mitään velkaa.
Istuin omassa kauniissa olohuoneessa, joimme viiniä ja katselimme syksyn sinistä hämärää lasin takaa. Puhelimet oli vaimennettu. Tiesimme, että Sirkka-Liisa marssittaa jo sukuaan kyynelin kuvailtuaan miten poika ja miniä jättivät poloiset pakkaseen ilman tukea.
Sillä ei kuitenkaan ollut meille enää merkitystä.
Kuukauden päästä kuulin, että Merja veti äitinsä mukaan ja ottivat ison lainan asuntoa vastaan, mutta raksaajat hukkasivat rahat ja mökin sijaan asuivat järven rannalla vain montussa. Nyt he kulkivat haalimassa lakimiesten ja poliisin perässä, riidoissa kaikkien kanssa.
Jarkolle tuli vielä pari soittoa, mutta hän vaihtoi lopulta numeronsa.
Seisoessani omassa ateljeessani, silittämässä ylellistä pellavaa, mietin miten elämä kummallisen oikeudenmukainen onkaan. Kaikella on tarkoituksensa, ja jokainen saa ansionsa mukaan. Tuuliajolla kasvanut rakensi oman valtakuntansa, täynnä rakkautta ja kunnioitusta. Ne, jotka ennen kehuskelivat asemallaan ja suvullaan, jäivät suremaan tyhjää.
Ja tärkeintä Anni ymmärsi nyt, että tosi rikkaus ei ole vanhempien antamissa tyynyliinoissa eikä euroissa. Se on luonteessa, ahkeruudessa ja rakkaudessa, ja sitä hänellä oli enemmän kuin kylliksi.
Tähän päättyi päiväkirjani siltä syksyltä. Vahvuus ei kasva helposta elämästä, vaan vaikeiden valintojen ja peräänantamattomuuden kautta.
