Mieheni sisko saapui taas valmiiseen pöytään mutta tällä kertaa vastassa odotti tyhjä pöytä
Taas he ovat lauantaina tulossa? Mehän sovittiin, että vietämme nämä viikonloput kahdestaan ja lähdemme vaikka mökille. Olen niin uupunut näiden tilinpäätösten kanssa koko viikon!
Sanni ääni kaikui pienessä, siistissä keittiössämme ja hänen katseensa viilsi minua läpi, kun olin pöydän ääressä kahvikuppini kanssa. Hän seisoi lavuaarin vieressä, huuhtoi vaahtoa lautasesta ja katseli minua olkansa yli.
Mitä mun olisi pitänyt sanoa, Sanni? huokaisin ja yritin kuulostaa mahdollisimman sovittelevalta. Henna soitti ja sanoi, että Oskari ja Aleksi ovat nähneet meitä viimeksi aikoja sitten. Aleksi haluaisi nähdä setänsä. En voinut kieltäytyä. He ovat jo suunnitelleet kaiken.
Aikoja sitten? Sanni sammutti hanan niin kovaa, että se narisi. Hän kuivasi kätensä ja kääntyi minuun päin, kädet puuskassa. Timo, he olivat täällä kaksi viikkoa sitten. Ja vapun he viettivät meillä kolme päivää. Joka kerta sama kaava: tulevat tyhjin käsin, istuvat pöytään, syövät kaiken, minkä minä olen päivän kokannut, jättävät vuoren tiskiä ja lähtevät.
Olin tottunut Sannin suoruuteen, mutta nämä keskustelut kiristivät hermojani. Meillä suvussa oli opittu, että sukulaisia autettiin ja kestittiin aina, suunnitelmista ja väsymyksestä huolimatta.
Ethän nyt ala laskea muruja toisten suusta? mutisin ja työnsin kahvikupin syrjään. Sehän on mun sisko. Heillä ei nyt mene taloudellisesti hyvin, Hennalle juuri leikattiin palkasta ja Oskarilla meni loma lomille. Antaa heidän tulla, katsellaan vaikka perheen kesken. Käyn itse kaupassa, ostan mitä tarvitsee. Lupaan pestä tiskitkin.
Sanni naurahti kuivasti. Hän oli kuullut nämä lupaukset aiemminkin. Ja vaikka kävisin kaupassa, ostaisin mitä sattuu: limua, halpaa makkaraa ja vähän leipää olin aina ajatellut, että ne riittäisivät. Kaikki vaativampi, kalliimpi ja työläämpi jäi Sannin harteille. Ja tiskit, nekin jäivät, koska istuin yleensä ähkyäni sohvalla ja nukahdin ennen iltaa.
Sanni oli ollut vaimoni jo kuusi vuotta. Tämä asunto Kuusisaaressa oli hänen perintöään mummoltaan, hankittu jo ennen avioliittoamme, joten omistajuus oli yksiselitteisesti hänen. Vaikka tienasin hyvin, suurin osa meni autolainaan sekä tukeen eläkeläisvanhemmilleni. Sanni työskenteli apteekkipäällikkönä suuressa ketjussa ja hänen palkastaan katettiin kaikki arjen menot: ruoat, laskut, tekniikka, lomat.
Aluksi Sanni oli ollut aidosti vieraanvarainen ja tarjosi mielellään pöydän täyteen, leipoi karjalanpiirakoita, laittoi mehevää riistapaistia vanhan reseptin mukaan. Mutta vuosien myötä käynnit muuttuivat röyhkeäksi kuluttamiseksi. Henna, äänekäs ja varma itsestään, otti Timon kodin lempiravintolakseen.
Perjantai-ilta alkoi taas tuttuun tyyliin: Sanni kiirehti Prismaankin listan kanssa. Täytyi ostaa hyviä pihvilihoja Henna ei suostunut syömään kanaa, “se on köyhän ruokaa”. Leipäpöytään piti hakea kirjolohta, salaatteja, tuoreita vihanneksia (joiden hinta hipoi pilviä) ja Aleksin suosikkikakku.
Kassalla Sanni katsoi surullisesti loppusummaa: melkein 400 euroa. Osa summasta oli alun perin tarkoitettu uusiin talvisaappaisiin vanhat olivat jo nähneet parhaat päivänsä. Ne jäivät nyt myöhemmäksi.
Kotiin tullessaan Sanni raahasi kaksi isoa Ikea-kassia portaita kolmanteen kerrokseen, koska hissi oli rikki. Timo oli autohuollossa jälleen.
Sanni astui eteiseen ja tiputti kassit lattialle, veti kengät pois jaloistaan. Makuuhuoneesta kuului Timon vaimea ääni: ilmeisesti hän olikin ehtinyt jo kotiin ja puhui puhelimessa. Sanni jatkoi kasseilla kohti keittiötä mutta makuuhuoneen oven ohi kulkiessaan hidasti askelta.
Timo puhui kaiuttimella. Hennan ärhäkkä ja itsetietoinen ääni kuului selvästi:
Varaa ne matkat nyt, kun saat ne varhaisvarauksena! Olemme kauan haaveilleet siitä spa-hotellista Kanariansaarilla. Ultra all inclusive, merenranta ja koko hoito. Oskari sai tänään bonuksen, laitettiin koko summa matkaan. Kyllä hinta oli kova, yli viisituhatta euroa, mutta kerranhan sitä eletään!
Siistiä, Timo kuulosti aidosti iloiselta. Mutta sanoithan, että Oskarilta leikattiin bonukset, eikö pitäisi säästää?
Hennan ääni purskahti nauruun:
Voi Timo-ressu! Tietysti säästetään! Kaupasta ostetaan vain ihan pakolliset, ei mitään ravintoloita eikä herkkuja. Keitän Oskarille makaronimössöt. Mutta hei, viikonloppuna tullaan teille! Sun Sanni tekee aina pöydän notkuvaksi. On lohta, lihapataa ja vaikka mitä salaattia. Syödään niin, ettei tarvitse kotona moneen päivään kun istuu teillä. Tulee halvaksi! Sano Sannille, että ostaa Aleksille taas sitä lohta, hän rakastaa sitä. Huomiseen, nähdään yhden aikaan tullaan syömään!
Puhelu katkesi. Timo naurahti ja viskasi kännykän sängylle.
Sanni pysähtyi, kassit sormissa puutuneina, mutta pahin kipu oli nyt henkistä. Kaikki kiltit puolisonsanojen suodattamat vuodet tiivistyivät yhteen kylmään, selkärankaa viiltävään hetkeen: heillä ei ole rahaa, makaronia he syövät, mutta Kanarialle lähtevät. Ja hän, Sanni, säästää kengissä, jotta voisi kestitä nämä ovelat vapaamatkustajat tuoreella lohella. He siis “säästävät” hänen rahallaan ja terveydellään nauraen selän takana.
Hän vetäytyi hiljaa käytävään, laski kassit keittiöön. Katseli lempeästi kotiaan, siistiä ja kodikasta. Katseli ruokia, joihin oli käyttänyt palkastaan suuren siivun. Silloin sisällä napsahti jokin: viimeinenkin nöyrä hyvä miniä katosi, tilalle tuli kylmä rauha.
Sanni ei huutanut eikä rynnännyt makuuhuoneeseen. Hän ryhtyi työhön järjestelmällisesti ja hiljaisesti.
Pihviliha työnnettiin pakkasen perimmäisimpään nurkkaan. Kallisarvoiset juustot, lohi, leikkeleet ja herkut käärittiin ilmatiiviisti ja piilotettiin jääkaapin alahyllylle kattiloiden taakse. Kakku puoliksi: toinen puoli herkkulaatikkoon, toinen lautaselle kannen alle.
Pöydälle ei jäänyt mitään. Tyhjä, puhdas pöytä. Tyhjennetty tiskiallas.
Ilta kului tavanomaisesti. Sanni laittoi iltaruoaksi pelkkää ohrapuuroa ja lämmitti eilispäivän lihapullia. Timo, tullessaan ulos makuuhuoneesta, söi mitään huomaamatta ja luki iltalehteä. Hän ei maininnut mitään tulevasta vierailusta ilmeisesti oletti Sannin hoitavan kaiken rutiinilla.
Lauantaiaamuna kodissa vallitsi rauha. Sanni nukkui pitkään, venytteli hetken sängyssä ennen kuin suuntasi suihkuun. Timoa en vielä näkynyt. Tavallisesti tässä vaiheessa Sanni olisi viipottanut keittiössä, pilkkonut salaattia ja paistanut piirakkaa. Nyt hän keitti itselleen vahvan kahvin, napsaisi palan kätketyistä juustoista, nautti aamiaisensa syvässä hiljaisuudessa ja avasi kirjan, istahti ikkunan ääreen.
Puolenpäivän aikaan Timo ilmestyi keittiöön, raapi niskaansa: keittiössä ei ollut tavanomaisia uunintuoksuja.
Eikö sulla ole leipomukset käynnissä? Henna tulee perheineen tunnin päästä. Onko uuni rikki? hän kurkisti tyhjään kattilaan.
Ei ole yhtään rikki, Sanni vastasi rauhallisesti kirjaa laskematta. Tänään minä lepään. Minulla on vapaa- päivä.
Timo jäi hämmentyneenä seisomaan, silmät räpyttivät.
Mitä lepäät? Mistä me vieraita ruokitaan?
En tiedä, Timo. Voit keittää niille ohrapuuron jos huvittaa. jääkaapissa on vielä muutama lihapulla. Jos ei riitä marketti on tien toisella puolella ja sun lompakko eteisessä.
Timo nauroi hermostuneesti, kai luuli vitsiksi.
Lopeta Sanni, älä nyt murjota. Minä tiskaan, sanoin jo. Missä eiliset ostoskassit? Kyllähän sä kannoit ne.
Olen ostanut viikon ruoat. Ne eivät ole tarkoitettu, että joku säästää matkarahaa minun kustannuksellani. Sanni nosti katseensa kirjasta ja katsoi suoraan miestä silmiin, ääni jääkylmää varmuutta. Kuulin vahingossa sinun ja Hennan keskustelun eilen. Joka sana kuului. Ja tiedätkö mitä? Hyväntekeväisyysruokala tässä talossa on nyt lopullisesti suljettu.
Timon kasvoille levisi punaläiskiä. Hän avasi suunsa puolustellakseen, mutta samassa ovikello soi läpitunkevasti. Vieraat olivat täsmällisiä lounasaikaan.
Timo kiirehti eteiseen. Kohta eteinen täyttyi Hennan äänestä, askelten töminästä ja halvan hajuveden tuoksusta.
Hui, mikä ruuhka keskustassa! Henna kailotti. Timo, missä meidän tossut ovat? Aleksi, älä nojaa siihen seinään!
Henna asteli keittiöön kuin kotonaan, yllään kirkas urheiluasu, tukka nutturalla. Mukaansa hän talutti Oskaria, isoa miestä, ja Aleksia, jo teini-ikäistä poikaa kännykkä kädessä.
Henna katseli keittiötä ympärilleen, nuuhkaisi ilmaa ja rypisti otsaansa.
No mutta Sanni, miksei täällä tuoksu millekään? Pöytä tyhjänä? Eikö täällä olla vielä aloitettu? Me ollaan nälkäisiä, jätettiin aamupala väliin sun kuuluisien pihvien vuoksi!
Sanni sulki kirjansa kaikessa rauhassa, laski sen ikkunalaudalle, ja kääntyi kohteliaasti miehensä sukulaisiin:
Terve, Henna. Moi Oskari. Ei olla aloitettu, eikä aiota. Tänään ei ole ruoka valmiina.
Henna räpytteli keinotekoisia ripsiään. Katsoi Timoa, joka seisoi ovella nolona.
Miten niin ei ole? Timo, sanoit että meidät odottaa lounaspöytä! On nälkä. Aleksin pitää syödä ajallaan!
Jos Aleksilla on niin tarkkaa rytmiä, ehkä hänet olisi pitänyt ruokkia kotona ennen lähtöä, sanoi Sanni kevyesti hymyillen. Tai pysähtyä vaikka huoltoasemalla.
Oskari istuutui raskaasti jakkaralle ja murahti.
Tämä on vitsi? Tultiinko me toiselta puolelta Helsinkiä vain katsomaan tyhjää pöytää? Sanni, kaiva nyt edes salaatit esiin. Tekisi mieli syödä.
Sannin korvaa särähti sana “syödä” sillä sävyllä mutta hän ei hätkähtänyt. Nojasi pöytään, katsoi Hennan silmiin.
Mitään salaatteja, pihviä eikä lohta ole. Kuulin eilen sattumalta mielenkiintoisen keskustelun: teillä on varaa Kanarian matkaan, mutta meille tullaan syömään, jotta omat ruokakulut säästyy. Ei enää.
Henna nielaisi ääneen, hänen kasvoillaan vaihtelivat värit kalpeasta punaiseen. Hän käänsi raivoisan katseen Timoon.
Timo! Sun kaiutin päällä kaiken? hän kiljaisi ja paljasti samalla itsensä.
Timo painui kasaan.
En tiennyt, että Sanni oli siinä käytävällä Luulin hänen olevan keittiössä
Luulit! Henna kääntyi Sannin puoleen, hyökkäys puolustuksena. Entäs sitten? Me ollaan perhettä! Teillä ei ole lapsia, kyllä teillä rahaa riittää. Mukava olisi jos veli auttaisi siskoaan tuskin liha-annos teittä köyhdyttää! Kaikkea sitä.
Sanni suoristautui, silmät viirulla, ja monta vuotta kerätty väsymys purkautui kylminä sanoina.
Ensinnäkin, Henna, minun kotini ei ole hyväntekeväisyyslaitos. Tämän asunnon omistan minä, ja tässä kodissa minä päätän. Toiseksi, en sponsoroi ulkomaanmatkoja omasta kukkarostani, kun minua pilkataan selän takana. Kolmen kuukauden vierailunne maksoivat minulle melkein 1 000 euroa omista tuloistani. Mieluummin käytän ne rahat itselleni.
Lasket syömisiä lapseltani?! Henna teeskenteli tärähtävää sydäntä. Oskari, kuuletko, miten alentavaa kohtelua.
Oskari nousi hitaasti.
Kuule emäntä, hän aloitti uhkaavasti. Tultiin tänne mun siskolle
Oskari, rauhoitu! Timo puuttui nyt keskusteluun ensi kertaa topakasti. Hän astui Sannin eteen. Älä puhu mun vaimolle noin tässä kodissa!
Tässä kodissa? Henna nauroi pilkallisesti. Ai että oletko enää mies ollenkaan? Näin meitä kohdellaan Sano nyt vaimollesi, että keittiössä joutaa tekemään meille ruokaa!
Timo katsoi siskoaan. Ensimmäistä kertaa näin hänen ilmeensä vaihtuvan: näki mitä sisko oikeasti oli, vailla naamioita, ja yhtäkkiä Timonkin kasvoille tuli häpeä. Häpeä vuosien selkärangattomuudesta.
Mun vaimo ei ole teidän palvelija, Henna, hän sanoi, tällä kertaa päättävästi, ja Sanni katsoi miestään yllättyneenä. Olet käynyt täällä vain syömässä. Et koskaan kysynyt, mitä meille kuuluu. Et tuonut edes pullapitkoa mukanasi.
No mutta! Henna heittäytyi dramaattisesti. Annoit siskosi mielellään, koska tuo tunteeton laskentapää vaimo käskee! Täältä en tule uudelleen! Kerron äidille, minkälainen tossukka sinusta on tullut!
Kerro kenelle tahansa, Sanni sanoi kylmästi. Ovi on tuossa. Käykää kaupassa ja ostakaa Aleksille makkarat. Säästätte silläkin rahaa.
Henna veti syvään henkeä, nappasi poikansa melkein tukasta mukaansa.
Oskari, lähetään. Täällä meitä vihataan! Hän karjui, juoksi eteisen halki paiskoen ovia, matot rutussa.
Hetken kotona oli hiljaista. Sanni hengitti syvään, tunsin kuinka vuosien paino putosi pois. Kädet vapisivat, mutta olo oli puhdas. Vihdoinkin sai ottaa liian pienet kengät pois jaloistaan.
Timo seisoi ovensuussa, pää painuksissa, tuli koskettaa olkapäätä arasti.
Sanni anteeksi. Olin sokea. Luulin kaiken olevan vain perheen yhdessäoloa Vasta nyt tajusin miten he käyttivät sinua erityisesti.
Sanni katsoi miestään ja näki vilpittömän katumuksen hänen silmissään. Hän tiesi, että päätös sisärepeämästä oli Timolle vaikeampi kuin hänelle.
Oleellista on, että ymmärrät sen nyt, Timo, hän sanoi hiljaa, mutta varmasti. En ole sukulaistenne vihollinen, mutta vaadin kunnioitusta. Jatkossa he ovat tervetulleita vain kakun, hyvän mielen ja anteeksipyynnön kera. Tästä aiheesta on nyt puhuttu tarpeeksi.
Selvä, Timo nyökkäsi. Hän siirteli painoa jaloilta toiselle ja hymyili varovasti. Hei, kun nyt kerran ei ole sukulaisia eikä kiire minnekään tilataanko pizzaa? Minä maksan, mitä haluat. Ja tiskaamisestakaan ei tarvitse huolehtia.
Sanni nauroi, vilpittömästi ja ensi kertaa pitkään aikaan.
Otetaan pizza. Ja katsotaan se elokuva, joka on ollut pitkään listalla.
Kun Timo klikkaili tilausta, Sanni suuntasi jääkaapille, otti puolikkaan suklaakakun palan ja kaatoi tuoretta kahvia. Hän istui puhtaaseen pöytään ja tiesi, että tästä alkoi aidosti heidän yhteinen viikonloppunsa.
Vuosia myöhemmin muistan tuon hiljaisen lauantain helpotuksen yhä lämpimästi se muutti pikku perheemme suunnan.
